keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Leikki leikkinä?


Leikki leikkinä

Kun Johan Huizinga kirjoitti kirjansa Leikkivä ihminen, ei kustantaja aluksi ymmärtänyt, että kyseessä tosiaan oli yritys analysoida kulttuuria leikkinä eikä leikin asemaa kulttuurissa.
Ihminen voidaan toki määritellä eri tavoin, kun hänen erikoislaatunsa ydintä pyritään kiteyttämään yhteen sanaan. Joidenkin mielestä hän on poliittinen olento, toisten mielestä naurava olento ja kolmansien mielestä rakentava olento.
Homo eli ihminen (tämä latinan sana ei ole samaa kantaa kuin kreikan homos, joka tarkoittaa samanlaisuutta) on myös suuri leikkijä, homo ludens (lat. ludo, leikkiä, kisailla, pelata, tehdä piloillaan).
Tässä suhteessa hän ei ole ainutlaatuinen, kuten jokainen eläimiä hoitanut tietää. Kissanpoikien ja ihmislasten leikit saattavat jopa usein olla samantasoisia ja sen takia ne myös viihtyvät keskenään erinomaisesti.
Saarnaaja vakuuttaa, että kun hän mieheksi varttui, hän jätti pois sen, mikä lapsen on. Tätähän pidettiinkin ennen yleisesti tarpeellisena ja jopa välttämättömänä. Ei kovassa reaalimaailmassa pärjätty haihattelemalla ja olemattomia kuvittelemalla. Siellä oli omat sääntönsä.
Itse asiassa nuo säännöt kuitenkin ovat suurelta osalta myös leikin eli pelin sääntöjä. Kaikkien osapuolten hyväksymät säännöt määräävät sen, miten asioita ratkaistaan myös kaikkein korkeimmalla tasolla. Säännöt -sinänsä useimmiten mielivaltaiset- määräävät miltei kaikkea kanssakäymistä, aina sotaa myöten.
Mitä sotaan tulee, voitaneen katsoa, että totaalisessa sodassa säännöt alkoivat jo unohtua. Miltei kaikkia normaalin kanssakäymisen sääntöjä rikottiin järjestelmällisesti molemmissa maailmansodissa. Tämä oli kukaties inhimillisen kulttuurin suurin syväsukellus pohjamutiin sitten kivikauden. Leikki unohtui.
Entäpä uudet totalitaariset kulttuurit? Leikkiaineksen tavaton keskeisyys niissä näkyy tarkkailijan silmille jo kauas. Rituaalit, viralliset sadut, roolileikit ja kilpailut olivat niin kommunismin kuin fasismin ja natsisimin peruselementtejä.
Olennaista niissä oli, että niiden todellisuutta tavattomasti korostettiin. Kukaan ei saanut epäillä, että skeptinen mieli voisi hajottaa koko rakennelman alkutekijöihinsä ja nähdä koreiden kuvittelujen läpi, että keisari oli alasti. Jo tällaiseen mahdollisuuteen vihjaaminenkin oli ankarasti kiellettyä.
Mutta tottahan se leikki kyllä myös on, silloinkin kun se on kulttuuria. Leikin sääntöjen puitteissa kansat ja ihmiset kokevat ilojaan ja surujaan, oikean elämän diilit ja heikoimmat lenkit ovat melkein samaa realityä kuin TV-ohjelmien lavastukset. Ne vain tulevat spontaanimmin.
Aikakausien leikit eroavat toisistaan. 1800-luvulla kansakunnat järjestivät koreasti pukeutuneita armeijoita, jotka kekkaloivat loistavissa paraateissa ja joskus ihan oikeastikin pantiin syöksymään toisiaan vastaan tositarkoituksella eli siis henkensä uhalla.
Kulttuurin alalla järjestettiin upeita spektaakkeleita, joissa etenkin musiikki oli pääosassa. Yleisönä oli kunkin maan yläluokka, jonka leikit erotettiin jyrkästi rahvaan alkeellisesta huvittelusta, joka yleensä oli paljon tiiviimmin kiinni konkreettisessa todellisuudessa: kukkotappelut, karhun kiusaaminen, härkätaistelut, nyrkkeily ja niin edelleen. Henkisyyden aste erotti tingeltangelin korkeakulttuurista.
Ajatellessa 2000-lukua tulee joskus mieleen, ettei kulttuuri liene koskaan näin suuressa määrin keskittynyt ruumiillisuuteen, parikymppisten nuorten, itse asiassa vielä lasten kisailujen ja dresseerauksen ympärille.
Myös musiikin alalla on alettu järjestää kilpailuja, jotka laajat kansalaispiirit kaikkialla ottavat täydestä todesta. Tuntuu olevan ja siis on hyvinkin tärkeää, minkä maan jonninjoutava lauluesitys äänestetään muita paremmaksi. Esityksiin uhrataan valtavia rahasummia ja lavasteista tehdään fantastisia, vaikka kaiken ytimessä on vain tavattoman banaali laulunrenkutus.
Mutta onhan maailmassa tärkeämpiäkin asioita. Mikä niistä mahtaa olla kaikkein tärkein?
On kiinnostavaa kuvitella, millaisen asian saavuttamisesta kansakunnat olisivat valmiita uhraamaan eniten. Mahdollisestiko sen vuoksi, että niiden todettaisiin erilaisilla mielekkäillä mittareilla elävän muita onnellisemmin? Vai olisiko tärkeämpää olla muita rikkaampia, mahtavampia, pelottavampia tai jotakin vastaavaa? Vai kiinnostaisiko enemmän kauneus, hyvyys, hurskaus, tieteellinen etevyys tai vaikkapa businessajattelun metkujen hallinta?
Luulen, että mikään noista ei enemmälti kykene sykähdyttämään kansan syvää ydintä, sitä, joka saa maan räjähtämään omasta erinomaisuudestaan ja näköjään jokaisen sen jäsenen kuvittelemaan olevansa jotakin erinomaista ja kadehdittavaa.
Mitäpä ei mikä tahansa maa olisi valmis maksamaan, mikäli vastineeksi saataisiin oman joukkueen voitto potkupallon maailmanmestaruuskisoissa?
Luulen, että mikäli vaihtokaupan ehdot olisivat selkeät ja varmat, otettaisiin vaikkapa reilu aineellisen elintason alennus vastaan riemuhuudoin, hyväksyttäisiin vaikkapa yhden maakunnan siirtyminen toiselle valtiolle juhlien kera, painettaisiin villaisella parin pataljoonan (miehiä) menehtyminen jossakin mielettömässä tehtävässä kaukomailla, koko oman maan asuttaminen vihamielisellä väestöllä tai poliittisen määräysvallan siirtäminen kotimaasta jonnekin hevon kuuseen.
Tässä esimerkissä en tarkoita vain Suomea. Itse asiassa potkupalloleikeissä saavutettava onni on kiertänyt maamme aina niin kaukaa, että meillä tuskin osattaisiin edes unelmoida moisesta onnesta. Pelkkä provinsiaalisten jääkiekkokisojen voittaminen on jo riittänyt nostamaan riemun kattoon.
Yhtä kaikki, uskon olevani oikeassa siinä, että leikki on ainakin tässä kohden paljon vakavampi asia kuin varsinaisen reaalimaailman saavutukset. Tämä tuntuu jollakin tavalla lohdulliseltakin.
Leikin ominaisuuksiin, toisin kuin varsinaiseen kovaan, eli kulttuurin ulkopuolella sijaitsevaan todellisuuteen, kuuluu, että se ennen muuta toimii ja toteutuu siihen osallistuvien aivoissa.
Koska kyseessä ei ole esimerkiksi lisääntymisbiologiaan kuuluva kova tosiasia, on myös mahdollista sekä kuvitella koko maailma jollakin aivan uudella tavalla että saada se myös toimimaan.
Noissa nykyisissä sukupuolenvaihtoleikeissähän ei koskaan voida täysin onnistua, koska lisääntyminen voi tapahtua vain aivan tiettyjen solujen yhtyessä, vaikka mitä leikittäisiin.
Mikään ei kuitenkaan pakota ketään antamaan pennin vertaa merkitystä sille, pärjääkö joku potkupalloleikeissä vai ei. Tämän ihmiskunnan kaikkein suurimman juhlan kohdalla kysymyksessä on siis puhtaasti mielikuvituksen tasolla toimiva asia, mitä sen suuruuteen tulee, mutta sitähän kulttuuri yleensäkin on.
Huomiota joka tapauksessa kiinnittää se, että urheilu on nyt, aivan  toisin kuin vielä 1800-luvulla, myös kansainvälisen kanssakäymisen tärkeimpiä kenttiä.
Kotimaisen kiinnostuksen kannalta urheilu taitaa nyt olla samalla, eli siis aivan keskeisellä tasolla, kuin se oli muinaisessa Bysantissa, jossa poliittiset puolueetkin lopulta koottiin eri joukkueita kannattavista ihmisistä.
Olemmeko jo itsekin henkisesti kypsiä tähän? Miksi meillä edes kannattaisi kiinnostua varsinaisesta politiikasta, jonka vähänkään tärkeitä kysymyksiä emme kuitenkaan pysty ratkaisemaan? Tarjoaako se muka suuria elämyksiä, mitä tarpeita se ylipäätään enää palvelee?

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Muuan symbioottinen suhde



Tyhmyys ja roskajournalismi

Historian ilmiöitä ei kannata kauhistella, mikäli niitä haluaa ymmärtää. ei niitä tietenkään pidä myöskään ihastella ja juhlia välttämättöminä.
Hedelmällisin tapa lienee koettaa jäljittää asioiden välttämättömät ehdot. Niiden syitä ei aina ole mahdollista vakuuttavasti selittää, mutta voihan sitä ainakin seurata sitä tarinaa, joka on johtanut niiden kohtaamisen tämän tai tuon ainutkertaisen tai vähemmän ainutkertaisen tapauksen kohdalla.
Noitavainot, bolševismin voitto, vuosi 1968, #metoo-kampanja ja lukemattomat muut bisarrit ilmiöt herättävät enemmän kysymyksiä, kuin normaali, tasapainoinen mieli löytää vakuuttavia vastauksia. Helppo ja luonnollinen yleisavain on tietenkin jokin sellainen korkean yleistävä käsite kuin tyhmyys.
Siinä kuitenkin päästää helposti kehäpäätelmään. Tyhmyyshän on se, mitä juuri pitäisi selittää. Paralleellina tulee mieleen erään kirjallisen henkilön syvällisyyttä tavoitteleva analyysi siitä, miksi tietyn seudun asukkaat olivat niin köyhiä.
Pohdiskeltuaan asiaa joka puolelta, hän päätyi siihen tulokseen, että syynä on ”die allgemeine Pauwreteh” eli siis yleinen köyhyys.
Kun nyt ajatellaan mitä tahansa viime aikojen massahysterian ilmentymää, löytyy luonnollinen syy kuin itsestään: yleinen tyhmyys.
Vai mitä voi sanoa siitä, että kun nostetaan esille jonkin henkilön haastattelijalle siihen kehoitettuna lausuma mielipide, joka sitten esitetään yhteyksistään irrotettuna ja ikään kuin haasteena koko suvaitsevaiselle kulttuurimme etujoukolle, alkaa valtava keskustelu, joka käsittelee kaikkea muuta kuin itse asian oleellista puolta eli sitä, miten ja miksi moinen mielipidevaino oikein järjestettiin ja kenellä siitä on vastuu.
Paralleelina tulee mieleen se tapaus, kun muuan naistenlehti pyysi autokauppiasta vertaamaan naista autoon. Kun asianmukainen haastattelu sitten tehtiin, seurasivat valtavat raakkujaiset, joiden tuloksena mies sai potkut töistään.
En muista, että itse lehti olisi inahtanutkaan siitä roolista, joka sillä tässä asiassa oli. Eihän sen arvoihin kuulunut verrata naista autoon, eihän toki.
Tyhmyyden esiintyminen on siis ilmeistä. Se vaatii kuitenkin vielä selittämistä tai ainakin tiettyä elaborointia tullakseen konkreettisissa tapauksissa koko merkitykseltään ymmärretyksi.
Tiedämme esimerkiksi, että sillä on taipumus kumuloitua joukossa. Tutkijoille voisi olla kiintoisa, joskin kukaties vähemmän houkutteleva tehtävä käytd läpi niitä ns. paskamyrskyjä, joita sosiaalisessa mediassa on viime vuosina syntynyt.
Silloin voitaisiin tutkia vaikkapa sitä, mistä asia oikeastaan oli kyse, mistä mediamylläkkä alkoi ja mihin painopiste sitten siirtyi ja mikä on koko asian suhde sen alkukohtaan.
Kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu mielestäni myös raakkujien koulutuksellinen ja poliittinen tausta. Luulen, joskaan en tietysti tiedä, että mikäli tätä asiaa olisi mahdollista selvittää, voitaisiin todeta, että typerimpien ja mauttomimpien esiintymisten ylädesiilissä olisivat yliedustettuina ns. älyllisen eliitin piiriin itsensä lukevat henkilöt.
On mielestäni myös hyvin mahdollista, että tämän joukon ÄO ei suinkaan lähene heidän kengännumeroaan, vaan ylittää reilusti sen normaalimäärän eli 100.
Sen sijaan se enemmistö, joka aina on keskimääräistä tyhmempää mittausten perusteella, on luultavasti keskimääräistä useammin myös hiljaa mielipiteestään, joka ehkä, siis ehkä lähenee arvojen suhteen sovinnaisia ja ylisukupolvisia, normaaleina pidettyjä malleja ja on siis tosiasiassa paremmin ns. terveen järjen kanssa sopusoinnussa.
Tämä voisi liittyä siihen, että normaali, tervejärkinen ajattelu on älylliseen eliittiin pyrkivän aineksen mielestä aivan liian banaalia ja saattaisi yhdistää sen siihen massaan, josta erottautuminen on sen elinehto.
Tämä nyt on tietenkin vain hypoteesi. Asian tutkiminen kuitenkin olisi kulttuurimme itseymmärryksen kannalta tarpeellista.
Joka tapauksessa näyttää siltä, että lehdistön nykyinen taipumus roskajournalismiin ei ole sattuma, vaan ruokkii tärkeää osaa tietyn yhteiskunnan ryhmän tarpeista. Lehdistö siis elää läheisessä symbioosissa älylliseksi eliitiksi itsensä mieltävän joukon massahysteriataipumuksen kanssa.
Tässä lienee taustalla  myös aika banaaleja taloudelliseen kilpailuun liittyviä syitä.
Perinteinen lehdistö joutuu nyt etsimään rooliaan vaikeassa tilanteessa, kun some on se, jossa ihmiset viihtyvät ja firmat mainostavat. Sen vuoksi se turvautuu epärehellisiin temppuihin saadakseen näkyvyyttä. Niihin kuuluvat erilaisten skandaalien lavastaminen yleisesti hyväksyttyjä maalitauluja vastaan.
Sen sijaan, että kohuja vältettäisiin kertomalla asioiden relevantit taustat,  sitä herätellään, taustat salataan ja niistä vihjaillaan: asian todellista laitaa peittelemään kasataan vielä erilaisia haastatteluja  ja ”kolumneja” asian vierestä. Itse synnytetty kohu ei useinkaan ole missään suhteessa sen alkuperäiseen aiheeseen.
Viittaan tässä nyt vain kahteen konkreettiseen asiaan, joiden skandaalimaisuus on lehdistön kannalta erityisen selvä ja raskauttava. Tarkoitan ns. hihamerkkijuttua ja Pori-Jazz-tapausta. Muitakin toki löytyy ja paljon. Vai luuleeko joku, että ns. #metoo-ilmiössä pysyttiin edes lähellä asiallisuutta ja kohtuutta?
Koska lehdistö on näissä tapauksissa törkeästi laiminlyönyt tehtävänsä ja ilmeisen tietoisesti väärinkäyttänyt asemaansa, olisi paikallaan pitää arvovaltainen seminaari, jossa asioita selvitettäisiin ja annettaisiin sille tilaisuus katumukseen ja maineensa puhdistamiseen, sikäli kuin se on mahdollista.
Näyttää siltä, ettei Julkisen sanan neuvostolla ole kykyä eikä halua hoitaa sitä tehtävää, jota varten se on aluin perin kai perustettu.
Mutta olisiko sellaisen seminaarin järjestäminen mahdollista? Kuka sen tekisi ja millä lehdellä olisi tarpeeksi rehellisyyttä, jotta se suostuisi tulemaan mukaan?
Tämä tilanne on murheellinen ja näyttää kuvaavan erästä aikakautemme varsin merkittävää ilmiöiä. Kuvaavaa on, että niistä, kuten monista muistakin varsin epäilyttävistä asioista kerta kaikkiaan kieltäydytään tuntemasta syyllisyyttä ja ottamasta vastuuta. Ylpeileminen sen sijaan on muodissa, vaikka siihen on vaikea nähdä mitään asiallisia perusteita, ainakaan tyhmyyden ja epärehellisyyden kohdalla.
Tällä asenteella voidaan päästä vielä pitkälle, on syytä pelätä. Suunta on nimittäin sangen kummallinen. Kun kritiikittömyyteen lisätään ala-arvoisten keinojen hyväksyminen, on skenaario valmis.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Arvostuksen ansaitseminen



Arvot ja niiden ansaitseminen

Suomen kieli on aika konstikas. Jaakko Juteini runoili aikoinaan siitä, että suomalaisetkin ansaitsivat arvon.
Hän tarkoitti arvostusta ja sitä, että sen perusteena oleva arvo oli jo ansaittu. Vai tarkoittiko hän kukaties sitä, ettei arvoa yleensäkään tarvinnut ansaita, kun se oli jo jokaiselle ylhäältä annettu? Mielestäni ei.
Joka tapauksessa tuossa hänen sepittämässään, kaikkien tuntemassa laulussa, on vahva apologian sävy: kyllä mekin, vaikka.
Mutta olihan siinä myös argumentteja. Miehet olivat rakkaita ja rauhallisia, vaikka sodassa uljaita ja miehuullisia ja naisilla oli luonteessaan lempeyttä ja sydämessään siveyttä. Ei siinä siis mikään turha joukko ollut, vaan raakuudesta eroon kasvanut ja sydämeltään sivistynyt kansa
Tuossa historian vaiheessa Juteinin luonnehdinta epäilemättä oli aika lailla liioiteltu. Kyllä tässä maassa esiintyi vielä (silloinkin) paljon ihan oikeaa raakuutta. Toimeentulon rajamailla kukoistavat yleensäkin ihan tietynlaiset barbaariset käytännöt. Eloonjääminen on se tärkein asia ja kun se on uhattuna, saavat useinkin muut näkökohdat väistyä. Toisissa oloissa barbaria muuttaa muotoaan.
Vai oliko sittenkään niin? On tunnettua, etteivät suuret nälänhädät meillä koskaan johtaneet ryöstöihin ja veritöihin. Vasta vuoden 1918 kapinassa, kun nälkä oli vasta uhkatekijä eikä todellinen, tappava hätä, tartuttiin aseisiin, joita hyväntahtoisena esiintyvä naapuri auliisti tarjosi.
No, itse asiassa nälkiintynyt ihminen ei ole missään kapinoinut, sillä hän ei jaksa sitä tehdä. Tämän todistavat erilaiset piiritykset, joissa jopa syödään ihmisiä, mutta ei kapinoida. On niistä tuorettakin kokemusta.
Mutta hyväksytään nyt alustavasti se Juteinin esittämä ajatus, että Suomen kansa ansaitsi arvostusta siksi, että se oli kehittynyt pois alkukantaisesta raakuudesta ja omaksunut hyveen. Näin rohkenen hänen sanojaan tulkita. Niissähän toki on ohjelmallisuuden ja mainoksen makua, ellei nyt vallan brändäyksestä puhuttaisi.
Tässä karussa kansassa siis oli kuin olikin lempeyttä, mikä useissa kielissä on sivistyksen synonyymi (vrt. esim. gentleman). Myös miehinen hyve, virtus sotaisessakin muodossaan oli kunniassa ja voitiin todeta korkeatasoiseksi.
Juteini, joka tuon ajan valistuksen hengessä suhtautui nuivasti uskontoon, ei lukenut suomalaisten hyveen syyksi heidän uskonnollisuuttaan, vaikka tämä luultavasti olisi ollut jopa tärkein asiaan vaikuttava tekijä. Jos kansalta itseltään olisi kysytty, se olisi todennäköisesti ottanut sen ensimmäisenä esille.
Ajat ovat nyt toiset. Jos aikamme Juteini runoilisi laulun kansamme ylistykseksi, millaisia arvoja hän mahtaisi nostaa esille?
Luulen, että meidän kannattaa tässä miettiä, millaisilla asioille meillä nykyisin ylpeillään. Mitkä esimerkiksi mahtavat olla Pori-Jazzin arvot? Niistä on puhuttu ikään kuin selviönä, vaikka en ole kuullut kenenkään niitä esittelevän.
Jos ne siis ovat enemmän tai vähemmän itsestään selvät, uskallan ne tähänkin luonnostella. Jätän heti pois laskuista antiikin neljä hyvettä ja kolme kristillistä. Niiden epätasainen jakaantuminen ihmisten keskuudessa implikoi, että ihmiset ovat niiden suhteen epätasa-arvoisia, mikä merkitsee sitä, että niiden olettaminen yhä päteviksi olisi loukkaavaa.
Jätän myös pois laskuista moniarvoisuuden, sillä kuten uudempi historia osoittaa, vallitseva arvopohja hyväksyy vain aivan tiettyjä näkemyksiä ja torjuu kiivaasti kaikki toiset. Perusteena näyttää olevan, että joku oman porukan keskuudessa voisi loukkaantua toisen omaamasta mielipiteestä. Mitä enemmän loukkaantuu, sitä hienompaa.
Ehkäpä suurin yhteinen tekijä kansamme edistyneimmän osan arvojen koodeksissa onkin juuri nyt taipumus loukkaantumiseen väärien mielipiteiden johdosta. Se on ainakin asia, jota ei ole kyseenalaistettu ja joka sitä paitsi on jokaisen omassa määrittelyvallassa.
Loukkaantua voi siis mistä tahansa ja näköjään jopa vääriksi julistettujen tosiasiaväitteiden hyväksyminen ja asian tunnustaminen sitä pyydettäessä saattavat aiheuttaa vakavia loukkaantumisia. Psykiatrien lausuntoja asiasta en ole vielä nähnyt, mutta kaikki kai tulee aikanaan.
Erittäin pahoin loukkasi naispuolista yleisöään muuan herra Kiesi, joka naistenlehden sitä pyytäessä vertasi haastattelussa naista autoon. Suuttumuksen myrsky ja boikottiuhka aiheuttivat työpaikan menetyksen, mitä yleinen mielipide näyttää pitäneen täysin oikeutettuna.
Mutta mitä tulee mainittuihin Pori-Jazzin arvoihin, niihin siis kuuluu ilmeisesti ainakin ajatuksenvapauden rajoittaminen.  Tuntemassamme tapauksessa asia koski mahdollista altistumista sellaisen henkilön kanssa asioimiselle, joka kysyttäessä paljasti uskovansa, että homoudesta voisi päästä eroon.
Koska yleisön kärkijoukko ilmeisesti ajatteli, että tässä nyt oli kätkettynä jonkinlainen syytös, jolla koetettiin jotenkin horjuttaa ihanan ja kauniin asian arvoa, se nosti hirveän haloon, eikä säästellyt herjauksia väärin ajattelevaa kohtaan.
Ainoa oikea ajattelutapa siis on samanlainen kuin siinä sananparressa, jonka mukaan vasta hauta suoristaa kyttyrän. Taitaa olla venäläinen, muuten.
Mutta olisiko tässä yhteydessä mahdollista lainkaan puhua kyttyrästä? Kysymys on kiinnostava, sillä vaikka vammaisuudessa ei olekaan mitään pahaa saati halveksuttavaa, ei se kuitenkaan ihan viime kädessä ole toivottava asia. Assosiaatio siihen saattaisi triggeröidä ajattelemaan, ettei homouskaan sitten olisi. Mielipahan määrää voi vain kuvitella.
Päättelen, että kansamme kärkijoukon mielestä ei pidä suvaita sellaisia ajatuksia, jotka tavalla tai toisella saattaisivat asettaa kyseenalaiseksi sen, etteivät kaikki asiat, joista ihmiset voivat saada nautintoa, olisi yhtä arvokkaita, lukuun ottamatta nyt niitä, jotka ovat vieläkin arvokkaampia.
Sellainen käytös, joka provosoituna tai ei, paljastaa ihmisen epäilevän tätä perusasiaa, on loukkaavaa ja ansaitsee rangaistuksen.
En viitsi nostaa esille filosofisia kysymyksiä esimerkiksi pedofilian tai nekrofilian arvosta ja merkityksestä, koska tässä nyt puhutaan siitä, millä tavalla kansamme voisi ajatella ansaitsevan arvostusta. Puhe on siis siitä kulttuurin kärkijoukosta.
Suomalaisen miehen hyve ei enää liene rakas rauhallisuus tai sodassa miehuullisuus, vaan sen sijaan kyky miellyttää arvokkaampaa sukupuolta. Naisten kohdalla ylpeillään nykyään siveyden ja lempeyden vastakohdilla. Nyt jo 20 vuotta täyttänyt Sinkkuelämää osoitti kansallemme, että myös nainen voi nauttia irtosuhteista, kertoi hesarin toimittaja.
Häpeän aika on ohi, kuten tiedämme, mutta tässä ei ole koko asia. On myös tärkeää voida eliminoida kaikki sellaiset tekijät, jotka voisivat triggeröidä joitakin epäilyksiä, vai pitäisikö sanoa duubioita nautintohakuisuuden primaatin suhteen.
Millaiset voisivat olla Juteinin laulun uudet sanat, jotka eivät ketään loukkaisi –lukuun ottamatta nyt niitä, joita pitääkin loukata?
Uskaltauduin jo sellaiset tekemään, mutta enpä taida julkistaa. ehkä joitakin loukkaa jo tieto siitä, että lauleskelen tai ainakin hyräilen niitä itsekseni.
Sivumennen sanoen, myös Juteinin laulua sensuroitiin aikoinaan. Silloin leikattiin vuosi 1810.