sunnuntai 12. elokuuta 2018

Pederastian ihanuus ja kurjuus



Pederastian ihanuus ja kurjuus

Professori Tapio Puolimatka kirjoitti taannoin artikkelin, jossa hän ounasteli nykyisessä kulttuurissa ainakin joidenkin tutkijoiden mukaan olevan trendejä, jotka saattavat johtavaa kohti pedofilian hyväksymistä.
En nyt puutu siihen, että ajatus joissakin tomppelimaisissa reaktioissa leimattiin rienaavaksi ja peräti kunnianarvoisaa homoseksuaalista kansanosaa häpäiseväksi, vaikka koko asiaa ei mitenkään käsitelty, mahdollisesti toki ajateltiin.
Puolimatkan selostama näkemys tukeutui osaltaan siihen, että pyrkimyksiä pederastian eli poikarakkauden tekemisestä hyväksyttäväksi voidaan jo havaita.
Koska niillä, jotka skandaalimaisesti hyökkäsivät professorin artikkelia ja hänen henkilöään vastaan, ei ilmeisesti ollut alkeellistakaan kykyä saati halua ymmärtää lukemaansa, olisi ruudin tuhlaamista yrittää sen joukon kanssa argumentoida normaalilla tavalla.
Kun joka tapauksessa näyttää siltä, ettei käsitys pederastiasta yleisessä tietoisuudessa ole kovin kirkas, kannattaa ehkä nostaa esille muutamia klassikoiden näkemyksiä asiasta.
Pederastiahan oli muinaisessa Kreikassa tunnettu ja hyväksytty instituutio, jossa vanhemmat miehet ottivat suojateikseen poikia, joiden kanssa he olivat homoseksuaalisessa suhteessa.
Tunnemme asiaa muun muassa Platonin dialogeista, joista Pidot keskittyy juuri rakkauden olemuksen pohtimiseen ja paljolta juuri pederastiaan.
Mainittakoon, että Pitojen tapahtumapaikaksi mainitaan juopottelulle uhratun illan jälkeinen päivä, jolloin ajatus lentelee vapaana ja jolloin nautitaan viiniä vain varovasti, eikä juopumukseen asti.
Toki jotkut sitä huolimatta ovat kelpo lailla päissään, kuten Aristofanes, joka ei kykene pitämään puhetta vuorollaan, koska on alkanut nikotella. Seuraan saapuva Alkibiades puolestaan on kelpo lailla hutikassa, mikä näkyy jo hänen kantamistaan seppeleistä ja myös hänen avomielisestä jaarittelustaan, joka koskee suhdetta Sokrateehen.
Pidoissa esitetään Platonin kuuluisa käsitys rakkaudesta ihmisen puolikkaiden yhtymisenä, mikä vasta tekee heistä kokonaisia. Rakkauden eri lajeista siinä puhutaan paljonkin eri henkilöiden suulla eikä ole aina ilmeistä, mikä mielipide tulee Platonilta itseltään. Sokrateen suuhun laitetut puheenvuorot joka tapauksessa ovat ilmeisesti sellaisia.
Aristofanes esittää puheenvuorossaan, kun pystyy sen pitämään, että sellaiset naiset, jotka on lohkaistu naissukupuolesta, eivät välitä paljon miehestä, vaan taipuvat enemmän naisten puoleen ja tätsä suvusta syntyvät naisia rakastavat naiset.
Ne taas, jotka on lohkaistu (Zeuksen toimesta) miessukupuolesta, tavoittelevat sitä, mikä on miehekästä ja miessukupuolen osina he rakastavat poikaiällään miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten kanssa ja näitä syleillä ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska ovat luonnostaan miehekkäimpiä.
Jotkut sanovat heitä häpeämättömiksi, mutta valehtelevat, sillä nuo eivät tee niin häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta, miehuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä meillä on varma todistus: vain sellaiset miehet antautuvat aikuisina valtiolliseen toimintaan.
Tässä siis komediakirjailijan puheenvuoro, joka ilmeisesti joka tapauksessa oli täysin vakava ja kunnioitettava argumentti. Kuten huomataan, siihen liittyi myös viittaus homoseksuaalisen suhteen häpeällisyydestä. Ainakin ymmärtämättömät saattoivat nähdä asian sillä tavoin.
Esimerkillinen Sokrates rakasti Alkibiadeen kertoman mukaan kauniita poikia ja kauneutta yleensäkin. Kuitenkaan kaunis Alkibiades ei onnistunut viettelemään häntä seksiin, vaikka tilaisuuksia oli yllin kyllin.
Oikea poikarakkaus näyttää Platonin mielestä olleen tie kohti ylempää kauneuden ja yleensä hyveen rakastamista. Faidros-dialogissa Platon esittää, että ihmistä vie elämässä eteenpäin kaksivaljakko. Toinen hevonen on hyvä ja säyseä ja toinen villi ja kuriton.
Mikäli jälkimmäiset saavat vallan miehen ja hänen lemmikkipoikansa välisessä suhteessa, voi seurata fyysinen yhtyminen, joka kuitenkin selvästi esitetään häpeällisenä.
Se, joka on turmeltunut tai kehittymätön ei joudu syvän kunnioituksen valtaan kauneutta katsellessaan, vaan pyrkii himokkaasti nelijalkaisen tavalla nousemaan päälle ja siittämään lapsia eikä hillittömästi yhtyessään pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista himon tyydytystä.
Jos paremmat henkiset voimat saavat vallan, ne johtavat säännölliseen elämäntapaan ja filosofiaan ja sellaiset ihmiset viettävät elämänsä täällä maan päällä onnellisina ja hyvässä sovussa, koska ovat itseänsä valliten ja siveinä lannistaneet sen osan sielua, jossa asuu kehnous ja vapauttaneet sen, jossa asuu hyve ja… siten saavuttaneet suurimman hyvän, mitä inhimillinen tervemielisyys ja jumalallinen hulluus kykenee ihmiselle hankkkimaan.
Sielun ja ruumiin kurittomuus, joka johtaa yhtymiseen, tosin on sitä, mitä ihmisten suuri ujoukko hoi polloi pitää onnellisimpana. Kehittyneimmät ihmiset kuitenkin tekevät niin vain harvoin, esimerkiksi päihtyneinä tai muuten varomattomassa tilassa, koska heidän täysi ymmärryksensä ei anna siihen suotumustaan.
Platonin tekstit ovat toki hyvin vanhoja ja siis arvatenkin aikaansa seuraavien henkiöiden mielestä vanhentuneita. Rohkenen siitä huolimatta ottaa vapauden tehdä omia hyvin vaatimattomia reunahuomautuksiani tämän yhäkin jollakin tavalla merkittävänä pitämäni auktorin teoksiin. Toivon, ettei asia järkytä ketään lukijaa.
Niin sanottu  platoninen rakkaus on siis, kuten voidaan todeta, hyvin homoseksuaalisesti värittynyttä ja aivan erityisesti se askartelee pederastian eli poikarakkauden parissa.
Kuten jo Pidoista ja Faidroksesta voi todeta, pojat eivät useinkaan jaksaneet erityisesti innostua itseään vanhempien miesten lähentelyistä. Sitä paitsi nuo pojat olivat usein aivan nuoria, eikä heillä vielä kasvanut parta, joten voimme arvioida heidän olevan nykyistä suojeluikärajaa nuorempia.
Itse homoseksuaalista aktia ei Platonin dialogien perusteella voi suinkaan arvioida edes antiikin kreikkalaisten pitäneen kauniina ja puhtaana asiana, vaan siihen liittyi selvästi häpeää. Platoninen rakkaus sanan korkeimmassa mielessä, esimerkiksi Sokrateen toteuttamana olikin kokonaan henkistä, eikä parhaimmillaan lainkaan alentunut seksiin, mihin kuitenkin aina joskus jouduttiin ihmisen sielun syntisen komponentin tähden.
Saattaa toki olla, että ne, jotka nykyään haaveilevat ihanasta ja joka suhteessa harmonisesta homoperheestä ja loputtomasta seksistä, pettyvät ja suorastaan suuttuvat Platoniin, joka sentään hyväksyi pederastian instituutiona. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen yleensä oli hänellä joka tapauksessa selvästi varauksellinen.
 Aikoinaan oli meillä sangen suosittu se O.V. Kuusisen lausahdus, jonka mukaan varaukseton suhtautuminen Neuvostoliittoon on jokaisen oikean kommunistin tuntomerkki.
Muutettavat muuttaen voidaan Neuvostoliiton tilalle nyt pistää homoseksualismi, vapaa liikkuvuus ja globalisaatio. Oikeamielisen suuttumuksen korkein astehan tunnetaan nykyään nimellä mielensä pahoittaminen ja se on erityisesti vähemmistöryhmien hallussaan pitämä oikeus.
Koska antiikin mestari ei enää ole käytettävissä hyökkäysten kohteena, voidaan hyökkäykset ja mielipaha suunnata myös viestin tuojaa vastaan.
Voin kertoa, että yllä käytetyt Platonin tekstit on julkaissut WSOY niteessä Viisi tutkielmaa, vuonna 1961. Siinä esitetyt näkemykset eivät ole yhteneväisiä uusimpien amerikkalaisten ajatuksenjuoksujen kanssa ja saattaa olla, että sitä on ennen pitkää saatavissa vain karsittuna laitoksena. Kehotankin asiasta kiinnostuneita hankkimaan omat kappaleensa mahdollisimman pian.


lauantai 11. elokuuta 2018

Suvaitsemisen vaikeudesta



Suvaitsemisen vaikeudesta

Vielä muutama vuosikymmen sitten oltiin Suomessa varsin suvaitsemattomia monissa asioissa. Olimme lähes yhtä suvaitsemattomia kuin amerikkalaiset. Homoseksuaalisuus oli sekä tautiluokituksessa että rikoslaissa julistettu yhteiskuntakelvottomaksi. Ei ollut puhettakaan rekisteröidyistä parisuhteista tai adoptio-oikeudesta saatikka nyt homojen kirkkohäistä.
Tilanne on sen jälkeen muuttunut jotakuinkin yhtä jalkaa Amerikan edistyksellisimpien valtioiden kanssa. Nyt homous on pelkästään ylpeyden aihe ja yhäkin varsin muodikas, joskin ehkä menettänyt uutuudenviehätystään.
Mutta vielä sentään näyttää olevan erityisen hienoa ja renessanssihenkisen avaramielistä, mikäli varttunut mieshenkilö yhyttää partnerikseen yhden tai useampia nuorukaisia eikä esim. nuoria neitosia. Viimemainitusta hän saisikin edistyspiirien vihat niskoilleen.
Mutta niinhän se on, että jos ihmisellä on jokin synnynnäinen ominaisuus, jota hän ei voi muuttaa, ei asiaa voi enää pitää paheena, saati sairautena vaan yksinkertaisesti vain yhtenä synnynnäisenä ominaisuutena. Meitähän on moneksi ja kuuluu ollakin.
Jo pelkkä ajatus jonkin tällaisen asian rankaisemisesta rikoksena saa nykyään kylmiä väreitä kenen tahansa liberaalin ihmisystävän selkäpiihin ja sellaisen ehdottaminenkin panee pian liikettä oikeusviranomaisiin. Kaiken kukkuraksi tiedämme nykyään, ettei rangaistus ketään paranna, vaan päinvastoin. Kosto puolestaan on primitiivisen persoonallisuuden tunnusmerkkejä ja kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle.
Kuitenkin meillä näyttäisi vielä olevan ryhmiä, jotka eivät ole saaneet tasa-arvoista kohtelua. Mieleeni tulevat ainakin himomurhaajat, nekrofiilit, eläimiin sekaantujat ja pedofiilit.
 Näistä ainakin pedofilian on todettu olevan synnynnäinen ja parantumaton taipumus. Niinpä sen tasa-arvoisuutta muiden taipumusten kanssa on vaikea kiistää, niin kauan kuin kyseinen yksilö ei vahingoita toiminnallaan muita.
Yleinen ja luultavasti oikea käsitys lienee, että lapsiin sekaantuminen on nimenomaan vahingoittavaa toimintaa ja siksipä se on tietenkin kiellettävä. Mitäpä sen sijaan on sanottava taipumuksen toteuttamisesta sellaisissa olosuhteissa, joissa se ei ketään vahingoita?
Himomurhaajilla ja nekrofiileillä näyttäisi tässä suhteessa olevan parempi asema, sillä heille aivan ilmeisesti suunnattua ohjelmaa voi saada televisiosta joka päivä.  Lehdissä näkee silloin tällöin uutisia lapsipornorinkien paljastumisesta ja rangaistukset ovat olleet kovia, sillä tuo porno on tehty oikeita lapsia hyväksi käyttäen. Myös moraalinen närkästys on suurta ja aitoa.
Mutta entäpä jos tuotettaisiin tuollaista aineistoa virtuaalisesti? Siinä tapauksessa ympäröivällä yhteiskunnalla tuskin olisi oikeutta inhon ja vihan ilmauksiin saati rankaisuoikeutta. Toteuttaisivathan kyseiset ihmiset vain itseään ja synnynnäisiä taipumuksiaan tuottamatta vahinkoa kenellekään.
Eikö tämän kieltäminen tai paheksuminen olisi nimenomaan vastoin yhteiskuntamme perusperiaatteita? Pedofiilit siis ulos kaapista ja supporting groupeihin. Pinssillä voisi kertoa olevansa ominaisuudestaan ylpeä.
Bertrand Russell päätteli aikoinaan, että ihmiskunnan kokonaisedun kannalta ihanteellista olisi, mikäli murhaajat ja muut suuret lurjukset lähetettäisiin kaikessa salaisuudessa mukaviin oloihin syrjäiselle saarelle samaan aikaan, kun muu yhteiskunta luulisi heidän kärsivän pelottavaa ja julmaa rangaistusta. Ongelmana ovat tietovuodot, ei etiikka, ainakaan Russellin mielestä.
Mutta jokin meissä on, joka panee useinkin kammoksumaan ja jopa vihaamaan tiettyä erilaisuutta. Ehkä se on pelkoa.
Voin vain kuvitella, millainen kohtalo olisi pedofiilillä, jonka joukko äitejä yllättäisi yksinäisellä paikalla niin sanotusti savuava ase kourassaan tai vaikkapa vain väärästä ylpeydestä todistava pinssi rinnassaan. Tämä aivan siitä huolimatta, ettei asianomainen taipumukselleen mitään mahda eikä kovakaan käsittely häntä paranna. ”Eheyttämisyritykset” ovat tiettävästi toivottomia.
Jotenkin ymmärrän noita kuviteltuja vanhempia, vaikka luulen, ettei heidän reaktiotaan saisi hyväksyä. Olisiko yhteiskunnan ponnistukset suunnattava suvaitsemattomuuden kitkemiseen tässäkin asiassa? Onko kulttuurimme kehitys siis vielä kesken? Tähän ei kannata vastata viittaamalla lasten kärsimyksiin, ne on nimenomaan rajattu pois tästä periaatteellisesta eettisestä kysymyksestä.

perjantai 10. elokuuta 2018

Avoin kirje Professoriliitolle



Avoin kirje Professoriliitolle

Olen yhä professoriliiton jäsen ja odotin mielenkiinnolla liittoni kannanottoa professori Tapio Puolimatkan jutussa.
Kuten tunnettua, hän on Jyväskylän yliopistossa hiljattain joutunut vääristelevien, poliittisluontoisten hyökkäysten kohteeksi ja häntä on uhattu jopa virasta erottamisella.
Täytyy todeta, että hämmästykseni oli melkoinen, kun liittoni edustajana esiintyvä, Jaana Hallamaa-niminen henkilö esittikin hyökkäävän lausunnon Puolimatkaa kohtaan.
En tiedä, oliko hyökkäys kotimaa.24 –nettijulkaisun pyytämä, vai spontaanisesti sinne tarjottu, enkä myöskään tunne asian mahdollisia poliittisia taustoja.
Selvää joka tapauksessa on, että kyseinen lausunto oli ammattiliiton edustajan kannalta täysin sopimaton ja suorastaan skandaalimainen suuntautuessaan erään ammattikunnan jäsenen sananvapautta vastaan.
Sitä paitsi voidaan todeta, että lausunto sisälsi sen tasoista väärinymmärrystä, että sitä on pakko pitää tarkoitushakuisena. On syytä odottaa kirjoittajan pystyvän paremmin ymmärtämään lukemansa tekstin.
Väärintulkinnan motiiveja en ryhdy tarkemmin arvailemaan, mutta voinee kuvitella sen liittyvän kirkollisiin virtauksiin ja mahdollisesti ajankohtaisiin kilpailuihin eri suuntausten välillä. Sellaiset motiivit ovat itse asian kannalta kuitenkin vailla merkitystä.
Tärkeää ja erittäin ikävää sen sijaan on, että tässä on, jopa peräti oman ammattiliiton taholta, pantu pelinappulaksi yliopiston professorien sananvapaus ja kannatetaan sen rajoittamista jopa mielivaltaisilla perusteilla (pahastuminen).
Se kirjoituksessa esitetty väite, ettei professori voi koskaan toimia yksityishenkilönä, on yksinkertaisesti yhtä törkeä kuin vääräkin.
Professorin ammattiin kuuluvat tutkimus ja opetus, jotka on hoidettava asian vaatimalla tavalla, mutta yksityishenkilönä hänellä on ja täytyy olla kaikkien kansalaisten tapaan lupa esittää mitä tahansa haluamiaan näkemyksiä myös julkisesti.
On vanha traditio, että professorit kirjoittavat esseitä, joissa tämän kirjallisuudenlajille ominaisesti voidaan spekuloida ja leikkiä vapaasti kaikilla mahdollisilla ajatuksilla.
Hallamaa esittää, että professoria sitoisivat myös journalistin ohjeet, mikä varmaankin pitää paikkansa silloin, kun hän esiintyy journalistina. Muutoin tällaisen vaatiminen olisi yhtä mieletöntä kuin tutkimuksen ja esseen sekoittaminen toisiinsa.
Mitä tulee konkreettisesti siihen artikkeliin, johon professori Puolimatkaa vastaan nostettu kohu perustuu, on kiinnostavaa nähdä, miten alkeellisesti ja tarkoitushakuisesti sitä on eri yhteyksissä tulkittu ja valitettavasti tämä koskee myös professori Hallamaan kirjoitusta.
Puheet pedofilian ja homoseksuaalisuuden rinnastamisen sallimattomuudesta ovat tässä kohden vain ala-arvoista demagogiaa. Kaikkien asioiden kaikinpuolisen tarkastelun ja siis myös toisiinsa rinnastamisen täytyy vapaassa maailmassa olla sallittua.
Kyseisessä artikkelissa ei ole merkkiäkään siitä, että kirjoittaja olisi leimannut homot pedofiileiksi tai päinvastoin. Mikäli näin olisi, kaipaisi asia tietenkin tutkimuksellisia argumentteja. Rinnastus löytyy siitä, että molempia ominaisuuksia pidetään yleisesti perinnöllisinä. Asia ei siitä muuksi muutu, onko se jonkin mielestä korrektia vai ei.
Kyvyttömyys ja/tai haluttomuus ymmärtää artikkelin tarkoitusta näyttää levinneen kovin laajalle, mikä tuskin johtuu pelkästään lukijoiden vajavaisesta ymmärryksestä. Sen syitä en tässä halua spekuloida, mutta väärin käsittäminen on ollut syvää ja täydellistä. Ilmeisesti monet ovatkin taas kerran jättäneet itse artikkelin lukematta ja luottaneet sen sijaan sellaisiin journalisteihin, joilla nuo tunnetut journalistin ohjeet ovat jääneet sisäistämättä.
Erityisen kummallinen on Hallamaan maininta siitä, että artikkelissa nojauduttaisiin kovasti vanhentuneisiin lähteisiin. Esimerkkinä hän mainitsee Kinseyn.
Kasvatuksen historian tutkijan kannalta on toki mieletöntä ajatella lähteiden voivan vanhentua. Itse asiassa kirjoittajan olisi ehkä kannattanut aloittaa teemansa käsittely kauempaa –Freudista. Hallamaan tokaisu siitä, että uudempaa seksuaalitutkimusta on olemassa, ei suinkaan muuta sitä tosiasiaa, että kinseyläinen traditio on nimenomaan lapsen seksuaalisuuden tulkinnan osalta yhä vahvasti hengissä, kuten artikkelissa mainituista lähteistä käy ilmi.
Koko asian julkiselle käsittelylle näyttää olevan ominaista se, että itse pääasia unohdetaan. Pääasia nimittäin on sananvapaus ja sen loukkaamattomuus, mikä on yliopiston professorin kaltaisen profession kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Mikäli professorien kirjoittelua ruvetaan valvomaan joidenkin opiskelijakuppikuntien valitusten pohjalta, ollaan jo akateemiselle yhteisölle täysin sopimattomalla tiellä.
Aivan uskomatonta on, mikäli Professoriliitto, professorien oma edunvalvontajärjestö ryhtyy myötäilemään ja jopa edistämään tällaista toimintaa.
Professoriliiton jäsenenä ja kansalaisena haluan liitoltani suoran vastauksen siihen, miten se suhtautuu varapuheenjohtajansa mielenilmaukseen professori Puolimatkan asiassa.
Asia ei ole tärkeä vain minulle henkilökohtaisesti, sillä on myös hyvin laajaa yhteiskunnallista kantavuutta.

Sulkavalla 10.8.2018

Timo Vihavainen
Professoriliiton jäsen

torstai 9. elokuuta 2018

Uusi normaali?



Uusi normaali

Jyväskylän mielensäpahoittamisjuttu on ainakin minulle paljastanut aivan uuden näkökulman nykyiseen kulttuuriin.
Kun laatulehdeksi itseään yhä kutsuva Helsingin Sanomat uutispalstalla kertoo, että jyväskyläläisen professorin kohtalo yliopistossa ratkaistaan lähiaikoina pidettävässä kokouksessa, on kyseessä ensi kuulemalta korrekti lehtimiestapa, jonka paluuta voisi tervehtiä ilolla.
Eihän uutista ja kommentointia saa sekoittaa keskenään, tai ei saanut silloin, kun toimittajat vielä ymmärsivät niiden välisen eron. Totalitaaristen maiden väritetyille uutisille me kaikki nauroimme ja niiden mahtipontinen moralisointi oli jo sillään vitsikästä, se ei tarvinnut selityksiä.
Mutta tällä kertaa uutinen kätki taakseen sensaatiomaisen tiedon siitä, että yliopiston professori aiottiin mahdollisesti erottaa sen vuoksi, mitä hän oli sanonut eräässä nettilehdessä julkaisemassaan artikkelissa.
Sananvapauden kannalta asia oli siis erittäin tärkeä ja koska tällaisten asioiden yleensä luulisi kiinnostavan myös lehdistöä, odotti lukija pian löytävänsä myös asiaa koskevan kommentin lehden palstoilta, sieltä minne sellaiset asiat kuuluvat. Annetaanko sananvapaudelle arvoa vai ei?
Tämä oli turha oletus ja puuttumattomuuden syyksi ei kannata panna asian keskeneräisyyttä. Eihän tässä nyt uutisarvoista ollut vain se, mitä tällaisessa tapauksessa tullaan päättämään, vaan myös jo se, että on ylipäätään mahdollista ottaa tällainen asia esille, siis henkilön ja vieläpä yliopiston professorin erottaminen sen johdosta, mitä hän on sanonut.
Sama ilmiö voidaan havaita niistä kommenteista, joita asian johdosta on esitetty somessa. Sen sijaan, että olisi pidetty ilman muuta skandaalimaisena mielipiteenvapauden loukkaamista yleensä ja kaikissa tapauksissa, ovatkin monet ryhtyneet setvimään sitä, millä tavalla tuo esitetty kyseinen mielipide ja/tai sen esittäjä oli kukaties huonosti perusteltu, väärä, asenteellinen ja niin edelleen.
Tällainen ei olisi vielä kymmenen vuotta sitten ollut lainkaan mahdollista. Jokin on nyt muuttunut, mutta mikä, milloin ja miksi?
Tällaisiin historian tulkinnan peruskysymyksiin on vaikeaa ja jopa mahdotontakin antaa luotettavia vastauksia, mutta silti ne ovat legitiimejä ja kiinnostavia.
Kulttuurimme on niin nopeassa muutoksen tilassa, että ihminen, joka edes jossakin määrin on intellektuaalisesti orientoitunut, joutuu tekemään näitä kysymyksiä. Muu olisi säkki päässä elämistä.
Minusta tuntuu, että muutoksen –joka on eittämätön- syyt liittyvät niin sanotun yksinapaisen, globaalin maailman ideologiaan, joka näyttää edellyttävän, että kaikkiin ihmiselämän ja yhteiskunnan peruskysymyksiin on olemassa yksi, absoluuttisen selvä ja tiedossa oleva vastaus.
Vielä silloin, kun maailma oli kaksinapainen, joutuivat monet ainakin toteamaan sen, että asioita tosiaan katsellaan useammalta kantilta ja tämä saattoi viitata siihen, ettei ollut olemassa ainakaan yhtä ainoaa mahdollista oikeaa näkökulmaa niihin.
Voidaan sanoa, että meillä on yhä toisena maailmana Venäjä, mutta sen intellektuaalinen koko ja kulttuurinen mahti on kovin vähäinen ja sen erottautuminen lännestä lähinnä reaktiivista, ettei se lainkaan korvaa aiempaa toista maailmaa. Se on pikemminkin vain kuriositeetti.
Tietenkin ne, joiden ajatustapa on historiallinen, ymmärtävät ilman muuta, että näkökulmia asioihin on ollut ja on useampia ja että ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Mutta tällainen taitaa olla yhä harvinaisempaa.
On suorastaan säälittävää nähdä, miten monet, ilmeisen koulutetut ihmiset lähtevät siitä, että heidän arvonsa ja asenteensa ovat absoluuttisen varmasti oikeita, eikä tämä mitenkään estä heitä ajattelemasta, että kaikki arvot ja asenteet ovat suhteellisia.
Suhteellisina niitä näköjään pidetään siinä mielessä, ettei länsimaisella ihmisellä ole lupa pitää itseään muita parempana tai yhtä hyvänä. Tämän johdosta on suvaittava kaikkea ei-länsimaista ja kieltäydyttävä sitä arvostelemasta.
Absoluuttisesti oikeaa on kuitenkin nimenomaan tuon relativismin ja siihen liittyvien muutamien aksioomien olettaminen. Siitä poikkeamista ei voi suvaita oman kulttuurin sisällä.
Paljastavaa on adjektiivin asenteellinen käyttö. Kun jyväskyläläisen professorin kirjoitusta nimitetään asenteelliseksi, tarkoitetaan samalla tietenkin sitä, ettei sen arvosteleminen ole lainkaan asenteellista. Tällainen oletetaan kai mahdolliseksi sen takia, että jälkimmäinen edustaa pelkkiä faktoja ja samalla myös asenteettomuutta.
Kuvitelma siitä, että inhimillisessä elämässä voitaisiin kokonaan luopua asenteista ja sen sijaan rakentaa vain pelkille faktoille, on luonnollisesti läpikotaisin naiivi. Sen kieltää jo Humen giljotiini, joka kuuluu länsimaisen sivistyksen keskeisiin tukipylväisiin.
Asenteet ovat asenteita ja faktat ovat faktoja. Molempia tarvitaan ja olisi obskurantismia kieltää kumpiakaan. Toisten selvittäminen kuuluu etupäässä tieteen alaan ja toisten alueena on politiikka. Politiikka taas ei, hyvä tai paha, ole tiedettä eikä edes sellaiseksi tulossa.
Juuri siksi tiettyjen asenteiden ja niiden ilmaisemisen kieltäminen on sallimatonta demokratiassa. Totalitarismissa se on olennainen osa järjestelmää.
Tämä läpikotaisin naiivien faktantarkistajien aikakausi tekee kummallisen ja kaamean vaikutelman siihen, joka on joskus elänyt ajassa, jolloin älyllistä avoimuutta pidettiin akateemisissa piireissä vielä tärkeänä ja jopa välttämättömänä hyveenä.
On totta, että meillä on ennenkin ollut opiskelijapiireissä ja nuorten tutkijoiden keskuudessa jopa runsaasti totalitaarisen ajattelun kannattajia. Mutta kysymys on ollut lieveilmiöstä.
Olemme laadullisesti toisella tasolla, kun yliopiston rehtori lähtee kyselemättä peesaamaan jotakuta intellektuaalisesti ilmeisen vajaakehittynyttä mielensäpahoittajaa ja nostaa esille kysymyksen mielipiteenvapauden törkeästä loukkaamisesta tuosta vain, kuin kaikkein luonnollisimpana asiana.
Täytyy vain toivoa, että tämä syväsukellus taittuu alkuunsa ja Jyväskylänkin yliopisto kykenee palaamaan sille normaalille älylliselle ja moraaliselle tasolle, jota normaali länsimainen traditio edellyttää.
Muuten vaarana on, että saamme, ei ainoastaan uuden Pirkkalan, joka sentään oli tarkoitettu tieteelliseksi kokeeksi. Hirveä ajatus on, että voisimme saada nyt kulttuuriimme ratkaisevan annoksen sitä laadullisesti uutta totalitarismia, jollaisesta Orwell on kertonut.
Voi vain toivoa, että Jyväskylän mielensäpahoittajan jutussa ilmenevä ajattelutapa ei sentään tulisi leimaamaan koko sitä maailmanaikaa, johon olemme siirtymässä. Nyt tarvitaan katumusta ja anteeksipyyntöjä.