Työn kirous

Työn kirous

Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin. Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eväti pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

Myös sana schola trunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdillisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.