Leikki leikkinä
Kun Johan
Huizinga kirjoitti kirjansa Leikkivä ihminen,
ei kustantaja aluksi ymmärtänyt, että kyseessä tosiaan oli yritys analysoida kulttuuria leikkinä eikä leikin asemaa
kulttuurissa.
Ihminen voidaan
toki määritellä eri tavoin, kun hänen erikoislaatunsa ydintä pyritään
kiteyttämään yhteen sanaan. Joidenkin mielestä hän on poliittinen olento,
toisten mielestä naurava olento ja kolmansien mielestä rakentava olento.
Homo eli ihminen (tämä latinan sana ei
ole samaa kantaa kuin kreikan homos,
joka tarkoittaa samanlaisuutta) on myös suuri leikkijä, homo ludens (lat. ludo,
leikkiä, kisailla, pelata, tehdä piloillaan).
Tässä suhteessa
hän ei ole ainutlaatuinen, kuten jokainen eläimiä hoitanut tietää.
Kissanpoikien ja ihmislasten leikit saattavat jopa usein olla samantasoisia ja
sen takia ne myös viihtyvät keskenään erinomaisesti.
Saarnaaja vakuuttaa, että kun hän
mieheksi varttui, hän jätti pois sen, mikä
lapsen on. Tätähän pidettiinkin ennen yleisesti tarpeellisena ja jopa
välttämättömänä. Ei kovassa reaalimaailmassa pärjätty haihattelemalla ja
olemattomia kuvittelemalla. Siellä oli omat sääntönsä.
Itse asiassa nuo
säännöt kuitenkin ovat suurelta osalta myös leikin eli pelin sääntöjä. Kaikkien
osapuolten hyväksymät säännöt määräävät sen, miten asioita ratkaistaan myös
kaikkein korkeimmalla tasolla. Säännöt -sinänsä useimmiten mielivaltaiset-
määräävät miltei kaikkea kanssakäymistä, aina sotaa myöten.
Mitä sotaan
tulee, voitaneen katsoa, että totaalisessa sodassa säännöt alkoivat jo unohtua.
Miltei kaikkia normaalin kanssakäymisen sääntöjä rikottiin järjestelmällisesti
molemmissa maailmansodissa. Tämä oli kukaties inhimillisen kulttuurin suurin
syväsukellus pohjamutiin sitten kivikauden. Leikki unohtui.
Entäpä uudet
totalitaariset kulttuurit? Leikkiaineksen tavaton keskeisyys niissä näkyy
tarkkailijan silmille jo kauas. Rituaalit, viralliset sadut, roolileikit ja
kilpailut olivat niin kommunismin kuin fasismin ja natsisimin peruselementtejä.
Olennaista
niissä oli, että niiden todellisuutta
tavattomasti korostettiin. Kukaan ei saanut epäillä, että skeptinen mieli voisi
hajottaa koko rakennelman alkutekijöihinsä ja nähdä koreiden kuvittelujen läpi,
että keisari oli alasti. Jo tällaiseen mahdollisuuteen vihjaaminenkin oli
ankarasti kiellettyä.
Mutta tottahan
se leikki kyllä myös on, silloinkin kun se on kulttuuria. Leikin sääntöjen
puitteissa kansat ja ihmiset kokevat ilojaan ja surujaan, oikean elämän diilit ja heikoimmat lenkit ovat melkein
samaa realityä kuin TV-ohjelmien lavastukset.
Ne vain tulevat spontaanimmin.
Aikakausien
leikit eroavat toisistaan. 1800-luvulla kansakunnat järjestivät koreasti pukeutuneita
armeijoita, jotka kekkaloivat loistavissa paraateissa ja joskus ihan
oikeastikin pantiin syöksymään toisiaan vastaan tositarkoituksella eli siis
henkensä uhalla.
Kulttuurin
alalla järjestettiin upeita spektaakkeleita, joissa etenkin musiikki oli
pääosassa. Yleisönä oli kunkin maan yläluokka, jonka leikit erotettiin jyrkästi
rahvaan alkeellisesta huvittelusta, joka yleensä oli paljon tiiviimmin kiinni konkreettisessa
todellisuudessa: kukkotappelut, karhun kiusaaminen, härkätaistelut, nyrkkeily
ja niin edelleen. Henkisyyden aste erotti tingeltangelin
korkeakulttuurista.
Ajatellessa
2000-lukua tulee joskus mieleen, ettei kulttuuri liene koskaan näin suuressa määrin
keskittynyt ruumiillisuuteen, parikymppisten nuorten, itse asiassa vielä lasten
kisailujen ja dresseerauksen ympärille.
Myös musiikin
alalla on alettu järjestää kilpailuja, jotka laajat kansalaispiirit kaikkialla
ottavat täydestä todesta. Tuntuu olevan ja siis on hyvinkin tärkeää, minkä maan
jonninjoutava lauluesitys äänestetään muita paremmaksi. Esityksiin uhrataan
valtavia rahasummia ja lavasteista tehdään fantastisia, vaikka kaiken ytimessä
on vain tavattoman banaali laulunrenkutus.
Mutta onhan
maailmassa tärkeämpiäkin asioita. Mikä niistä mahtaa olla kaikkein tärkein?
On kiinnostavaa
kuvitella, millaisen asian saavuttamisesta kansakunnat olisivat valmiita
uhraamaan eniten. Mahdollisestiko sen vuoksi, että niiden todettaisiin erilaisilla
mielekkäillä mittareilla elävän muita onnellisemmin? Vai olisiko tärkeämpää
olla muita rikkaampia, mahtavampia, pelottavampia tai jotakin vastaavaa? Vai
kiinnostaisiko enemmän kauneus, hyvyys, hurskaus, tieteellinen etevyys tai
vaikkapa businessajattelun metkujen hallinta?
Luulen, että
mikään noista ei enemmälti kykene sykähdyttämään kansan syvää ydintä, sitä,
joka saa maan räjähtämään omasta erinomaisuudestaan ja näköjään jokaisen sen
jäsenen kuvittelemaan olevansa jotakin erinomaista ja kadehdittavaa.
Mitäpä ei mikä
tahansa maa olisi valmis maksamaan, mikäli vastineeksi saataisiin oman
joukkueen voitto potkupallon maailmanmestaruuskisoissa?
Luulen, että
mikäli vaihtokaupan ehdot olisivat selkeät ja varmat, otettaisiin vaikkapa
reilu aineellisen elintason alennus vastaan riemuhuudoin, hyväksyttäisiin
vaikkapa yhden maakunnan siirtyminen toiselle valtiolle juhlien kera, painettaisiin
villaisella parin pataljoonan (miehiä) menehtyminen jossakin mielettömässä
tehtävässä kaukomailla, koko oman maan asuttaminen vihamielisellä väestöllä tai
poliittisen määräysvallan siirtäminen kotimaasta jonnekin hevon kuuseen.
Tässä
esimerkissä en tarkoita vain Suomea. Itse asiassa potkupalloleikeissä
saavutettava onni on kiertänyt maamme aina niin kaukaa, että meillä tuskin
osattaisiin edes unelmoida moisesta onnesta. Pelkkä provinsiaalisten
jääkiekkokisojen voittaminen on jo riittänyt nostamaan riemun kattoon.
Yhtä kaikki,
uskon olevani oikeassa siinä, että leikki on ainakin tässä kohden paljon vakavampi
asia kuin varsinaisen reaalimaailman saavutukset. Tämä tuntuu jollakin tavalla
lohdulliseltakin.
Leikin
ominaisuuksiin, toisin kuin varsinaiseen kovaan, eli kulttuurin ulkopuolella
sijaitsevaan todellisuuteen, kuuluu, että se ennen muuta toimii ja toteutuu siihen
osallistuvien aivoissa.
Koska kyseessä
ei ole esimerkiksi lisääntymisbiologiaan kuuluva kova tosiasia, on myös mahdollista
sekä kuvitella koko maailma jollakin aivan uudella tavalla että saada se myös
toimimaan.
Noissa
nykyisissä sukupuolenvaihtoleikeissähän ei koskaan voida täysin onnistua, koska
lisääntyminen voi tapahtua vain aivan tiettyjen solujen yhtyessä, vaikka mitä
leikittäisiin.
Mikään ei kuitenkaan
pakota ketään antamaan pennin vertaa merkitystä sille, pärjääkö joku potkupalloleikeissä
vai ei. Tämän ihmiskunnan kaikkein suurimman juhlan kohdalla kysymyksessä on
siis puhtaasti mielikuvituksen tasolla toimiva asia, mitä sen suuruuteen tulee,
mutta sitähän kulttuuri yleensäkin on.
Huomiota joka
tapauksessa kiinnittää se, että urheilu on nyt, aivan toisin kuin vielä 1800-luvulla, myös kansainvälisen
kanssakäymisen tärkeimpiä kenttiä.
Kotimaisen
kiinnostuksen kannalta urheilu taitaa nyt olla samalla, eli siis aivan
keskeisellä tasolla, kuin se oli muinaisessa Bysantissa, jossa poliittiset puolueetkin
lopulta koottiin eri joukkueita kannattavista ihmisistä.
Olemmeko jo
itsekin henkisesti kypsiä tähän? Miksi meillä edes kannattaisi kiinnostua
varsinaisesta politiikasta, jonka vähänkään tärkeitä kysymyksiä emme kuitenkaan
pysty ratkaisemaan? Tarjoaako se muka suuria elämyksiä, mitä tarpeita se
ylipäätään enää palvelee?