Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle chateubriand. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle chateubriand. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 19. helmikuuta 2015

Sankarikansojen ongelmat



Sankarien kansa

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.
Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.
Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.
Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.
Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.
Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.
Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.
Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.
Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.
Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.
Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.
 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.
Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.
Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.
Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.
On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.
 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.
Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.
Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

tiistai 14. helmikuuta 2023

Kenen on kosto?

 

Kosto

 

Paavalin roomalaiskirjeen mukaan (12:19) kosto kuuluu Herralle, siis Jumalalle. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa kehittyi yhteiskunta niin sanotun rationaalisen byrokratian suuntaan ja jo keskiajalla lähdettiin siitä, että kosto kuului kuninkaalle. Siitä hyvästä hän sai myös merkittävän osan rangaistavan henkilön maksamista sakoista.

Tämä, samoin kuin se, että luovuttiin ns. jumalantuomiosta eli riidan selvittämisestä kaksitaistelulla, oli merkittävä askel kohti sellaista yhteiskuntaa, jota nykyään sanomme sivistyneeksi.

Toki kovin moni tässä flagellanttisessa kulttuurissamme kieltäytyy näkemästä sen instituutioissa mitään hyvää ja ihailee mieluummin kaikenkarvaista primitiivistä mumbo-jumboa. Tulkoot he siitä autuaiksi.

Nykyisessä maailmassa, joka uhkaa tulla yhä monikulttuurisemmaksi, on kuitenkin syytä ottaa huomioon, etteivät kaikki kulttuurit ole kehittyneen samaan suuntaan ja samaan tahtiin. Kulttuurien törmäyksiä tapahtuu yhä useammin monella tasolla.

Surullisia esimerkkejä siitä, ettei asian ydintä kyetä ymmärtämään, ovat erilaiset interventiot toisenlaisten kulttuuripiirien alueelle, niitähän on riittänyt tälläkin vuosituhannella.

Muuan instituutio, joka omassa kulttuuripiirissämme on kokonaan hävinnyt, on verikosto. Se on kuitenkin täysin voimissaan monilla alueilla, etenkin vuoristoissa, mutta myös autiomaakulttuureissa, kuten Edvard Westermarck totesi sata vuotta sitten Marokosta.

Tuntematta asian taustoja, rohkenen epäillä, että sillä on oma merkityksensä myös Ruotsin tämän päivän jengisodissa. Moskovan alamaailmassa 1990-luvulla se oli tärkeä instituutio, kuten kertoi Pavel Hlebnikov (Paul Klebnikov) kirjassaan Razgovory s varvarom (Keskusteluja barbaarin kanssa). Ostin sen aikoinaan tuoreeltaan ja kuulin pian, että tekijä oli murhattu. Kenen toimesta, ei tiedetty…

Moni ihmettelee nykyään Tšetšenian diktaattori Kadyrovin käytöstä, joka tuo mieleen varhaismurrosikäisen pojankoltiaisen raivon ja kaikkivoipaisuuden harhojen sekoittaman kiukuttelun. Asiaa ei kannata selittää muitta mutkitta hänen edustamallaan kulttuurilla, mutta yhtä suuri virhe olisi jättää se huomiotta.

Kas näin kirjoitin vuosia sitten, Hlebnikovin keskustelukirja tuoreena mielessäni:

orstai 19. helmikuuta 2015

Sankarikansojen ongelmat

 

Sankarien kansa

 

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

 

tiistai 14. marraskuuta 2023

Sui generis?

 

Englantilainen militarismi

 

Englantilaista nationalismia ei noilla Albionin sumuisilla kentillä tarvitse erityisesti etsiä. Lontoossa tupsahtaa tuon tuostakin eteen monumentti, joka kertoo tuon tai tämän korskean herran niittäneen kunniaa niillä tai näillä kaukaisilla seuduilla koko kansakunnan auvoksi ja siinä touhussa kaatuneiden kunniaksi.

Mitä itse englantilaisuuteen tulee, se on tietenkin aika problemaattinen käsite, jos niin halutaan, mutta aikoinaan ei sen laajentamiselle brittiläisyydeksi näytä olleen erityisiä esteitä. Rule Britannia kelpasi hyvin niin skoteille ja walesilaisille ja jopa irlantilaisillekin, ainakin osalle.

Nationalismi Suomessa on sen sijaan aina ollut erilaista. Se on ollut pienen kansan nationalismia, jonka ideana on, että arvon mekin ansaitsemme -siis myös ja jopa mekin, mitä moni ei näemmä halua uskoa tai ymmärtää. Imperialismi on tällaisessa kontekstissa lähinnä huvittava ajatus ja kun venäläiset bolševikit sellaisesta aikoinaan puhuivat, heidän oli pakko lisätä, että kyseessä oli eräänlainen mikroimperialismi -ei se oikea tieteellinen ja lainomainen ilmiö, joka tuolla nimellä tunnettiin.

Oman imperialisminsahan Venäjä on aina halunnut kiistää ja käyttänyt tässä milloin altruismiin ja milloin suurvallan välttämättömään ja legitiimiin turvallisuuteen liittyvää puheenpartta. Venäläinen ei koskaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä pyrkinyt yli-ihmiseksi, jolla muka olisi sen perusteella oikeus hallita muita, palvelustahan se uhrautuminen on ollut ja palkkana ikuinen kiittämättömyys. Se on myös nykyinen tarina.

Toki brittiläisen imperialismin apologeettiseen retoriikkaan kuuluu samoja asioita. Miten runoilikaan Kipling ”Valkoisen miehen taakassa”:

Take up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.

Koko tuo runoelma ansaitsee silloin tällöin tulla uudelleen luetuksi: tottahan sekin oli, mitä Kipling painokkaasti puhui valkoisen miehen sivistävästä roolista, jonka tehtävänä oli vapauttaa alkuasukkaat tietämättömyyden ja villeyden tuottamasta hädästä ja tuhoisasta typeryydestä.

Tuo nimenomainen runohan oli kehotus Yhdysvalloille ottaa nyt osansa tuota taakkaa harteilleen (ks. Vihavainen: Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), eikä odottaa siitä kiitosta.

Militarismi on nationalismille vähintään ensimmäinen serkku ja imperialismille veli. Senkin laatu vaihtelee sen mukaan, millaisia nuo sukulaiset ovat.

Suurimman kunnian saa kaikkialla säännöllisesti se, joka personoi asioita, se, joka on ollut korkeimmalla johtoportaassa. Normaalisti tämä on merkinnyt turvallista asemaa, josta käsin on ollut hyvä lähettää tuhansia ja taas tuhansia miehiä varsinaiselle tappotantereelle ottamaan iskut vastaan.

Vielä Napoleonin sodissakin ylipäälliköt olivat suhteellisen hyvässä turvassa kaartinrykmenttien keskellä ja maailmansodissa he sitten jo istuivat bunkkereissa. Poikkeuksena olivat eräät amiraalit, jotka saattoivat kaatua tai haavoittua laivallaan, kuten Nelson Trafalgarissa tai Rožestvenski Tsušimassa.

Kuoleminen ja tappaminen ns. suoritustasolla joka tapauksessa kuului yleensä sille pikkunappulalle, jota šakkipelissä niitetään moukaksi. Yleensä yksi moukka on joka tapauksessa noin malliksi aina haudattu parhaimmalle paraatipaikalle. Näin esimerkiksi Pariisissa ja Moskovassa.

Mutta itse asiassa tarkoitus oli puhua militarismin erilaisista muodoista sitä edustavan valtion laadusta riippuen.

Venäläinen militarismi on retoriikaltaan urhoollisuutta ja uhrautumista korostavaa. Kun siellä kuollaan eli siis kaadutaan kentällä, sanotaan, että se tapahtuu смертью храбрых -kuollaan urhoollisten kuolemalla. Suomeksikin toki puhutaan sankarikuolemasta, mutta Venäjällä tuohon liittyy myös se, että isänmaata/synnyinmaata puolustetaan omalla rinnalla -грудью.

Puolustuksellinen retoriikkaa toki tuossa venäläisessä sankaruudessa on, olipa kyseessä sota mikä tahansa ja sikäli kuin asia koskee suuria sotia, on niitä tosiaan yleensä käyty myös Venäjän alueella. Tuo oman rinnan asettaminen vihollisen eteen tuo myös muistuman suvorovilaisesta pistinhyökkäyksestä, jollaisia venäläiset tekivät vielä toisessa maailmansodassakin vastustajan konekiväärimiesten järkytykseksi.

Englanti on toista maata. St. Paulin (siis Pyhän Paavalin) kirkko on kai saaren merkittävin sankarien hautapaikka Westminster Abbeyn ohella ja sen kymmenien patsaiden usein pitkistä selostuksista saisi hyvän tutkielman siitä, millaisia sankarien on haluttu ajatella olleen ja miten heitä on kuvattu, etenkin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla.

Sankarien esikuvallinen elämä ja loistavat moraaliset ominaisuudet on selostettu superlatiiveja kainostelematta ja heidän urotyönsä kuvaus on usein perusteellinen. Joskus kuvaa liittyy hienon ja oikeamielisen, alamaisiaan palvelleen hallintomiehen malli, kuten Khartumissa tapetun kenraali Gordonin kohdalla.

Esikuvallisuutta nimenomaan taistelussa löytyy myös venäläisestä tarustosta ja esim. Poklonnaja goran memoriaalikompleksi Moskovassa olisi myös hyvä tutkimuskohde. Historian kannalta nuo hagiografiat ovat aika haavoittuvaisia.

Tämän sai pari vuotta sitten kokea Venäjän arkistohallinnon johtaa, joka erehtyi kritisoimaan Moskovaa puolustaneiden 28 panfilovilaisen urotyön virallisen kuvauksen luotettavuutta. Nuo sankarithan mainitaan myös Moskovan hymnissä :

Мы запомним суровую осень,
Скрежет танков и отблеск штыков,
И в веках будут жить двадцать восемь
Самых храбрых твоих сынов.
И врагу никогда не добиться,
Чтоб склонилась твоя голова,
Дорогая моя столица,
Золотая моя Москва!

Asia oli arvattava ja ymmärrettävä: ei kansallisen historian roolina ole setviä ja penkoa esille kaikkea. Kansakunta on yhteisö, joka sekä muistaa että unohtaa tiettyjä asioita yhdessä (ks. Vihavainen: Haun chateubriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

George Orwell kirjoitti joskus sota-aikana, että englantilaiset olivat aivan erityisen nuivia militarismia kohtaan (ks. Vihavainen: Haun vapaan hengen lapsia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän väitti, että esimerkiksi pressilainen paraatimarssi olisi Englannissa mahdotonta, se yksinkertaisesti naurattaisi ihmisiä niin paljon.

Niin paljon kuin Orwellia ihailenkin, luulen, että tuo ei pidä paikkaansa. Maailmansodan myllerryksessä ja myös sitä ennen englantilaiset olivat epäilemättä saaneet kyllikseen tuon vastemielisen jumaluuden, Areksen palveluksesta, joka oli muuttunut liian makaaberiksi. Verrattuna saksalaisiin he olivat jo 1940-luvulla toista maata.

Kuitenkin, kun nyt taas parin vuosikymmenen tauon jälkeen katselin Lord Mayor Showta, jossa kolmen mailin kulkueessa marssi mukana tuhansittain uniformupukuisia ihmisiä, sadoittain hevosia, kymmenittäin torvisoittokuntia ja satoja rumpaleita, oli pakko taas kerran myöntää, että tässä ollaan jo lähellä militarismin ydintä.

Marssit olivat epäilemättä upeita jo ihan sellaisenaan ja yleisö riemuitsi aidosti niiden mukana, mutta sotahan se tässäkin oli hyvin näkyvästi kaiken taustalla, jopa tykkeineen ja konetuliaseineen.  Ostamassani ohjelmassakin luki: The Official Commemorative Programme.

Itse asiassa koko tapahtuma alkoi kahden minuutin hiljaisuudella 11.11.klo 11 eli samaan aikaan kun alkoi ensimmäisen maailmansodan (The Great War) aselepo (Armistice). Kyseessä oli siis Armistice Day ja samaan aikaan asia noteerattiin myös Whitehallin kaatuneiden muistomerkillä (The Cenotaph).

Varsinainen muistopäivä eli Remebrance Day oli kyllä tavan mukaisesti seuraava sunnuntai, jolloin myös pidettiin uudelleen kahden minuutin hiljaisuus. Pubissa ilmestyi valkokankaalle Chelsean potkupallojoukkue ja sanat Chelsea Remembers (vaikka eiväthän ne mitään voineetkaan muistaa). Kova pulina lakkasi kuin veitsellä leikaten.

Brittiläinen militarismi näyttäisi joka tapauksessa olevan selvästi arkisempaa kun vaikkapa meillä tai Venäjällä ja sen sijaan, että vainajia olisi edes symbolisesti nostettu esille haudoistaan, kuten Venäjän Kuolemattomien rykmentissä (bessmertnyi polk), heihin tyydyttiin vain lyhyesti viittaamaan tuolla hiljaisuudella. Sen jälkeen jatkettiin ilman juhlailmeitä.

Suurvalloilla on oma tyylinsä ja niiden sodilla on sellaisia merkityksiä, jotka ovat meille vieraita, vaikka onhan tuo perusasetelma ainakin osaltaan tuttu ja pelättävissä on, että asiat tulevat taas pian liiankin tutuiksi. Joka tapauksessa isänmaallisen juhlan kunnioittaminen näytti kovin spontaanilta ja Palestiina-mielenosoitusta, joka järjestettiin juuri aselepopäivänä ja kenotafin lähellä, paheksuttiin lehdissä ilmeisen aidosti.

Nykyään puhutaan paljon woke-ilmiöstä ja nationalismia vastustavista raljeeraajista, mutta olisi ollut vaikeaa kuvitella Lontooseen mielenosoitusta muistopäivää vastaan.

Meillähän erääseen tärkeään eduskunnan äänestyspäätökseen liittyvää kulkuetta, johon on assosioitunut myös itsenäisyyden puolustamisen myöhemmin maksettu hinta, on sen sijaan jo perinteisesti alettu häiriköidä erinäisten epäsosiaalisten ainesten taholta.

Näin siitä huolimatta, että siitä on tullut ennen muuta kansakuntaa yhdistävä surujuhla jo sodan aikana, jolloin Vapaussodan muistopäivä sai antaa sille tilaa ja että hyökkäävää militarismia on sen vietosta turhaa etsiä.

Jos etsii nykysuomalaisen kulttuurin erikoislaatuisuuden ydintä tämän eurooppalaisen kansojen perheen keskellä, kannattaa kiinnittää huomiota ainakin tähän.