Potkupallon puolustus
Grigori Petrov,
venäläinen pappi, joka toimi myös poliitikkona ja valittiin valtakunnanduumaan,
julkaisi vuonna 1923 kirjan Suomi-valkoliljojen
maa. Kirja ilmestyi aluksi serbiaksi ja myöhemmin monilla muilla kielillä. Turkiksi
se on ilmestynyt peräti 16 painoksena –tähän mennessä.
Kirja kertoo
pienestä kansasta, josta tuli modernisaation ihmelapsi. Tavattoman innovaatiokykynsä
ja opinhalunsa ansiosta suomalaiset nousivat nopeasti kurjuudesta hyvinvointiin
ja velttoudesta tehokkuuteen. Raa’at tavat hienostuivat ja ennen pitkää syntyi
tilanne, jossa sana Suomi herätti
suurta arvostusta kaikkein korkeimmissakin piireissä.
Kemal Atatürk,
jonka elämäntyönä oli Eurooppalaistaa Turkki ja nostaa se keskiaikaisesta
barbariasta eurooppalaisen sivistyksen piiriin, luki kirjan ja innostui siitä
tavattomasti.
Siinähän oli sukulaiskansa,
jolle eurooppalaistuminen ja modernisaatio onnistuivat aivan mallikelpoisesti,
miksei siis meillekin?
Sitä, joka
luulee, etteivät turkkilaiset ole sukulaiskansamme, kehottaisin opiskelemaan
turkkia edes hiukkasen. Sen jälkeen alkaakin jo tuntua siltä, että
todistustaakka on sillä, joka tykkänään torjuu tuon oletetun sukulaisuuden.
Luulenpa, että kuulemme vielä uutisia tästä aiheesta.
Joka tapauksessa
siis Kemal teki jättiläistyön eurooppalaistaessaan tuon valtakunnan, jota oli
aina pidetty barbarian symbolina ja syystä olikin. Nythän muuan chauvinistinen
höperö haluaa viedä maansa takaisin keskiaikaan ja ymmärrettäväähän se on
tavallaan tämäkin, kun nykyistä eurooppalaista kulttuuria katselee. Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen.
Mutta palatakseni
tuohon mainioon mieheen, Petroviin. Hänen mainitusta kirjastaan tuli pakollista
lukemista turkkilaisissa upseerikouluissa ja hän kertoikin kirjassaan, miten
jopa kasarmielämästä oli Suomessa saatu kitketyksi kiroilu ja muu raakuus.
Snellman se oli, joka tämänkin urotyön teki, vakuuttaa auktorimme.
No, Snellman tai
ei ja loppuipa kiroilu tai alkoi, mutta kirjassa on sangen monia mielestäni
varteenotettavia näkemyksiä jos nyt liioitteluakin.
Siinä on
muuankin kohta, jossa kerrotaan Suomen nuorison innostuneen sellaisesta
tyhjänpäiväisestä harrastuksesta kuin urheilu. Pahaksi onneksi oli aivan
erityisesti villiinnytty harrastamaan kaikkein kurjinta ja tyhjänpäiväisintä
urheilua, nimittäin englantilaista jalkapalloilua.
Tämä typeryys
saatiin sitten myös loppumaan ja muistaakseni sekin oli Petrovin mukaan
Snellmanin ansiota, kuten lähes kaikki
muukin.
Niinpä suomalaiset,
joutavasta harrastuksesta vapautuneina, saattoivat keskittyä itsensä
sivistämiseen ja saavuttivatkin siinä suuria tuloksia.
Tässä tulee
muistaa, että meikäläiset kansakoulut onnistuivat tekemään käytännöllisesti
katsoen koko kansan lukutaitoiseksi jo viime vuosisadan alussa, mikä oli siihen
aikaan hyvin merkittävä saavutus ja suorastaan poikkeuksellista. Jossakin
Amerikassahan asiaa on vieläkin syytä kadehtia.
Samaan aikaan
maamme kyllä sai melkoista mainetta myös urheilupiireissä ja jopa urheilun
suurvaltana, mutta ilmeisesti Petrov, jonka sydämenasiana oli sivistys, jäi
koko asiasta onnellisen tietämättömäksi.
Sitä paitsi ei
se Suomen kultamitalisaalis koskaan nyt ihan valtava ollut. Nimittäin
esimerkiksi Ruotsi sai niitä aina paljon enemmän, mikä meiltä tuntuu jostakin
syystä unohtuvan. Mutta väliäpä hällä.
Joka tapauksessa
siis Petrov inhosi potkupalloa aivan erityisen paljon ja ilmaisee asian tuossa
kuuluisassa kirjassaan. En tiedä onko tämä vaikuttanut turkkilaisten
asenteisiin kyseistä urheilua kohtaan. Näinhän asian soisi olevan.
Jos oikein
muistan, Petrov ei kirjassaan konkretisoi sitä, mikä potkupallossa nyt niin
erityisen pahaa tai kehnoa on. Ehkäpä hänelle teki häijyä katsoa, miten täysikasvuiset
nuoret miehet kirmasivat nurmella ja mölisivät älyttömästi aina sen mukaan,
mihin nahkakuula kulloinkin poukkosi.
Sen sijaanhan
heidän olisi jo kuulunut istua kirjastossa tai konsertissa ja tutustua
ihmiskunnan, se on eurooppalaisen sivistyksen suuriin saavutuksiin kautta
aikojen. Eihän kulttuuri siirry noin vain polvesta polveen. Se on jokaisen
kohdaltaan aina uudelleen omaksuttava, muuten sen tilalle tunkee barbaria.
No, tähän asti
seuraan mielelläni Petrovia. Ruumiinkulttuuri on parhaimmillaan kyllä myös osa
kulttuuria tuottaessaan terveitä ja reippaita kehoja, joilla on voimaa ja
tarmoa sitten harrastaa myös elämän korkeampia asioita.
Sellaisiin eivät
lapselliset palloleikit tietenkään kuulu ja Petrovin furor theologicus niitä vastaan on jotenkin ymmärrettävää myös sen
pohjalta, miten muistan omien pietististen isovanhempieni tähän asiaan
suhtautuneen.
Kehno asiahan
meillä tässä nyt on käsillä, toki, etenkin väärin käytettynä. Mutta onko potkupallo
kuitenkaan jollakin tavoin huonompi kuin muut ns. urheilun lajit? Sitä tahdon
kysyä vakavasti.
Mieleeni tulee
nimittäin esimerkiksi se kammottava lihasmuhkuroiden määrätön ja tarkoitukseton
kasvattaminen, joka tunnetaan bodauksen
(!) nimellä. Kun siihen vielä näyttää aina liittyvän kehon rumentaminen
tuhrimalla siihen lähtemättömiä töherryksia räikeillä väreillä, voidaan kai sanoa
saavutetun erään inhimillisen toimintakentän pohjimmainen pohja. Alemmas ei ihmisen
turmelemisessa enää pääse.
Tähän barbariaan
verraten potkupallo on lopultakin viaton harrastus kaikessa lapsellisuudessaan,
mikä jopa saattaa olla sangen valloittavaakin.
Epäilemättä on
normaaliälyiselle aikuiselle kiusaannuttavaa kuulla, miten aikamiehet puhkeavat
valtavaan putkihuutoon lapsellisen palloleikin tiimellyksessä. Silloin
kannattaa kuitenkin miettiä, eikö tämä ole tämän maailman ääliöille sittenkin
parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jokin väkivaltainen jengisota, jossa käytettäisiin
pehmeiden kenkien sijasta erilaisia astaloita?
Petrov ei
aikoinaan vielä elänyt siinä maailmassa, jossa potkupalloilu kuuluu
harrastuksista harmittomimpaan päähän. Siihen tuhlattu aika ja raha edustavat
tosin nykyään valtavia arvoja, mutta henkisesti ja fyysisesti sen tuottamat
vammat ovat vähäisiä, ellemme ota huomioon sitä, mikä potkupalloilijan
sivistyksestä jää puuttumaan hänen harrastuksensa takia.
Mutta, ja tämä
on mielestäni tärkeää: jos potkupallon pelaaminen tai mikä muu urheiluharrastus
tahansa pysyy kohtuullisissa rajoissa, se ei enää olekaan kansan syöpä, vaan
sen elinvoimaa lisäävä tekijä!
Ihminen, jokia
osaa oikein annostella aikansa, on viisas, kuten jo Saarnaaja aikoinaan totesi. Mutta siinäpä se ongelma juuri
piileekin.
Meidän aikamme
ei ole viisas, kaukana siitä. Juuri siksi sen maaninen keskittyminen
potkupallon tapaisiin asioihin on niin haitallista. Mikäli sen sijaan
pystyisimme pitämään kunniassa vanhan periaatteen, jonka mukaan urheilun tarkoituksena
on turvata terve ruumis terveelle psyykelle, eikä muuta, olisimme saavuttaneet
sen, mitä siltä kohtuudella voimme vaatia.
Potkupallo
tällaisessa kohtuuden ystävien maailmassa kelpaisi hyvin muiden urheilulajien joukkoon
yhtenä leikinomaisena liikunnan muotona, joka etenkin keskenkasvuisille sopii
erityisen hyvin.