Englantilainen militarismi
Englantilaista nationalismia ei noilla Albionin sumuisilla kentillä
tarvitse erityisesti etsiä. Lontoossa tupsahtaa tuon tuostakin eteen monumentti,
joka kertoo tuon tai tämän korskean herran niittäneen kunniaa niillä tai näillä
kaukaisilla seuduilla koko kansakunnan auvoksi ja siinä touhussa kaatuneiden
kunniaksi.
Mitä itse englantilaisuuteen tulee, se on tietenkin
aika problemaattinen käsite, jos niin halutaan, mutta aikoinaan ei sen
laajentamiselle brittiläisyydeksi näytä olleen erityisiä esteitä. Rule
Britannia kelpasi hyvin niin skoteille ja walesilaisille ja jopa irlantilaisillekin,
ainakin osalle.
Nationalismi Suomessa on sen sijaan aina ollut erilaista. Se
on ollut pienen kansan nationalismia, jonka ideana on, että arvon mekin
ansaitsemme -siis myös ja jopa mekin, mitä moni ei näemmä halua uskoa
tai ymmärtää. Imperialismi on tällaisessa kontekstissa lähinnä huvittava ajatus
ja kun venäläiset bolševikit sellaisesta aikoinaan
puhuivat, heidän oli pakko lisätä, että kyseessä oli eräänlainen
mikroimperialismi -ei se oikea tieteellinen ja lainomainen ilmiö, joka tuolla
nimellä tunnettiin.
Oman imperialisminsahan Venäjä on aina halunnut kiistää ja käyttänyt
tässä milloin altruismiin ja milloin suurvallan välttämättömään ja legitiimiin
turvallisuuteen liittyvää puheenpartta. Venäläinen ei koskaan ole sanan
varsinaisessa merkityksessä pyrkinyt yli-ihmiseksi, jolla muka olisi sen
perusteella oikeus hallita muita, palvelustahan se uhrautuminen on ollut ja
palkkana ikuinen kiittämättömyys. Se on myös nykyinen tarina.
Toki brittiläisen imperialismin apologeettiseen retoriikkaan kuuluu
samoja asioita. Miten runoilikaan Kipling ”Valkoisen miehen
taakassa”:
Take up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.
Koko tuo runoelma ansaitsee silloin tällöin
tulla uudelleen luetuksi: tottahan sekin oli, mitä Kipling painokkaasti puhui
valkoisen miehen sivistävästä roolista, jonka tehtävänä oli vapauttaa
alkuasukkaat tietämättömyyden ja villeyden tuottamasta hädästä ja tuhoisasta
typeryydestä.
Tuo nimenomainen runohan oli kehotus Yhdysvalloille
ottaa nyt osansa tuota taakkaa harteilleen (ks. Vihavainen:
Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ),
eikä odottaa siitä kiitosta.
Militarismi on nationalismille vähintään ensimmäinen serkku
ja imperialismille veli. Senkin laatu vaihtelee sen mukaan, millaisia nuo
sukulaiset ovat.
Suurimman kunnian saa kaikkialla säännöllisesti se, joka personoi
asioita, se, joka on ollut korkeimmalla johtoportaassa. Normaalisti tämä on
merkinnyt turvallista asemaa, josta käsin on ollut hyvä lähettää tuhansia ja
taas tuhansia miehiä varsinaiselle tappotantereelle ottamaan iskut vastaan.
Vielä Napoleonin sodissakin ylipäälliköt olivat suhteellisen
hyvässä turvassa kaartinrykmenttien keskellä ja maailmansodissa he sitten jo
istuivat bunkkereissa. Poikkeuksena olivat eräät amiraalit, jotka saattoivat
kaatua tai haavoittua laivallaan, kuten Nelson Trafalgarissa tai Rožestvenski Tsušimassa.
Kuoleminen ja tappaminen ns. suoritustasolla joka tapauksessa
kuului yleensä sille pikkunappulalle, jota šakkipelissä niitetään moukaksi.
Yleensä yksi moukka on joka tapauksessa noin malliksi aina haudattu
parhaimmalle paraatipaikalle. Näin esimerkiksi Pariisissa ja Moskovassa.
Mutta itse asiassa tarkoitus oli puhua militarismin
erilaisista muodoista sitä edustavan valtion laadusta riippuen.
Venäläinen militarismi on retoriikaltaan urhoollisuutta ja uhrautumista
korostavaa. Kun siellä kuollaan eli siis kaadutaan kentällä, sanotaan, että se
tapahtuu смертью храбрых -kuollaan urhoollisten kuolemalla. Suomeksikin toki puhutaan
sankarikuolemasta, mutta Venäjällä tuohon liittyy myös se, että isänmaata/synnyinmaata
puolustetaan omalla rinnalla -грудью.
Puolustuksellinen retoriikkaa toki tuossa venäläisessä
sankaruudessa on, olipa kyseessä sota mikä tahansa ja sikäli kuin asia koskee
suuria sotia, on niitä tosiaan yleensä käyty myös Venäjän alueella. Tuo oman
rinnan asettaminen vihollisen eteen tuo myös muistuman suvorovilaisesta
pistinhyökkäyksestä, jollaisia venäläiset tekivät vielä toisessa
maailmansodassakin vastustajan konekiväärimiesten järkytykseksi.
Englanti on toista maata. St. Paulin (siis Pyhän
Paavalin) kirkko on kai saaren merkittävin sankarien hautapaikka Westminster
Abbeyn ohella ja sen kymmenien patsaiden usein pitkistä selostuksista saisi
hyvän tutkielman siitä, millaisia sankarien on haluttu ajatella olleen ja miten
heitä on kuvattu, etenkin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla.
Sankarien esikuvallinen elämä ja loistavat moraaliset
ominaisuudet on selostettu superlatiiveja kainostelematta ja heidän urotyönsä
kuvaus on usein perusteellinen. Joskus kuvaa liittyy hienon ja oikeamielisen, alamaisiaan
palvelleen hallintomiehen malli, kuten Khartumissa tapetun kenraali Gordonin
kohdalla.
Esikuvallisuutta nimenomaan taistelussa löytyy myös venäläisestä
tarustosta ja esim. Poklonnaja goran memoriaalikompleksi Moskovassa olisi
myös hyvä tutkimuskohde. Historian kannalta nuo hagiografiat ovat aika
haavoittuvaisia.
Tämän sai pari vuotta sitten kokea Venäjän arkistohallinnon
johtaa, joka erehtyi kritisoimaan Moskovaa puolustaneiden 28 panfilovilaisen
urotyön virallisen kuvauksen luotettavuutta. Nuo sankarithan mainitaan myös
Moskovan hymnissä :
Мы запомним суровую осень,
Скрежет танков и отблеск штыков,
И в веках будут жить двадцать восемь
Самых храбрых твоих сынов.
И врагу никогда не добиться,
Чтоб склонилась твоя голова,
Дорогая моя столица,
Золотая моя Москва!
Asia oli arvattava ja ymmärrettävä: ei kansallisen historian
roolina ole setviä ja penkoa esille kaikkea. Kansakunta on yhteisö, joka sekä
muistaa että unohtaa tiettyjä asioita yhdessä (ks. Vihavainen:
Haun chateubriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
George Orwell kirjoitti joskus sota-aikana, että englantilaiset
olivat aivan erityisen nuivia militarismia kohtaan (ks. Vihavainen:
Haun vapaan hengen lapsia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän väitti, että esimerkiksi
pressilainen paraatimarssi olisi Englannissa mahdotonta, se yksinkertaisesti naurattaisi
ihmisiä niin paljon.
Niin paljon kuin Orwellia ihailenkin, luulen, että tuo ei
pidä paikkaansa. Maailmansodan myllerryksessä ja myös sitä ennen englantilaiset
olivat epäilemättä saaneet kyllikseen tuon vastemielisen jumaluuden, Areksen
palveluksesta, joka oli muuttunut liian makaaberiksi. Verrattuna saksalaisiin
he olivat jo 1940-luvulla toista maata.
Kuitenkin, kun nyt taas parin vuosikymmenen tauon jälkeen
katselin Lord Mayor Showta, jossa kolmen mailin kulkueessa marssi mukana
tuhansittain uniformupukuisia ihmisiä, sadoittain hevosia, kymmenittäin torvisoittokuntia
ja satoja rumpaleita, oli pakko taas kerran myöntää, että tässä ollaan jo
lähellä militarismin ydintä.
Marssit olivat epäilemättä upeita jo ihan sellaisenaan ja
yleisö riemuitsi aidosti niiden mukana, mutta sotahan se tässäkin oli hyvin näkyvästi
kaiken taustalla, jopa tykkeineen ja konetuliaseineen. Ostamassani ohjelmassakin luki: The
Official Commemorative Programme.
Itse asiassa koko tapahtuma alkoi kahden minuutin hiljaisuudella
11.11.klo 11 eli samaan aikaan kun alkoi ensimmäisen maailmansodan (The
Great War) aselepo (Armistice). Kyseessä oli siis Armistice Day
ja samaan aikaan asia noteerattiin myös Whitehallin kaatuneiden muistomerkillä
(The Cenotaph).
Varsinainen muistopäivä eli Remebrance Day oli kyllä tavan
mukaisesti seuraava sunnuntai, jolloin myös pidettiin uudelleen kahden minuutin
hiljaisuus. Pubissa ilmestyi valkokankaalle Chelsean potkupallojoukkue ja sanat
Chelsea Remembers (vaikka eiväthän ne mitään voineetkaan muistaa). Kova
pulina lakkasi kuin veitsellä leikaten.
Brittiläinen militarismi näyttäisi joka tapauksessa olevan
selvästi arkisempaa kun vaikkapa meillä tai Venäjällä ja sen sijaan, että
vainajia olisi edes symbolisesti nostettu esille haudoistaan, kuten Venäjän
Kuolemattomien rykmentissä (bessmertnyi polk), heihin tyydyttiin vain
lyhyesti viittaamaan tuolla hiljaisuudella. Sen jälkeen jatkettiin ilman
juhlailmeitä.
Suurvalloilla on oma tyylinsä ja niiden sodilla on sellaisia
merkityksiä, jotka ovat meille vieraita, vaikka onhan tuo perusasetelma ainakin
osaltaan tuttu ja pelättävissä on, että asiat tulevat taas pian liiankin
tutuiksi. Joka tapauksessa isänmaallisen juhlan kunnioittaminen näytti kovin
spontaanilta ja Palestiina-mielenosoitusta, joka järjestettiin juuri aselepopäivänä
ja kenotafin lähellä, paheksuttiin lehdissä ilmeisen aidosti.
Nykyään puhutaan paljon woke-ilmiöstä ja nationalismia
vastustavista raljeeraajista, mutta olisi ollut vaikeaa kuvitella Lontooseen
mielenosoitusta muistopäivää vastaan.
Meillähän erääseen tärkeään eduskunnan äänestyspäätökseen liittyvää
kulkuetta, johon on assosioitunut myös itsenäisyyden puolustamisen myöhemmin maksettu hinta, on
sen sijaan jo perinteisesti alettu häiriköidä erinäisten epäsosiaalisten
ainesten taholta.
Näin siitä huolimatta, että siitä on tullut ennen muuta
kansakuntaa yhdistävä surujuhla jo sodan aikana, jolloin Vapaussodan muistopäivä
sai antaa sille tilaa ja että hyökkäävää militarismia on sen vietosta turhaa
etsiä.
Jos etsii nykysuomalaisen kulttuurin erikoislaatuisuuden
ydintä tämän eurooppalaisen kansojen perheen keskellä, kannattaa kiinnittää
huomiota ainakin tähän.
"hyökkäävää militarismia on sen vietosta turhaa etsiä."
VastaaPoistaKyse on niinkuin blogissa useaan kertaan todetaan, mentaalinen ero suurvallan ja pikkuvaltion nationalismin välillä: suurvallan on imperialistista ja hyökkäävää, pikkuvaltion itsenäisyyden ja olemassaolon säilyttämiseen tästävää, puolustavaa. Esimerkiksi Snellmanin aika mihinkään militarismiin ei ollut edes mahdollisuutta, kyse oli sivistysnationalismista.
Se on sitten toinen juttu tarvittaisiinko nykymaailmassa jonkunlaista maailmannationalismi ja onko se ylipäänsä mahdollista.
Machiavelli kirjoittu "ruhtinaan pitää olla leijona mutta ovela kuin kettu". Japanilaiset sanovay kynä ja miekka yhdessä. Samurai oli herrasmies ja soturi. Mikään valtio ei saa unohtaa varautumista myös sotaan. Heikkous houkuttelee aina saalistajia.
VastaaPoistaKyllähän sotaa voi tietenkin rinnalla käydä, mutta pää lienee tärkeämpi.
VastaaPoistaKomea marssimusiikki ja paraati on vaarallinen yhdistelmä. Siinä unohtaa helposti sodan ikävät puolet. Se kun ei tunnetusti ole koskaan mikään paraatimarssi.
Komeaa kuunnella silti.
Brittiläinen (englantilainen) militarismi on hieman salakavalaa, koska toisaalta siitä tuli uusi normaali imperiumin aikana, ja koska toisaalta britit (englantilaiset) ovat olleet enemmän kallellaan pienen ammattiarmeijan puoleen. Jota sitten tietysti tarpeen mukaan täydennellään.
VastaaPoistaMutta joka tapauksessa sotiminen kansalaishyveenä järjestetään aina tilanteen mukaan, ei pysyvillä mekanismeilla..
Rajat kiinni! Itäraja linnoitettava!
VastaaPoistaBriteillähän oli imperiuminsa ja ns. uuden imperiumin luomisen lähtökohtana on pidetty Yhdysvaltojen itsenäistymistä.
VastaaPoistaHistoriasta voimme oppia sen verran, että imperiumien elinikä on keskimäärin vain noin 250 vuotta eli viiisi sukupolvea. Brittien imperiumi ei ollut poikkeus. Sen sijaan, että olisi yritetty ylläpitää jotain sellaista mihin resurssit eivät riitttäneet luotiin nahka uudelleen Yhdistyneeksi kuningaskunniksi. Englanti, Skotlanti, Wales, Pohjois-Irlanti ja saaria valtamerillä. Nahan luominen onnistui. Toki erilaisia perinteitä jäi imperiumista elämään ja läheiset suhteet Kanadaan , Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
Toki jo 50-luvulla Australian johtajat käsittävät, ettei britit enää meriteitä hallitse ja uudeksi liittolaiseksi nousi Yhdysvallat. Australia on täysin riippuvainen meriteitse käytävästä kaupasta ja sen on käytännössä liittouduttava sen tahon kanssa joka meritiet pystyy turvaamaan. Toki edelleen brittiläinen perintö näkyy noissa imperiumin juhlapäivissä ja maiden asevoimien kesken huomattava määrä henkilöstön vaihtoa. Iso-Britannia on vähän kuin ex-vaimo jonka kanssa on erottu sovussa...
Wikipedian mukaan Venäjän neuvostotasavallan väestöstä kuoli 1941-1945 sodan aikana 12,7 % ja Kazakstanin 10,7%. Siviilejä ja sotilaita meni aika lailla samassa suhteessa.
VastaaPoistaTalvisodassa ukrainalaisia kuoli nopealla googlatuksella noin 40 000 eli noin kolmasosa kaikista kaatuneista. Samaan aikaan koko neuvostoväestöstä ukrainalaisia oli n. 16,5 prosenttia eli melko lailla olivat yliedustettuina.