Idän kutsu

 

Mitä oli Suezin takana? Eli jätkäpojan kulttuurikritiikki

 

Kaikki nykykirjallisuutta joskus harrastaneet tuntevat tietenkin nimeltä muutamia nobelisti Rudyard Kiplingin maineikkaimpia runoja, kuten ”White Man’s Burden” (ks. Vihavainen: Haun white man's burden tulokset), runon ”Idästä ja lännestä” (Vihavainen: Haun oh, east is east tulokset) sekä usein laulettuna kuullun ”On the road to Mandalay” (Vihavainen: Haun mandalay tulokset). Lisätään tähän vielä ”Tommy Atkins”, niin Kiplingin parhaat taitavat olla koossa (ks. Vihavainen: Haun tommy atkins tulokset).

Noita runoja ovat suomennelleet niin Yrjö Jylhä kuin Antero Manninen, tuo Viisasten kerhon Herra X ja Historiallis-kielitieteellisen osasaton legendaarinen apulaissihteeri. Mutta enäähän ei ole tuota kerhoa eikä viisaitakaan.

Kaikkia noita upeita hengentuotteita on ollut tapana jo lähtökohtaisesti parjata ja halventaa, mikä yleensä näyttää tapahtuvan ilman, että koskaan olisi edes luettu niitä kokonaisuudessaan.

Havahduin tähän, kun etsin parasta laulettua tulkintaa tuolle Mandalay-runolle. Osoittautui, ettei kaikkia säkeistöjä koskaan lauletakaan.

Mistähän moinenkin mahtaa johtua. Onko jokin näkökulma -ja tässä tapauksessa nimenomaan miesnäkökulma mahdollisesti niin paha tai arkaluontoinen asia, ettei sitä näinä päivinä edes ole sopivaa tuoda esille?

Oli miten oli, tässä nyt joka tapauksessa runo kokonaisuudessaan:

 

By the old Moulmein Pagoda, lookin' eastward to the sea,

There's a Burma girl a-settin', and I know she thinks o' me;

For the wind is in the palm-trees, and the temple-bells they say:

"Come you back, you British soldier; come you back to Mandalay!"

    Come you back to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay:

    Can't you 'ear their paddles chunkin' from Rangoon to Mandalay?

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

'Er petticoat was yaller an' 'er little cap was green,

An' 'er name was Supi-yaw-lat -- jes' the same as Theebaw's Queen,

An' I seed her first a-smokin' of a whackin' white cheroot,

An' a-wastin' Christian kisses on an 'eathen idol's foot:

    Bloomin' idol made o'mud --

    Wot they called the Great Gawd Budd --

    Plucky lot she cared for idols when I kissed 'er where she stud!

    On the road to Mandalay . . .

 

When the mist was on the rice-fields an' the sun was droppin' slow,

She'd git 'er little banjo an' she'd sing "Kulla-lo-lo!"

With 'er arm upon my shoulder an' 'er cheek agin' my cheek

We useter watch the steamers an' the hathis pilin' teak.

    Elephints a-pilin' teak

    In the sludgy, squdgy creek,

    Where the silence 'ung that 'eavy you was 'arf afraid to speak!

    On the road to Mandalay . . .

 

But that's all shove be'ind me -- long ago an' fur away,

An' there ain't no 'busses runnin' from the Bank to Mandalay;

An' I'm learnin' 'ere in London what the ten-year soldier tells:

"If you've 'eard the East a-callin', you won't never 'eed naught else."

    No! you won't 'eed nothin' else

    But them spicy garlic smells,

    An' the sunshine an' the palm-trees an' the tinkly temple-bells;

    On the road to Mandalay . . .

 

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,

An' the blasted Henglish drizzle wakes the fever in my bones;

Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,

An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?

    Beefy face an' grubby 'and --

    Law! wot do they understand?

    I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!

    On the road to Mandalay . . .

 

Ship me somewheres east of Suez, where the best is like the worst,

Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;

For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be --

By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;

    On the road to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay,

    With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

Kuten usein muuallakin, Kipling hyödyntää tässä murteellisia ilmaisuja kuvatessaan niitä jätkäpoikia, joita hänen sankarinsa usein ovat. Joskus mukana on myös humoristisia esimerkkejä käsitteiden väärin ymmärtämisestä. Mutta hänen sydämensä on kuvattavien puolella.

Jos ajattelemme, mitä cockney-pojan sydämellä oikeastaan oli tuossa Kiplingin kuvaamassa tilanteessa, kun hän kulutti kengänpohjiaan kävelemällä Chelseasta hamaalle Strandille paikallisten tyttöjen kanssa, meidän on asetettava tilanne historiallisiin yhteyksiinsä.

Viktoriaaninen sukupuolimoraali edellytti, että seksuaalinen toiminta ei saanut johtaa kiihottumiseen, mikä olisi merkinnyt lankeamista irstauden syntiin ja ollut etenkin naiselle äärimmäisen sopimatonta.

Sen sijaan oli suljettava silmät ja ajateltava Englantia. Tämän runon tommy yhdistää asian kymmeneen käskyyn ja ajattelee, etteivät ne Suezin itäpuolella ole voimassa. Itse asiassa kyse on tietenkin aivan muusta.

Ajan englantilainen ja laajemminkin länsimainen tapakulttuuri oli luonut sukupuolille roolit, joihin etenkään mies ei mahtunut. Naisen seksuaalisuuden se oli latistanut passiiviseksi kopulaation sietämiseksi, joka sekin oli sallittua vain avioliitossa ja pimeässä huoneessa. Eihän mieskään mitään kostunut moisesta aktista.

Tuskinpa kannattaa kuvitella, että kyse oli vain keskiluokkaisesta kulttuurista. Tietenkin sen ulkopuolella asiat saattoivat olla aivan toisin, mutta sen luokan asenteet, joka kulloinkin on esikuvana, heijastuvat kyllä kaikkialle.

Nythän tuo luokka täällä lännessä saattaakin ainakin jossain määrin olla slummien alaluokka. Viktoriaanisena aikana kaikki oli toisin.

No, tämän laulun solttupoika oli kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Hän on selvästikin kokenut Burmassa ruumiillisen valaistumisen, joka on ollut hyvin samanlainen kuin Margaret Meadilla, joka sijoitti maallisen paratiisinsa Trobriand-saarille.

Tämä lontoolainen tykinruoka oli myös nähnyt paremman maailman: a sweeter, neater maiden in a cleaner, greener land… Ja se ei ollut Englanti, ei edes Lontoon keskusta.

Tämä laulu on vapautetun miehen puheenvuoro, joka ylistää aitoa, puhdasta ja pidäkkeetöntä naisellisuutta, joka vallitsee puritaanisten normien ulottumattomissa, paremmassa maailmassa.

Tiedän tietenkin, että tällainen ajatus on yhtä sietämätön nykyfeministeille ja heidän hännystelijöilleen kuin se oli aikansa tiukkapipoille. Sitä paitsi siinä asetetaan englantilaiset naiset burmalaisten alapuolelle hyveellisyydestään huolimatta tai juuri sen takia.

Kas tässähän se taitaakin olla se syy siihen, ettei noita viimeisiä säkeistöjä koskaan lauleta. Kyse ei ole mistään anti-imperialismiin liittyvästä hyvinajattelusta, vaan päinvastoin siitä vertailusta, jossa Englanti kuvataan tylsänä ja tyhjänpäiväisenä samaan aikaan, kun Burmassa osataan elää ja naisetkin ovat naisia.

And man can raise a thirst…

 

 

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Pienempi ja suurempi paha

 

Kolonialismi ja edistys

 

”Valkoisen miehen taakasta” on tullut kirjoitettua jo useita kertoja (ks. Vihavainen: Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Minultakaan ei ole jäänyt huomaamatta se, että taakankantajan väri on nyttemmin vaihtunut, käyttääkseni perinteisiä käsitteitä. Keltaisen miehen harteillahan tuo taakka nyt enimmäkseen on.

Siitä huolimatta historiallisesti raskain osa on ollut sillä, joka teki kerran pioneerityön ja aloitti läntisen kolonialismin.

Sana ”colonia” tarkoittaa uudisasutusta, siirtokuntaa, jollaiset sijaitsivat jo Rooman valtakunnan aikana ja varmasti paljon sitä ennen toisten kansakuntien alueella. Valloittajakansa omi lähes aina itselleen alueita, sillä varallisuus ja valta syntyivät vain maasta, alueesta. Se lähetti liikaväestöään sinne, missä oli tilaa eli elämisen mahdollisuuksia, toisin sanoen peltoa raivattavaksi.

Eurooppa synnytti Pohjos-Amerikan Yhdysvallat ja myös Etelä-Amerikan hahmo muuttui kokonaan. Englanti, Espanja ja Portugali saivat runsasta elintilaa ja niiden kielet muuttuivat maailmankieliksi. Ranska pärjäsi hieman huonommin ja myöhästyneenä mukaan tunkenut Saksa lyötiin kokonaan ulos niiltä markkinoilta.

Silti nuo maanosat saivat kaikki vuorollaan kokea historian suurimman vallankumouksen, jota nimitetään teolliseksi. Muistaakseni Eino Jutikkala pohdiskeli, ettei termi itse asiassa niinkään kuvaa vain teollisuuden kasvua, vaan kaikenlaisen eteenpäinpyrkivän taloudellisen toimeliaisuuden nousua.

Siellä, missä ihmiset elivät yhä alkeellisesti ja tavattoman köyhästi, syvässä tietämättömyydessä ympäröivän maailmansa ilmiöiden luonteesta ja syistä, alkoi nyt uudenlainen aktiivisuus.

Heimot, jotka usein elivät kivikautista elämää, jossa pyörääkään ei tunnettu, joutuivat nyt kosketuksiin ylivoimaisen sivilisaation kanssa. Se tuli päälle kuin Juggernautin vaunut ja pakotti muuttumaan tai tuhoutumaan.

On selvää, ettei esimerkiksi Afrikka olisi voinut ilman kolonialismia modernisoitua niinkin nopeasti kuin se on modernisoitunut, ainakin osittain. Todistustaakka on sillä, joka muuta väittää.

 Kukapa olisi noille seuduille lähtenyt ilman kunnon korvausta. Nojaa, lähetyssaarnaajat kyllä lähtivät, mutta heidän merkityksensä koko prosessin kannalta lienee sittenkin ollut toissijainen.

Kipling huudahti pateettisesti (käytän sanaa sen suomalaisessa enkä anglosaksisessa merkityksessä), että kiittämättömyys oli maailman palkka:

Take up the White Man’s burden
In patience to abide
To veil the threat of terror
And check the show of pride;
By open speech and simple
An hundred times made plain
To seek another’s profit
And work another’s gain
Take up the White Man’s burden—
And reap his old reward:
The blame of those ye better
The hate of those ye guard—
The cry of hosts ye humour
(Ah slowly) to the light:
"Why brought ye us from bondage,
“Our loved Egyptian night?”

Isossa kuvassa asia toki on ollut näin, mutta ilman runsaan voiton toiveita esimerkiksi Afrikka olisi varmasti jäänytkin Egyptin yöhönsä ja tuskaa ja uhrauksiahan nuo suuret muutokset eli modernisaatio vaati kaikilta osapuolilta. Sellainen oli edistyksen hinta siirtomaissa ja sellainen se oli myös emämaissa.

Neekeriorjuus on nyt nostettu jonkinlaiseksi ihmiskunnan suurimmaksi ja vertaamattomaksi rikokseksi, eikä sitä kannatakaan puolustella. Orjuus sinänsä oli kuitenkin ikivanha instituutio ja vasta valkoinen mies ja ainoastaan hän sai sen loppumaan, mikä varmasti tapahtui orjuuttajakansojen suureksi harmiksi.

Neuvostoliiton historiankirjoituksessa tunnettiin aikanaan ns. ”pienemmän pahan” teoria, joka tarkoitti näkemystä, jonka mukaan niille kansoille, jotka Venäjä valloitti niitä riistääkseen, se oli kuitenkin viime kädessä onnellista, sillä sitä kautta ne pääsivät Lokakuun vallankumouksen jälkeen sosialistiseen valtioon eikä niiden tarvinnut kärsiä kauemmin kapitalistista helvettiä.

Tämä torjuttiin aikoinaan leimaamalla idea russofobiseksi. Eihän se venäläinen riisto nyt niin pahaa ollut. Kapitlalismikin oli siellä lapsenkengissään.

Mutta on vaikea olla päättelemättä, että ainakin Afrikalle joutuminen eurooppalaisen kapitalismin intressien kohteeksi ja kolonisoiduksi oli juuri tuollainen pienempi paha. Kontrafaktuaalista tilannetta, jossa koko manner, ehkäpä Pohjoisen barbareskivaltioita lukuun ottamatta, olisi jäänyt koko teollisen vallankumouksen ulkopuolelle on vaikea kuvitella.

Sekin tie olisi varmasti ollut raskas. Tosin kehittymätön lääketiede ja matala työn tuottavuus olisivat varmasti pitäneet väestönkasvun aisoissa omalla ankaralla tavallaan. Nythän se on kasvanut ilmiöksi, joka on yksi suurimmista uhista maapallon resurssien riittävyydelle.

Kolonisaatio tapahtuu nyt entisistä siirtomaista kehittyneisiin maihin. Aikoinaan kehittynyt Kreikka voitti korkealla sivistyksellään villit roomalaiset oman kulttuurinsa piiriin: Graecia capta ferum victorem cepit.

Tämä idea tai usko, jota pikemminkin voidaan pitää pelkkänä meeminä, näyttää vielä hiljattain olleen vallitsevana kehittyneissä pohjoisen maissa, myös meillä. Nyt asiaa luullakseni aletaan ymmärtää paremmin, kun siitä on saatu kokemusta. Mutta tällaiset prosessithan ovat peruuntumattomia.

Euroopan osana näyttää nyt vuorostaan olevan siirtomaan asema, suuret intressit vetävät väkeä sinne ja työntävät sitä entisistä siirtomaista pois. Klassisen siirtomaaherran asemaan on nyt tullut Kiina, joka on entisiä suoraviivaisemi ja tehokkaampi.

Yhä niukemmiksi käyvien raaka-aineiden maailmassa kolonialismilla on yhä vielä tilausta. Afrikka saa osansa kehityksestä, Kiina saa raaka-aineensa ja Eurooppa liikaväestön. Jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu: Jedem das Seine, kuului Preussin valtion vanha tunnus.

Sui generis?

 

Englantilainen militarismi

 

Englantilaista nationalismia ei noilla Albionin sumuisilla kentillä tarvitse erityisesti etsiä. Lontoossa tupsahtaa tuon tuostakin eteen monumentti, joka kertoo tuon tai tämän korskean herran niittäneen kunniaa niillä tai näillä kaukaisilla seuduilla koko kansakunnan auvoksi ja siinä touhussa kaatuneiden kunniaksi.

Mitä itse englantilaisuuteen tulee, se on tietenkin aika problemaattinen käsite, jos niin halutaan, mutta aikoinaan ei sen laajentamiselle brittiläisyydeksi näytä olleen erityisiä esteitä. Rule Britannia kelpasi hyvin niin skoteille ja walesilaisille ja jopa irlantilaisillekin, ainakin osalle.

Nationalismi Suomessa on sen sijaan aina ollut erilaista. Se on ollut pienen kansan nationalismia, jonka ideana on, että arvon mekin ansaitsemme -siis myös ja jopa mekin, mitä moni ei näemmä halua uskoa tai ymmärtää. Imperialismi on tällaisessa kontekstissa lähinnä huvittava ajatus ja kun venäläiset bolševikit sellaisesta aikoinaan puhuivat, heidän oli pakko lisätä, että kyseessä oli eräänlainen mikroimperialismi -ei se oikea tieteellinen ja lainomainen ilmiö, joka tuolla nimellä tunnettiin.

Oman imperialisminsahan Venäjä on aina halunnut kiistää ja käyttänyt tässä milloin altruismiin ja milloin suurvallan välttämättömään ja legitiimiin turvallisuuteen liittyvää puheenpartta. Venäläinen ei koskaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä pyrkinyt yli-ihmiseksi, jolla muka olisi sen perusteella oikeus hallita muita, palvelustahan se uhrautuminen on ollut ja palkkana ikuinen kiittämättömyys. Se on myös nykyinen tarina.

Toki brittiläisen imperialismin apologeettiseen retoriikkaan kuuluu samoja asioita. Miten runoilikaan Kipling ”Valkoisen miehen taakassa”:

Take up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.

Koko tuo runoelma ansaitsee silloin tällöin tulla uudelleen luetuksi: tottahan sekin oli, mitä Kipling painokkaasti puhui valkoisen miehen sivistävästä roolista, jonka tehtävänä oli vapauttaa alkuasukkaat tietämättömyyden ja villeyden tuottamasta hädästä ja tuhoisasta typeryydestä.

Tuo nimenomainen runohan oli kehotus Yhdysvalloille ottaa nyt osansa tuota taakkaa harteilleen (ks. Vihavainen: Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), eikä odottaa siitä kiitosta.

Militarismi on nationalismille vähintään ensimmäinen serkku ja imperialismille veli. Senkin laatu vaihtelee sen mukaan, millaisia nuo sukulaiset ovat.

Suurimman kunnian saa kaikkialla säännöllisesti se, joka personoi asioita, se, joka on ollut korkeimmalla johtoportaassa. Normaalisti tämä on merkinnyt turvallista asemaa, josta käsin on ollut hyvä lähettää tuhansia ja taas tuhansia miehiä varsinaiselle tappotantereelle ottamaan iskut vastaan.

Vielä Napoleonin sodissakin ylipäälliköt olivat suhteellisen hyvässä turvassa kaartinrykmenttien keskellä ja maailmansodissa he sitten jo istuivat bunkkereissa. Poikkeuksena olivat eräät amiraalit, jotka saattoivat kaatua tai haavoittua laivallaan, kuten Nelson Trafalgarissa tai Rožestvenski Tsušimassa.

Kuoleminen ja tappaminen ns. suoritustasolla joka tapauksessa kuului yleensä sille pikkunappulalle, jota šakkipelissä niitetään moukaksi. Yleensä yksi moukka on joka tapauksessa noin malliksi aina haudattu parhaimmalle paraatipaikalle. Näin esimerkiksi Pariisissa ja Moskovassa.

Mutta itse asiassa tarkoitus oli puhua militarismin erilaisista muodoista sitä edustavan valtion laadusta riippuen.

Venäläinen militarismi on retoriikaltaan urhoollisuutta ja uhrautumista korostavaa. Kun siellä kuollaan eli siis kaadutaan kentällä, sanotaan, että se tapahtuu смертью храбрых -kuollaan urhoollisten kuolemalla. Suomeksikin toki puhutaan sankarikuolemasta, mutta Venäjällä tuohon liittyy myös se, että isänmaata/synnyinmaata puolustetaan omalla rinnalla -грудью.

Puolustuksellinen retoriikkaa toki tuossa venäläisessä sankaruudessa on, olipa kyseessä sota mikä tahansa ja sikäli kuin asia koskee suuria sotia, on niitä tosiaan yleensä käyty myös Venäjän alueella. Tuo oman rinnan asettaminen vihollisen eteen tuo myös muistuman suvorovilaisesta pistinhyökkäyksestä, jollaisia venäläiset tekivät vielä toisessa maailmansodassakin vastustajan konekiväärimiesten järkytykseksi.

Englanti on toista maata. St. Paulin (siis Pyhän Paavalin) kirkko on kai saaren merkittävin sankarien hautapaikka Westminster Abbeyn ohella ja sen kymmenien patsaiden usein pitkistä selostuksista saisi hyvän tutkielman siitä, millaisia sankarien on haluttu ajatella olleen ja miten heitä on kuvattu, etenkin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla.

Sankarien esikuvallinen elämä ja loistavat moraaliset ominaisuudet on selostettu superlatiiveja kainostelematta ja heidän urotyönsä kuvaus on usein perusteellinen. Joskus kuvaa liittyy hienon ja oikeamielisen, alamaisiaan palvelleen hallintomiehen malli, kuten Khartumissa tapetun kenraali Gordonin kohdalla.

Esikuvallisuutta nimenomaan taistelussa löytyy myös venäläisestä tarustosta ja esim. Poklonnaja goran memoriaalikompleksi Moskovassa olisi myös hyvä tutkimuskohde. Historian kannalta nuo hagiografiat ovat aika haavoittuvaisia.

Tämän sai pari vuotta sitten kokea Venäjän arkistohallinnon johtaa, joka erehtyi kritisoimaan Moskovaa puolustaneiden 28 panfilovilaisen urotyön virallisen kuvauksen luotettavuutta. Nuo sankarithan mainitaan myös Moskovan hymnissä :

Мы запомним суровую осень,
Скрежет танков и отблеск штыков,
И в веках будут жить двадцать восемь
Самых храбрых твоих сынов.
И врагу никогда не добиться,
Чтоб склонилась твоя голова,
Дорогая моя столица,
Золотая моя Москва!

Asia oli arvattava ja ymmärrettävä: ei kansallisen historian roolina ole setviä ja penkoa esille kaikkea. Kansakunta on yhteisö, joka sekä muistaa että unohtaa tiettyjä asioita yhdessä (ks. Vihavainen: Haun chateubriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

George Orwell kirjoitti joskus sota-aikana, että englantilaiset olivat aivan erityisen nuivia militarismia kohtaan (ks. Vihavainen: Haun vapaan hengen lapsia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän väitti, että esimerkiksi pressilainen paraatimarssi olisi Englannissa mahdotonta, se yksinkertaisesti naurattaisi ihmisiä niin paljon.

Niin paljon kuin Orwellia ihailenkin, luulen, että tuo ei pidä paikkaansa. Maailmansodan myllerryksessä ja myös sitä ennen englantilaiset olivat epäilemättä saaneet kyllikseen tuon vastemielisen jumaluuden, Areksen palveluksesta, joka oli muuttunut liian makaaberiksi. Verrattuna saksalaisiin he olivat jo 1940-luvulla toista maata.

Kuitenkin, kun nyt taas parin vuosikymmenen tauon jälkeen katselin Lord Mayor Showta, jossa kolmen mailin kulkueessa marssi mukana tuhansittain uniformupukuisia ihmisiä, sadoittain hevosia, kymmenittäin torvisoittokuntia ja satoja rumpaleita, oli pakko taas kerran myöntää, että tässä ollaan jo lähellä militarismin ydintä.

Marssit olivat epäilemättä upeita jo ihan sellaisenaan ja yleisö riemuitsi aidosti niiden mukana, mutta sotahan se tässäkin oli hyvin näkyvästi kaiken taustalla, jopa tykkeineen ja konetuliaseineen.  Ostamassani ohjelmassakin luki: The Official Commemorative Programme.

Itse asiassa koko tapahtuma alkoi kahden minuutin hiljaisuudella 11.11.klo 11 eli samaan aikaan kun alkoi ensimmäisen maailmansodan (The Great War) aselepo (Armistice). Kyseessä oli siis Armistice Day ja samaan aikaan asia noteerattiin myös Whitehallin kaatuneiden muistomerkillä (The Cenotaph).

Varsinainen muistopäivä eli Remebrance Day oli kyllä tavan mukaisesti seuraava sunnuntai, jolloin myös pidettiin uudelleen kahden minuutin hiljaisuus. Pubissa ilmestyi valkokankaalle Chelsean potkupallojoukkue ja sanat Chelsea Remembers (vaikka eiväthän ne mitään voineetkaan muistaa). Kova pulina lakkasi kuin veitsellä leikaten.

Brittiläinen militarismi näyttäisi joka tapauksessa olevan selvästi arkisempaa kun vaikkapa meillä tai Venäjällä ja sen sijaan, että vainajia olisi edes symbolisesti nostettu esille haudoistaan, kuten Venäjän Kuolemattomien rykmentissä (bessmertnyi polk), heihin tyydyttiin vain lyhyesti viittaamaan tuolla hiljaisuudella. Sen jälkeen jatkettiin ilman juhlailmeitä.

Suurvalloilla on oma tyylinsä ja niiden sodilla on sellaisia merkityksiä, jotka ovat meille vieraita, vaikka onhan tuo perusasetelma ainakin osaltaan tuttu ja pelättävissä on, että asiat tulevat taas pian liiankin tutuiksi. Joka tapauksessa isänmaallisen juhlan kunnioittaminen näytti kovin spontaanilta ja Palestiina-mielenosoitusta, joka järjestettiin juuri aselepopäivänä ja kenotafin lähellä, paheksuttiin lehdissä ilmeisen aidosti.

Nykyään puhutaan paljon woke-ilmiöstä ja nationalismia vastustavista raljeeraajista, mutta olisi ollut vaikeaa kuvitella Lontooseen mielenosoitusta muistopäivää vastaan.

Meillähän erääseen tärkeään eduskunnan äänestyspäätökseen liittyvää kulkuetta, johon on assosioitunut myös itsenäisyyden puolustamisen myöhemmin maksettu hinta, on sen sijaan jo perinteisesti alettu häiriköidä erinäisten epäsosiaalisten ainesten taholta.

Näin siitä huolimatta, että siitä on tullut ennen muuta kansakuntaa yhdistävä surujuhla jo sodan aikana, jolloin Vapaussodan muistopäivä sai antaa sille tilaa ja että hyökkäävää militarismia on sen vietosta turhaa etsiä.

Jos etsii nykysuomalaisen kulttuurin erikoislaatuisuuden ydintä tämän eurooppalaisen kansojen perheen keskellä, kannattaa kiinnittää huomiota ainakin tähän.

 

Kukin vuorollaan

 

Keltaisen miehen taakka

 

Kaikki tuntevat yhä ainakin nimeltä Rudyard Kiplingin runon Valkoisen miehen taakka, vaikka taitaa olla niin, että yhä useammat käsittävät koko sen idean väärin.

Kyseessähän oli Englannin imperialismin nimissä lähetetty tervehdys amerikkalaisille, joiden todettiin nyt astuvan miesten housuihin. Yhdysvallat oli tervetullut imperialistien piiriin, mutta sen oli syytä ottaa huomioon, että se merkitsi myös suuria uhrauksia ja suurta vastuuta niistä kansoista, jotka uskottiin sen alaisuuteen:

TAKE up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.

 

Imperialismihan oli koettu ja haluttu kokea ennen muuta sivistystehtävänä -mission civilisatrice- joka teki myös alkukantaisille kansoille mahdolliseksi päästä osallisiksi niistä siunauksista, jotka valkoisen miehen työ ja nerous olivat ihmiskunnalle tuottaneet.

Saihan siitä rahallista korvausta, mutta oliko edistyksen siunaus edes rahassa arvioitavissa? Sen hintana joka tapauksessa oli hyvin monien omien kansalaisten uhraaminen. Suotta ei muuan tuon ajan toinen runoilija vakuuttanut, että Englanti kyllä oli totisesti maksanut niistä eduista, joita se siirtomailtaan sai.

Kaikenmoisia laskelmia on tietenkin tehty, mutta viime kädessä valkoisen miehen kontribuutio koko muulle maailmalle on tietenkin ollut korvaamaton. Ilman sitä se olisi yhä siinä tilassa, jota oli aikoinaan tapana kutsua villeydeksi, olipa se sitten ihailtavaa tai surkuteltavaa. Ainakin inhimillistä kärsimystä siihen sisältyisi tavattomat määrät.

Millaisen palkan maailma tästä vähintäänkin merkittävästä työstä on antanut, onkin jo tiedossamme. Eipä siitä sen enempää.

Kiinaa on nykyään syytetty varsin kovaäänisesti siitä politiikasta, jota se on harjoittanut vähemmistöjensä alueella, Tiibetistä Sinkiangiin. Etenkin jälkimmäisessä tapauksessa kiinalaisten politiikkaa on nimitetty suorastaan kansanmurhaksi.

USA:n nykyinen presidentti näyttää olevan kovin innokas mittaamaan maailmaa oman puolueensa mittakeppien mukaisesti ja uhkailee puuttua asioihin, elleivät ne suju hänen mielensä mukaisesti.

Bismarck lausahti aikoinaan, että Jumala suojelee lapsia, humalaisia ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja. Tämä oli kerran totta, eikä kenelläkään ollut mahdollisuuksia haastaa Yhdysvaltoja sen omalla kentällä. Toisaalta se pysyttelikin kaukana eurooppalaisista intressiristiriidoista.

Suojelusta on riittänyt näihin päiviin saakka, mutta, kuten Horatius jo kauan sitten totesi, määränsä se on kaikella ja loppu tulee ennemmin tai myöhemmin: est modus in rebus, sunt certi denique fines.

Se aika saattaa olla käsillä.

The Economist totesi muutaman viikon takaisessa numerossaan, että on varsin vaarallista ruveta käyttämään sellaista raskaan sarjan rikosnimikettä kuin kansanmurha siitä politiikasta, jota Kiina harjoittaa Sinkiangissa (Xinjiang= läntinen provinssi). Kyseessä on toki tiettyyn kansallisuuteen kohdistuva politiikka, mutta ei sentään pyrkimys sen hävittämiseen.

Mitä Sinkiangissa todella tapahtuu, jätän arvioimatta, koska tiedän, etten sitä tiedä. Sen sijaan olen kyllä sattunut huomaamaan, miten Kiina haluaisi nähdä oman politiikkansa tuolla alueella. Kyseessä on sivilisaatiomissio, tässä tapauksessa siis keltaisen miehen taakka.

Kävin tuolla alueella joskus puolitoista vuosikymmentä sitten ja oli niin sanotusti hepnaadilla lyöty siitä tavattomasta edistyksestä, jota Takla Makanin ankeassa autiomaassa oli tapahtunut, pääasiassa siis toki sen laidoilla ja keitailla.

Alueen suuret, mutta erittäin hankalasti hallittavat luonnonvarat oli valjastettu ihmisen käyttöön. Tien Shanin vuoriston valtavat vesimassat, jotka keväisin hallitsemattomasti ja tuhoisasti purkautuivat autiomaahan, oli kyetty ainakin suuressa määrin valjastamaan valtavalla työllä ja ne olivat tehneet mahdolliseksi erämaan laitojen uskomattoman kukoistuksen. Jopa vuoriston ”tuulitunnelin” energia oli valjastettu pyörittämään tuulimyllyjä, joita yhdessä tuulipuistossa oli viisisataa.

Han-kiinalainen kansa oli tietenkin kaiken tämän takana ja se myös kuvasi rooliaan siinä propagandassa, jota uudet kuvapatsaat edustivat: yhdessä ryhmässä han-kiinalainen täti johdattaa alkuasukastyttöä kouluun opintielle, toisissa kiinalainen ja uiguuri työskentelevät ja taistelevat yhdessä.

Tässähän siis oli kyse samanlaisesta propagandasta, jota Neuvostoliitto teki omilla laita-alueillaan. Sekin kukisti siellä primitiivisen islamin, toi seuduille länsimaisen tieteen ja kulttuurin, vapautti naisen ja koulutti väestön. Se oli valkoisen miehen taakan kantamista, se.

Muuan suomalainen, joka oli kauan oleskellut rajan takana Kirgisiassa, kuvaili tuon maan tunnelmia synkiksi. Toimeentulo oli siellä erittäin niukkaa ja ihmiset toreilla olivat vihamielisiä vieraita kohtaan, elleivät nämä tehneet kauppoja. Sinkiangin puolella, Kashgarissa, kaikki oli toisin. Sen huomasin itsekin kuljeskellessani maailman suurimmassa basaarissa.

Mutta eiväthän köyhät ja kurjat mitään vallankumouksia tee. Sitten kun kurjuudesta on irtauduttu, voidaan ruveta kriittisiksi ja ruveta kysymään, mitä ihmettä vieras kansa tekee meidän alueellamme? Samalla tietenkin olisi syytä kysyä, mitä hyvää se on täällä tehnyt ja olisiko paikallinen väestä ilman sitä jäänyt vain primitiivisiksi lampaanhoitajiksi.

Kun tapana on kuitenkin tällaisissa yhteyksissä aina ymmärtää asiat valikoidusti, syntyy tietenkin helposti simppeli uhriutumistarina: vieras tuli ja vei, ryösti ja raiskasi. Meillä oli täällä kerran onnela, mutta nyt on sortaja sen tuhonnut.

Uiguurien tapauksessa heidän tukenaan on panturkkilainen ”yhteisö”, joka ulottuu Euroopan puolelta Istanbulista aina Kiinan sydänalueiden lähimaille. Urümqin miljoonakaupunki on vahvasti uiguurilainen.

Turkkilaisia kansoja yhdistävät, tai ainakin yrittävät yhdistää niin maallinen panturkkilainen liike kuin islam. Poliittisesti yhtenäisyyttä ei ole, mutta Istanbulista kyllä saattaa löytää seiniltä uiguureja tukevia iskulauseita. Väestöllisestikin turkkilaisten kansojen määrä vetää vertoja Venäjälle, joten sen potentiaalista merkitystä ei kannata vähätellä.

Kiinan politiikka Sinkiangissa saattaa olla varsin kovaa ja olisi kiinnostavaa tietää siitä ja sen taustoista enemmänkin. On kohtuullista, että kansainvälinen yhteisö kiinnittää asiaan huomiota ja langettaa tarvittaessa moraalisen tuomionsa.

Mitä taas tulee Yhdysvaltojen sekaantumiseen asiaan, rohkenisin suhtautua asiaa skeptisesti. Mikäli asioihin aiotaan vaikuttaa, olisi oltava sekä materiaalista että moraalista potentiaalia sen aikaansaamiseksi. Venäjällä saattaisi olla tässäkin asiassa oma lehmä ojassa, mutta Kiina tuskin viitsii ottaa sitä huomioon.

 Mikäli USA taas katsoo asiakseen ruveta, edes sanan kuvaannollisessa mielessä, yksin sotimaan tämän asian puolesta ja vielä saman tein Venäjääkin vastaan, voi olla aihetta vielä yhteen siteeraukseen, tällä kertaa Talleyrandilta: Se on pahempaa kuin rikos. Se on tyhmyyttä.