Pederastian ihanuus ja kurjuus
Professori Tapio
Puolimatka kirjoitti taannoin artikkelin, jossa hän ounasteli nykyisessä
kulttuurissa ainakin joidenkin tutkijoiden mukaan olevan trendejä, jotka saattavat
johtavaa kohti pedofilian hyväksymistä.
En nyt puutu
siihen, että ajatus joissakin tomppelimaisissa reaktioissa leimattiin
rienaavaksi ja peräti kunnianarvoisaa homoseksuaalista kansanosaa häpäiseväksi,
vaikka koko asiaa ei mitenkään käsitelty, mahdollisesti toki ajateltiin.
Puolimatkan
selostama näkemys tukeutui osaltaan siihen, että pyrkimyksiä pederastian eli poikarakkauden
tekemisestä hyväksyttäväksi voidaan jo havaita.
Koska niillä,
jotka skandaalimaisesti hyökkäsivät professorin artikkelia ja hänen henkilöään
vastaan, ei ilmeisesti ollut alkeellistakaan kykyä saati halua ymmärtää
lukemaansa, olisi ruudin tuhlaamista yrittää sen joukon kanssa argumentoida
normaalilla tavalla.
Kun joka
tapauksessa näyttää siltä, ettei käsitys pederastiasta
yleisessä tietoisuudessa ole kovin kirkas, kannattaa ehkä nostaa esille
muutamia klassikoiden näkemyksiä asiasta.
Pederastiahan
oli muinaisessa Kreikassa tunnettu ja hyväksytty instituutio, jossa vanhemmat
miehet ottivat suojateikseen poikia, joiden kanssa he olivat homoseksuaalisessa
suhteessa.
Tunnemme asiaa
muun muassa Platonin dialogeista, joista Pidot
keskittyy juuri rakkauden olemuksen pohtimiseen ja paljolta juuri pederastiaan.
Mainittakoon,
että Pitojen tapahtumapaikaksi
mainitaan juopottelulle uhratun illan jälkeinen päivä, jolloin ajatus lentelee
vapaana ja jolloin nautitaan viiniä vain varovasti, eikä juopumukseen asti.
Toki jotkut sitä
huolimatta ovat kelpo lailla päissään, kuten Aristofanes, joka ei kykene
pitämään puhetta vuorollaan, koska on alkanut nikotella. Seuraan saapuva
Alkibiades puolestaan on kelpo lailla hutikassa, mikä näkyy jo hänen kantamistaan
seppeleistä ja myös hänen avomielisestä jaarittelustaan, joka koskee suhdetta
Sokrateehen.
Pidoissa
esitetään Platonin kuuluisa käsitys rakkaudesta ihmisen puolikkaiden
yhtymisenä, mikä vasta tekee heistä kokonaisia. Rakkauden eri lajeista siinä
puhutaan paljonkin eri henkilöiden suulla eikä ole aina ilmeistä, mikä
mielipide tulee Platonilta itseltään. Sokrateen suuhun laitetut puheenvuorot
joka tapauksessa ovat ilmeisesti sellaisia.
Aristofanes
esittää puheenvuorossaan, kun pystyy sen pitämään, että sellaiset naiset, jotka
on lohkaistu naissukupuolesta, eivät välitä
paljon miehestä, vaan taipuvat enemmän naisten puoleen ja tätsä suvusta
syntyvät naisia rakastavat naiset.
Ne taas, jotka on lohkaistu (Zeuksen
toimesta) miessukupuolesta, tavoittelevat sitä, mikä on miehekästä ja
miessukupuolen osina he rakastavat poikaiällään miehiä ja iloitsevat saadessaan
maata miesten kanssa ja näitä syleillä ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita,
koska ovat luonnostaan miehekkäimpiä.
Jotkut sanovat heitä häpeämättömiksi, mutta
valehtelevat, sillä nuo eivät tee niin häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta,
miehuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan.
Siitä meillä on varma todistus: vain sellaiset miehet antautuvat aikuisina
valtiolliseen toimintaan.
Tässä siis
komediakirjailijan puheenvuoro, joka ilmeisesti joka tapauksessa oli täysin
vakava ja kunnioitettava argumentti. Kuten huomataan, siihen liittyi myös
viittaus homoseksuaalisen suhteen häpeällisyydestä. Ainakin ymmärtämättömät
saattoivat nähdä asian sillä tavoin.
Esimerkillinen
Sokrates rakasti Alkibiadeen kertoman mukaan kauniita poikia ja kauneutta
yleensäkin. Kuitenkaan kaunis Alkibiades ei onnistunut viettelemään häntä seksiin,
vaikka tilaisuuksia oli yllin kyllin.
Oikea
poikarakkaus näyttää Platonin mielestä olleen tie kohti ylempää kauneuden ja
yleensä hyveen rakastamista. Faidros-dialogissa Platon esittää, että ihmistä
vie elämässä eteenpäin kaksivaljakko. Toinen hevonen on hyvä ja säyseä ja
toinen villi ja kuriton.
Mikäli jälkimmäiset
saavat vallan miehen ja hänen lemmikkipoikansa välisessä suhteessa, voi seurata
fyysinen yhtyminen, joka kuitenkin selvästi esitetään häpeällisenä.
Se, joka on
turmeltunut tai kehittymätön ei joudu syvän kunnioituksen valtaan kauneutta
katsellessaan, vaan pyrkii himokkaasti nelijalkaisen
tavalla nousemaan päälle ja siittämään lapsia eikä hillittömästi yhtyessään
pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista himon tyydytystä.
Jos paremmat
henkiset voimat saavat vallan, ne johtavat säännölliseen elämäntapaan ja
filosofiaan ja sellaiset ihmiset
viettävät elämänsä täällä maan päällä onnellisina ja hyvässä sovussa, koska
ovat itseänsä valliten ja siveinä lannistaneet sen osan sielua, jossa asuu
kehnous ja vapauttaneet sen, jossa asuu hyve ja… siten saavuttaneet suurimman
hyvän, mitä inhimillinen tervemielisyys ja jumalallinen hulluus kykenee
ihmiselle hankkkimaan.
Sielun ja ruumiin
kurittomuus, joka johtaa yhtymiseen, tosin on sitä, mitä ihmisten suuri ujoukko
hoi polloi pitää onnellisimpana.
Kehittyneimmät ihmiset kuitenkin tekevät niin vain harvoin, esimerkiksi päihtyneinä
tai muuten varomattomassa tilassa, koska heidän täysi ymmärryksensä ei anna
siihen suotumustaan.
Platonin tekstit
ovat toki hyvin vanhoja ja siis arvatenkin aikaansa seuraavien henkiöiden mielestä
vanhentuneita. Rohkenen siitä huolimatta ottaa vapauden tehdä omia hyvin
vaatimattomia reunahuomautuksiani tämän yhäkin jollakin tavalla merkittävänä
pitämäni auktorin teoksiin. Toivon, ettei asia järkytä ketään lukijaa.
Niin
sanottu platoninen rakkaus on siis,
kuten voidaan todeta, hyvin homoseksuaalisesti värittynyttä ja aivan
erityisesti se askartelee pederastian eli poikarakkauden parissa.
Kuten jo Pidoista ja Faidroksesta voi todeta, pojat eivät useinkaan jaksaneet erityisesti
innostua itseään vanhempien miesten lähentelyistä. Sitä paitsi nuo pojat olivat
usein aivan nuoria, eikä heillä vielä kasvanut parta, joten voimme arvioida
heidän olevan nykyistä suojeluikärajaa nuorempia.
Itse
homoseksuaalista aktia ei Platonin dialogien perusteella voi suinkaan arvioida
edes antiikin kreikkalaisten pitäneen kauniina ja puhtaana asiana, vaan siihen
liittyi selvästi häpeää. Platoninen rakkaus sanan korkeimmassa mielessä,
esimerkiksi Sokrateen toteuttamana olikin kokonaan henkistä, eikä parhaimmillaan
lainkaan alentunut seksiin, mihin kuitenkin aina joskus jouduttiin ihmisen sielun
syntisen komponentin tähden.
Saattaa toki
olla, että ne, jotka nykyään haaveilevat ihanasta ja joka suhteessa harmonisesta
homoperheestä ja loputtomasta seksistä, pettyvät ja suorastaan suuttuvat
Platoniin, joka sentään hyväksyi pederastian instituutiona. Suhtautuminen
homoseksuaalisuuteen yleensä oli hänellä joka tapauksessa selvästi
varauksellinen.
Aikoinaan oli meillä sangen suosittu se O.V.
Kuusisen lausahdus, jonka mukaan varaukseton suhtautuminen Neuvostoliittoon on
jokaisen oikean kommunistin tuntomerkki.
Muutettavat
muuttaen voidaan Neuvostoliiton tilalle nyt pistää homoseksualismi, vapaa
liikkuvuus ja globalisaatio. Oikeamielisen suuttumuksen korkein astehan
tunnetaan nykyään nimellä mielensä
pahoittaminen ja se on erityisesti vähemmistöryhmien hallussaan pitämä
oikeus.
Koska antiikin
mestari ei enää ole käytettävissä hyökkäysten kohteena, voidaan hyökkäykset ja mielipaha
suunnata myös viestin tuojaa vastaan.
Voin kertoa,
että yllä käytetyt Platonin tekstit on julkaissut WSOY niteessä Viisi tutkielmaa, vuonna 1961. Siinä
esitetyt näkemykset eivät ole yhteneväisiä uusimpien amerikkalaisten
ajatuksenjuoksujen kanssa ja saattaa olla, että sitä on ennen pitkää saatavissa
vain karsittuna laitoksena. Kehotankin asiasta kiinnostuneita hankkimaan omat
kappaleensa mahdollisimman pian.