sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Potkupallon puolustus



Potkupallon puolustus

Grigori Petrov, venäläinen pappi, joka toimi myös poliitikkona ja valittiin valtakunnanduumaan, julkaisi vuonna 1923 kirjan Suomi-valkoliljojen maa. Kirja ilmestyi aluksi serbiaksi ja myöhemmin monilla muilla kielillä. Turkiksi se on ilmestynyt peräti 16 painoksena –tähän mennessä.
Kirja kertoo pienestä kansasta, josta tuli modernisaation ihmelapsi. Tavattoman innovaatiokykynsä ja opinhalunsa ansiosta suomalaiset nousivat nopeasti kurjuudesta hyvinvointiin ja velttoudesta tehokkuuteen. Raa’at tavat hienostuivat ja ennen pitkää syntyi tilanne, jossa sana Suomi herätti suurta arvostusta kaikkein korkeimmissakin piireissä.
Kemal Atatürk, jonka elämäntyönä oli Eurooppalaistaa Turkki ja nostaa se keskiaikaisesta barbariasta eurooppalaisen sivistyksen piiriin, luki kirjan ja innostui siitä tavattomasti.
Siinähän oli sukulaiskansa, jolle eurooppalaistuminen ja modernisaatio onnistuivat aivan mallikelpoisesti, miksei siis meillekin?
Sitä, joka luulee, etteivät turkkilaiset ole sukulaiskansamme, kehottaisin opiskelemaan turkkia edes hiukkasen. Sen jälkeen alkaakin jo tuntua siltä, että todistustaakka on sillä, joka tykkänään torjuu tuon oletetun sukulaisuuden. Luulenpa, että kuulemme vielä uutisia tästä aiheesta.
Joka tapauksessa siis Kemal teki jättiläistyön eurooppalaistaessaan tuon valtakunnan, jota oli aina pidetty barbarian symbolina ja syystä olikin. Nythän muuan chauvinistinen höperö haluaa viedä maansa takaisin keskiaikaan ja ymmärrettäväähän se on tavallaan tämäkin, kun nykyistä eurooppalaista kulttuuria katselee. Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen.
Mutta palatakseni tuohon mainioon mieheen, Petroviin. Hänen mainitusta kirjastaan tuli pakollista lukemista turkkilaisissa upseerikouluissa ja hän kertoikin kirjassaan, miten jopa kasarmielämästä oli Suomessa saatu kitketyksi kiroilu ja muu raakuus. Snellman se oli, joka tämänkin urotyön teki, vakuuttaa auktorimme.
No, Snellman tai ei ja loppuipa kiroilu tai alkoi, mutta kirjassa on sangen monia mielestäni varteenotettavia näkemyksiä jos nyt liioitteluakin.
Siinä on muuankin kohta, jossa kerrotaan Suomen nuorison innostuneen sellaisesta tyhjänpäiväisestä harrastuksesta kuin urheilu. Pahaksi onneksi oli aivan erityisesti villiinnytty harrastamaan kaikkein kurjinta ja tyhjänpäiväisintä urheilua, nimittäin englantilaista jalkapalloilua.
Tämä typeryys saatiin sitten myös loppumaan ja muistaakseni sekin oli Petrovin mukaan Snellmanin ansiota, kuten lähes kaikki  muukin.
Niinpä suomalaiset, joutavasta harrastuksesta vapautuneina, saattoivat keskittyä itsensä sivistämiseen ja saavuttivatkin siinä suuria tuloksia.
Tässä tulee muistaa, että meikäläiset kansakoulut onnistuivat tekemään käytännöllisesti katsoen koko kansan lukutaitoiseksi jo viime vuosisadan alussa, mikä oli siihen aikaan hyvin merkittävä saavutus ja suorastaan poikkeuksellista. Jossakin Amerikassahan asiaa on vieläkin syytä kadehtia.
Samaan aikaan maamme kyllä sai melkoista mainetta myös urheilupiireissä ja jopa urheilun suurvaltana, mutta ilmeisesti Petrov, jonka sydämenasiana oli sivistys, jäi koko asiasta onnellisen tietämättömäksi.
Sitä paitsi ei se Suomen kultamitalisaalis koskaan nyt ihan valtava ollut. Nimittäin esimerkiksi Ruotsi sai niitä aina paljon enemmän, mikä meiltä tuntuu jostakin syystä unohtuvan. Mutta väliäpä hällä.
Joka tapauksessa siis Petrov inhosi potkupalloa aivan erityisen paljon ja ilmaisee asian tuossa kuuluisassa kirjassaan. En tiedä onko tämä vaikuttanut turkkilaisten asenteisiin kyseistä urheilua kohtaan. Näinhän asian soisi olevan.
Jos oikein muistan, Petrov ei kirjassaan konkretisoi sitä, mikä potkupallossa nyt niin erityisen pahaa tai kehnoa on. Ehkäpä hänelle teki häijyä katsoa, miten täysikasvuiset nuoret miehet kirmasivat nurmella ja mölisivät älyttömästi aina sen mukaan, mihin nahkakuula kulloinkin poukkosi.
Sen sijaanhan heidän olisi jo kuulunut istua kirjastossa tai konsertissa ja tutustua ihmiskunnan, se on eurooppalaisen sivistyksen suuriin saavutuksiin kautta aikojen. Eihän kulttuuri siirry noin vain polvesta polveen. Se on jokaisen kohdaltaan aina uudelleen omaksuttava, muuten sen tilalle tunkee barbaria.
No, tähän asti seuraan mielelläni Petrovia. Ruumiinkulttuuri on parhaimmillaan kyllä myös osa kulttuuria tuottaessaan terveitä ja reippaita kehoja, joilla on voimaa ja tarmoa sitten harrastaa myös elämän korkeampia asioita.
Sellaisiin eivät lapselliset palloleikit tietenkään kuulu ja Petrovin furor theologicus niitä vastaan on jotenkin ymmärrettävää myös sen pohjalta, miten muistan omien pietististen isovanhempieni tähän asiaan suhtautuneen.
Kehno asiahan meillä tässä nyt on käsillä, toki, etenkin väärin käytettynä. Mutta onko potkupallo kuitenkaan jollakin tavoin huonompi kuin muut ns. urheilun lajit? Sitä tahdon kysyä vakavasti.
Mieleeni tulee nimittäin esimerkiksi se kammottava lihasmuhkuroiden määrätön ja tarkoitukseton kasvattaminen, joka tunnetaan bodauksen (!) nimellä. Kun siihen vielä näyttää aina liittyvän kehon rumentaminen tuhrimalla siihen lähtemättömiä töherryksia räikeillä väreillä, voidaan kai sanoa saavutetun erään inhimillisen toimintakentän pohjimmainen pohja. Alemmas ei ihmisen turmelemisessa enää pääse.
Tähän barbariaan verraten potkupallo on lopultakin viaton harrastus kaikessa lapsellisuudessaan, mikä jopa saattaa olla sangen valloittavaakin.
Epäilemättä on normaaliälyiselle aikuiselle kiusaannuttavaa kuulla, miten aikamiehet puhkeavat valtavaan putkihuutoon lapsellisen palloleikin tiimellyksessä. Silloin kannattaa kuitenkin miettiä, eikö tämä ole tämän maailman ääliöille sittenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jokin väkivaltainen jengisota, jossa käytettäisiin pehmeiden kenkien sijasta erilaisia astaloita?
Petrov ei aikoinaan vielä elänyt siinä maailmassa, jossa potkupalloilu kuuluu harrastuksista harmittomimpaan päähän. Siihen tuhlattu aika ja raha edustavat tosin nykyään valtavia arvoja, mutta henkisesti ja fyysisesti sen tuottamat vammat ovat vähäisiä, ellemme ota huomioon sitä, mikä potkupalloilijan sivistyksestä jää puuttumaan hänen harrastuksensa takia.
Mutta, ja tämä on mielestäni tärkeää: jos potkupallon pelaaminen tai mikä muu urheiluharrastus tahansa pysyy kohtuullisissa rajoissa, se ei enää olekaan kansan syöpä, vaan sen elinvoimaa lisäävä tekijä!
Ihminen, jokia osaa oikein annostella aikansa, on viisas, kuten jo Saarnaaja aikoinaan totesi. Mutta siinäpä se ongelma juuri piileekin.
Meidän aikamme ei ole viisas, kaukana siitä. Juuri siksi sen maaninen keskittyminen potkupallon tapaisiin asioihin on niin haitallista. Mikäli sen sijaan pystyisimme pitämään kunniassa vanhan periaatteen, jonka mukaan urheilun tarkoituksena on turvata terve ruumis terveelle psyykelle, eikä muuta, olisimme saavuttaneet sen, mitä siltä kohtuudella voimme vaatia.
Potkupallo tällaisessa kohtuuden ystävien maailmassa kelpaisi hyvin muiden urheilulajien joukkoon yhtenä leikinomaisena liikunnan muotona, joka etenkin keskenkasvuisille sopii erityisen hyvin.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Älymystö ja muut



Keihäsmiehet ja älymystö

Kirjoitin joskus kirjan venäläisestä älymystöstä eli intelligentsijasta ja sen suuresta missiosta, joka on tai oli taistelu poroporvarillisuutta vastaan (Внутренный враг. Борьба с мещанством как моральная миссия русской инытеллигенции). Sama englanniksi ilmestyi pari vuotta myöhemmin: The Inner Adversary. Struggle against Philistinism as the Moral Mission of the Russian Intelligentsia.
Sen ideasta olen joskus kirjoitellut, (esim. 8.3.2015) joten taidan jättää tässä asian kertaamisen. Blogin vasemmassa ylälaidassa on lisäksi hakutoiminto kiinnostuneille. Asia on kyllä mielestäni varsin kiinnostava, en minä sillä.
Tässä vain rupesi taas askarruttamaan se, että eri kielissä ja kulttuureissa näennäisesti samaa tarkoittavat käsitteet ilmaistaan eri sanoilla ja mielletään ainakin jossakin määrin eri tavoin. Toki niistä silti yhteinen nimittäjä yleensä löytyy.
Filistealainen, Philister, philistine, filister on poroporvaria merkitessään perua saksalaisesta ylioppilashuumorista, joka viittaa yliopiston ja muun kaupungin väliseen vendettaan. Oxfordissa tämän suhteen osapuolia kuvattiin sanoilla gown ja town.
Yliopiston ulkopuolella olevat moukat olivat niitä perivihollisia, filistealaisia, joista raamatussa puhuttiin. Sieltähän mallit ja kielikuvat haettiin tai sitten antiikin tarustosta.
Filistealainen tuossa merkityksessä siirtyi sitten englantiin ja muihin eurooppalaisiin kieliin. Se tunnetaan myös venäjässä ja Lenin käytti sitä silloin tällöin, vaikka antoikin etusijan kotimaiselle termille meštšanin.
Mikä sitten on poroporvari, siis filistealainen ja miksi hänestä on tullut lähes kaikkien maiden intelligentsijan piirissä jonkinlainen sylkykuppi? Onko hän pelkkä pikkuporvari?
Lyhyesti sanoen hän on kapeakatseinen oman edun tavoittelija, jolle henkiset harrastukset ja epäitsekkäät päämäärät ovat vieraita. Hän on se, joka aikoinaan nauroi Ibsenin Brand-näytelmän päähenkilölle. Nykyäänhän sitä ei kukaan katsokaan.
Itse asiassa hän siis on enemmän tai vähemmän se taloustieteilijöiden ja kaikenkarvaisten bisnesgurujen olettama normaali-ihminen, jonka elämässä talous on ylivoimaisessa asemassa ns. henkisiin arvoihin nähden. Jälkimmäisistä hän viis veisaa ja jopa niitä vihaa.
Poroporvaria on aikojen kuluessa tietenkin paitsi arvosteltu ja solvattu, myös puolustettu. Mieleen tulee erityisesti Bertrand Russellin tervejärkisyyden apologia, joka sisälsi hyökkäyksen aikansa tolkuttomuuksiin mennyttä nationalistista aatteellisuutta vastaan.
Mitä vähemmän epäitsekästä aatteellisuutta, sitä parempi kaikille, muistelen Russellin ajatuksenjuoksun menneen. Tässä on muistettava, että myös Hitler vihasi Philisteriä, josta ei saanut kunnon natsia millään. Hänellä filistealaisuudessa ei ollut kyse ei suhtautumisesta kulttuuriin, vaan omaan etuun ja elämään keskittymisestä kansankokonaisuuden kustannuksella.
Todennäköisesti vanha Bertrand oli oikeassa. Se rooli, joka poroporvarilla on jokaisessa terveessä yhteiskunnassa on jo sen itsesäilytyksen kannalta elintärkeä.  Englannissahan heitä on yleensä ollut aina riittävästi.
Epäilemättä myös älymystöllä on oma tärkeä tehtävänsä. Se toimii kulttuurin tuntosarvina ja kokeilee törmäilemistä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yleensä epäonnistuen, mutta usein myös löytäen jotakin arvokasta. No pain, no gain.
Mikäli kulttuuri kuitenkin olisi aina yhtenä miehenä valmis syöksymään intelligentsijan perään, se olisi kuin laiva ilman painolastia, joka ennen pitkää keikahtaisi kumoon.
Se, että älymystö aina jokaisessa sukupolvessa lyö päätän mäntyyn, ei ole sen sijaan katastrofi, vaan luonnollinen ja sen rooliin kuuluva kustannus. Sen hinnan jokainen sukupolvi aikanaan on maksanut ja tulee maksamaan oppirahoinaan.
Älymystön ja poroporvarien suhteeseen kuuluu olennaisena osana keskinäinen ylenkatse. Toinen osapuoli leimataan moukiksi ja toinen haihattelijoiksi. Tämä tietenkin perustuu myös tosiasioihin. Harvalla on kykyä ymmärtää, että molemmat osapuolet silti tarvitsevat toisiaan.
Itse asiassa historiassa on esiintynyt kausia, jolloin joko älymystöä tai sitten peräti sitä suurta poroporvarillista joukkoa on suorastaan vainottu ja yritetty hävittää se maan päältä. Kyse on tietenkin vallankumouksista, jotka lähes aina ovat älymystön alkuun panemia, mutta hyvin usein myös heidän omaksi turmakseen koituneita.
On kiinnostavaa, että saksan kielessä on Philisterin ohella myös toinen vakiintunut poroporvaria merkitsevä sana Spiessbürger, joka tavataan myös suorastaan muodossa Spiesser.
Sanahan tarkoittaa keihäsmiestä ja viittaa ilmeisesti porvariskaartiin: Spiesseriä kaiketi voimme pitää sellaisena poroporvarillisten arvojen kannattajana, joka on ainakin periaatteessa suorastaan aseellisesti valmis niitä puolustamaan ja kukaties myös vaatimaan niiden noudattamista kaikilta muiltakin. Hän on jonkinlainen mercator militans.
Vanhan käsityksen mukaan kauppiaan rehellisyys oli itse asiassa mahdoton yhtälö: mercator sine peccamine vix esse potest. Tämähän oli se yleinen käsitys ennen sitä konsumerismin uutta aaltoa, joka nosti kauppamiehet sankareiksi ja kuluttajat kuninkaiksi.
Silloin, kun ihmisiä vielä arvioitiin klassisten hyveiden näkökulmasta, ei poroporvareilla ollut paljoakaan mahdollisuuksia nousta edes hyväksyttyjen tyyppien joukkoon. Sen jälkeen tilanne on muuttunut.
Huomasin, että joku jossakin keskusteluryhmässä pohdiskeli, mahtaako filistiini, tuo halveksuttu moukka suomessa tarkoittaa lähinnä perussuomalaisia, joista älymystö pitää yleensä velvollisuutenaan erottautua, vai onko kyseessä vain yleensä kouluja käymätön ja citykultturiin sosiaalistumaton aines laajemminkin.
On todennäköistä, että jotkut ja jopa monetkin älymystöön lukeutuvat ymmärtävät asian tähän tapaan. Erottautuminen rahvaasta on älymystölle raison d’être.
Venäjän vanha intelligentsija kuitenkin ihaili yleensä kansaa suorastaan haaveellisesti. Roskaväkeä (drjan) heille sen sijaan edusti se hyvinvoipa luokka, josta käytettiin pikkuporvariston (meštšanstvo) nimeä. Varsinaisesta kansasta ei millään muotoa sopinut moista ajatella, katsoivat useimmat.
Poikkeuksiin kuului Maksim Gorki, joka syytti venäläistä talonpoikaistoa juuri tuosta pikkuporvarillisuuden synnistä, mutta hän oli muutenkin aika omituinen.
Pikkuporvariston käsite viittaa sosiaaliluokkaan, jota meštšanstvo virallisestikin oli. Sen lisäksi sanalla tarkoitettiin sitä alhaista hengenlaatua, joka vallitsi myös yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa. Itse asiassa vain intelligentsija oli tuosta perisynnistä vapaa.
Tapahtui kuitenkin, että tuo viime kädessä pikkuporvarillisuuden synnyttämä ja ruokkima meštšanstvo ei hävinnytkään porvariluokan hävitessä Venäjältä. Kyseessä olikin sisäinen vihollinen, eräänlainen perisynti, joka vainosi jopa proletariaatin kärkijoukkoa, kuten saatiin huomata.
Mitä jaloon kansaan tuli, se kärsi primitiivisyydestään ilman omaa syytään, eihän se mistään itse ollut vastuussa ja oli siis suunnilleen samassa asemassa kuin ns. kolmannen maailman asukkaat 21. vuosisadan intelligentsijan silmissä. Tämä siis sata vuotta sitten.
Maailma muuttuu ja niin muuttuvat käsitteetkin. Myös Suomen kansan oppimaton osa oli 1800-luvulla älymystön mielestä tahdoton ja voimaton uhri, joka älymystön oli herätettävä ja pelastettava sivistykselle. Sitä ei missään tapauksessa sopinut halveksia, ihaillahan sitä piti.
Tilanne on nyt aivan toinen. Koko Suomen kansa, ns. luovaa luokkaa lukuun ottamatta kuuluu älymystön mielestä moukkiin, joita sopii ja pitääkin halveksia. Jalo kansa on yhä olemassa, mutta sillä tarkoitetaan ihmiskunnan sitä osaa, jota ei vielä ole saatu pelastetuksi maahamme. Siihen kuuluvat tietenkin myös tänne jo asettuneet, meistä poikkeavat ihmiset.
Kehitys on ollut kiinnostavaa. Luulen, että sana juntti on merkittävä indikaattori. Muistan, miten se ilmestyi käyttöön joskus 1970-luvulla. Silloin aidot stadilaiset erottautuivat sen avulla vantaalaisista ja muista asuinpaikan suhteen vähäarvoisemmista ihmisistä.
Näyttä siltä, että junttiudesta on nyttemmin tosiaan tullut se asia, jonka suhteen yhteiskunnan kerma erottautuu koko suuresta massasta. Tarkoitan siis junttiuden karttamista. Näin ei tee vain älymystö, vaan myös jupit ja vanhan herrasväen jäänteet. Itse kullakin muita paremmalla ryhmällä on omat keinonsa.
On sanottu, että ranskalaisilla intellektuelleilla oli tapana aatelismiehen tavoin halveksia sitä talonpoikaa, joka heidät elätti. Venäläinen intelligentsija tunsi olevansa toisessa asemassa ja yritti sen sijaan ihailla jaloa kansaa. Suomessa tilanne muistutti venäläistä.
Kansan vihollisten taakan saivat kansan ystävien silmissä kannettavakseen henkisen pikkuporvariston edustajat, nuo, joita saksassa kuvattiin jopa sotaisella termillä Spiesser.
Näyttää siltä, että ns. cityvihreät ovat tai ainakin haluavat olla vanhan älymystön henkisiä perillisiä. Toisin kuin ennen, kansa ei kuitenkaan ole heille enää pyhä, päinvastoin. Pelastettavat jalot uhrit ovat yhä olemassa, mutta he eivät enää ole kansanjoukkoja, vaan löytyvät nyt LGBT-väen ja vastaavien marginaalien keskuudesta ja tietenkin myös oman maamme ulkopuolella asuvien joukosta.
Ei suinkaan ole haitaksi, että nuo ihmiset käyttäytyvät usein primitiivisen roskaväen tavoin. Juuri siten he tarjoavat haasteen sille, joka haluaa asioita oikein ymmärtää ja sehän on aina ollut älymystön kutsumus.
Kaikkea tätä hienoa ja ylevää vastustaa vaistomaisesti (järkeähän heillä ei ole) se ikuinen Spiesser, joka on nykyään saanut suomen kielessä nimekseen juntti.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Leikki sijansa saakoon


Leikillä on sijansa

Luin tässä Ilmari Kiannon kirjan Nirvana (Otava 1907, 239 s.). Tämä lemmentarina on osapuilleen yhtä kiusaannuttava kuin tekijän muutkin tuon kauden ja aihepiirin tuotteet.
Aitoa tavaraahan se joka tapauksessa on ja vaikka se onkin ajassaan tukevasti kiinni, on sillä myös arvonsa muidenkin aikojen näkövinkkelistä.
Kiantohan kärsi tuolloin hirmuisesti tolstoilaisuudesta. Tarkoitan sitä uusjeesustelua, jonka Jasnaja Poljanan mestari oli vanhoilla päivillään lanseerannut koko ihmiskunnan parhaaksi.
Monisärmäinen Tolstoi, tuo Isaiah Berlinin ketuksikin nimittämä profeetta nimittäin oli saanut päähänsä pitää seksuaalisuutta kirottuna asiana. Vanhalta alan mieheltä tämä oli jotenkin kummallinen askel ja ilmeisesti tuotti maailmaan paljon onnettomuutta.
Myös tämän romaanin sankaritar Nirvana Napoleonovna siteeraa muuatta kriitikkoa, jonka mukaan pelkästään Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi.
Mutta ei asia vain naisia koskenut. Papin poika Kianto oli joutunut pahasti ristiriitaan koko uskonnon kanssa ja löytänyt Tolstoista itselleen radikaalin esikuvan, joka kehotti viis veisaamaan kirkon valheellisesta opista ja valtiovallan väkivaltaisista ilveilyistä. Upseerinahan Kiantokin oli aloitellut.
Puhdas Kristuksen oppi oli äärimmäisen yksinkertaista, väitti Tolstoi ja ainakin yritti ottaa sen ihan täydestä. Asiaan kuului, paitsi se, ettei pahalle saanut tehdä vastarintaa, myös se äärimmäisyysasenne, jonka mukaan seksuaalisuus jo mielikuvituksen tasolla oli saatanasta.
Olihan Nasaretin mestari sanonut, että se, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan. No, Paltamon suuri poika tunsi piston sydämessään. Oli tainnut tulla toisenkin kerran syntiä tehdyksi.
Tarkastellessaan myöhemmin tuon kauden kokemuksiaan Moskovan maisterissa, Kianto ei voi olla kommentoimatta höperöä käytöstään, jolla hän onnistui tekemään onnettomaksi paitsi itsensä, myös erinäisiä naisia, joita kiusasi täydellisellä saamattomuudellaan, aivan kuin jonkinlaisen metoo-psykoosin vallassa.
Nirvana keskittyy päähenkilön oman häiriintyneen psyyken vatvomiseen ja vierittää lopulta -nähdäkseni falskisti- syyn tuon muka epänormaalin naisen niskoille. Kirjassa on silti paljon kiinnostavaa.
Se on myös kertomus suomalaisesta nuorukaisesta Venäjällä ja kuvaa laajemminkin molemminpuolisia odotuksia ja tuntemuksia. Hieman kenraali Järnefeltin tapaan Kianto on pyhästi päättänyt, ettei voi pettää isänmaataan menemällä naimisiin venäläisen kanssa, mutta huomaa ennen pitkää olevansa valmis rikkomaan tätä periaatetta.
Mutta kiinnostavampaa kirjassa on itse päähenkilön radikaali persoonallisuus. Rehellisyys, tuo Tolstoin epäjumala tuntuu sopivan suomalaiselle ja luterilaiselle ateistille kuin nenä päähän.
Käytännössä se tarkoittaa tökeryyttä, joka menee uskomattomiin karkeuksiin asti. Kianto ei voi sietää erästä viehättävän sisarusparven jäsentä hänen ulkonäkönsä takia ja rehellisyyden nimissä kertoo asian niin kuin se on.
Hän ei myöskään kunnioita ortodoksien enempää kuin muidenkaan uskontojen taikauskoisia tapoja, eikä lainkaan välitä salata asiaa.
Moskovan maisterissa Kianto suorataan kertoo loukanneensa pääsiäissuudelman antajaa sanoa töksäyttämällä ”En halua pilkata Jumalaa!”.
Tässä meillä taitaa olla radikaalin nuoren ikuinen prototyyppi, ihminen, joka nostaa oman narsisminsa kaiken mitaksi ja kieltäytyy osallistumasta ympäristönsä leikkeihin näiden säännöillä. Vastaavan tyypinhän näemme vaikkapa Turgenevin Isissä ja lapsissa. Kyseessä on siis nihilistin tyyppi, vaikka Kianto ei nimitystä olisikaan hyväksynyt.
Sivumennen sanoen, Turgenev kuuluu niihin kirjailijoihin, joita Kianto ihailee ja joita taas äiti on kieltänyt Nirvanaa lukemasta.
Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että naiset tuhon aikaan olisivat Venäjällä olleet teremiinsä piilotettuja. Itse asiassa heillä oli enemmänkin vapautta kuljeskella yksinään nuorten miesten kanssa kuin suomalaisilla siskoilla konsanaan. Tästä riittää todistuksia muuallakin.
Mutta tuo Kiannon surullisen hahmon ritarin tyyppihän se on se kirjan päähenkilö. Hänenlaisensa oli mahdollinen juuri tuohon aikaan, jolloin voimakas tekosiveellisyyden aalto nousi vastustamaan ajan kevytmielistä menoa ja saman tein koko seksiä sinänsä.
Olihan siinä mitä vastustaa, sillä prostituutio oli paisunut ylenpalttiseksi yhtä jalkaa porvarillisen ja puritaanisen kainostelukulttuurin kanssa ja kaksinaismoraali kukoisti.
Prostituutio nähtiin yhtenä suurimpana sosiaalisena epäkohtana ja syytä olikin, sillä siihen liittyi monenlaisia epäkohtia ja vaaroja, joista kuppa ei ollut vähäisin.
Radikaali Tolstoi keksi yhtä simppelin kuin mahdottoman reseptin niin sotaa kuin prostituutiotakin vastaan. alkuperäinen Jeesuksen oppi riitti. Ongelmana oli, ettei sitä voinut saada toimimaan, mutta mikäpä esti edes yrittämästä.
Lenin arvosti Tolstoita suuresti nimenomaan radikaalina par excellence. Suuri kirjailija oli kerta kaikkiaan päättänyt lakata leikkimästä kulttuurinsa leikkejä ja kehotti muitakin niin tekemään.
Totuuden ja tosikkouden suhde on kuitenkin problemaattinen. Ei vaadi erityisiä hengenlahjoja, jotta huomaisi, miten vähän erilaiset traditiot noudattelevat niitä ihanteita, jotka mielestämme voitaisiin ja pitäisi asettaa järkevän yhteiskuntaelämän normeiksi.
Mutta tämänhän ymmärtävät useimmat ja siitä huolimatta kutsuvat papin kastamaan lapsia ja siunaamaan avioliittoja tai vainajia. Jokainen kohtaa elämässään ihmisiä, joita ei voi sietää, mutta siitä huolimatta harva pitää velvollisuutenaan kertoa asiasta päin naamaa ja sen sijaan pyrkii aina tavatessa hymyilemään ystävällisesti.
Sen lajin rehellisyys, jota nuori Kianto ja jopa hänen oppi-isänsäkin vanhoilla päivillään edusti, tarkoittaa leikistä kieltäytymistä. Itse asiassa siinä rikotaan leikin sääntöjä, mikä on reaalimaailmassakin vakava asia. Ajatelkaamme vaikka korttipeliä.
Kuitenkin myös radikaalit liikkeet kehittävät aina omat leikkinsä, joita sitä paitsi vaaditaan ottamaan täysin vakavasti. Samaan aikaan irtaudutaan niistä leikeistä eli siis kulttuurista, jotka ovat aiemmin tehneet elämän viehättäväksi ja elämisen arvoiseksi tai ainakin nyt pehmentäneet sen irvokkaita puolia.
Itsevaltiuden vallitessa Venäjälläkin kunnioitettiin yksilön ainutkertaista arvoa, vaikka hänelle ei myönnetty poliittisia oikeuksia.
Kun joku teloitettiin, häntä ei suinkaan teurastettu kuin elukkaa, vaan pantiin toimeen monimutkainen rituaali, johon kuuluivat asian juhlallinen perustelu, hirsipuun rakentaminen, papin palveluiden tarjoaminen ja niin edelleen.
Kaikki tämä oli kukaties valheellista koristelua eikä lainkaan muuttanut itse pääasiaa, mutta harva väittänee, että kehitys Aleksanteri III:n kaudelta Leninin kauteen oli tälläkään alalla edistystä.
Radikaali Kianto sentään pääsi ennen pitkää sovintoon itsensä kanssa ja kehittyi melkoiseksi uurastajaksi naissukupuolen mielihalujen täyttäjänä. Nirvana, jonka alaotsikkona on Lemmentarina, jää hänen kehityskertomuksessaan lopultakin vain irvokkaaksi episodiksi miehen tiellä kohti aikuisuutta.