Uusi normaali?

Uusi normaali

Jyväskylän mielensäpahoittamisjuttu on ainakin minulle paljastanut aivan uuden näkökulman nykyiseen kulttuuriin.

Kun laatulehdeksi itseään yhä kutsuva Helsingin Sanomat uutispalstalla kertoo, että jyväskyläläisen professorin kohtalo yliopistossa ratkaistaan lähiaikoina pidettävässä kokouksessa, on kyseessä ensi kuulemalta korrekti lehtimiestapa, jonka paluuta voisi tervehtiä ilolla.

Eihän uutista ja kommentointia saa sekoittaa keskenään, tai ei saanut silloin, kun toimittajat vielä ymmärsivät niiden välisen eron. Totalitaaristen maiden väritetyille uutisille me kaikki nauroimme ja niiden mahtipontinen moralisointi oli jo sillään vitsikästä, se ei tarvinnut selityksiä.

Mutta tällä kertaa uutinen kätki taakseen sensaatiomaisen tiedon siitä, että yliopiston professori aiottiin mahdollisesti erottaa sen vuoksi, mitä hän oli sanonut eräässä nettilehdessä julkaisemassaan artikkelissa.

Sananvapauden kannalta asia oli siis erittäin tärkeä ja koska tällaisten asioiden yleensä luulisi kiinnostavan myös lehdistöä, odotti lukija pian löytävänsä myös asiaa koskevan kommentin lehden palstoilta, sieltä minne sellaiset asiat kuuluvat. Annetaanko sananvapaudelle arvoa vai ei?

Tämä oli turha oletus ja puuttumattomuuden syyksi ei kannata panna asian keskeneräisyyttä. Eihän tässä nyt uutisarvoista ollut vain se, mitä tällaisessa tapauksessa tullaan päättämään, vaan myös jo se, että on ylipäätään mahdollista ottaa tällainen asia esille, siis henkilön ja vieläpä yliopiston professorin erottaminen sen johdosta, mitä hän on sanonut.

Sama ilmiö voidaan havaita niistä kommenteista, joita asian johdosta on esitetty somessa. Sen sijaan, että olisi pidetty ilman muuta skandaalimaisena mielipiteenvapauden loukkaamista yleensä ja kaikissa tapauksissa, ovatkin monet ryhtyneet setvimään sitä, millä tavalla tuo esitetty kyseinen mielipide ja/tai sen esittäjä oli kukaties huonosti perusteltu, väärä, asenteellinen ja niin edelleen.

Tällainen ei olisi vielä kymmenen vuotta sitten ollut lainkaan mahdollista. Jokin on nyt muuttunut, mutta mikä, milloin ja miksi?

Tällaisiin historian tulkinnan peruskysymyksiin on vaikeaa ja jopa mahdotontakin antaa luotettavia vastauksia, mutta silti ne ovat legitiimejä ja kiinnostavia.

Kulttuurimme on niin nopeassa muutoksen tilassa, että ihminen, joka edes jossakin määrin on intellektuaalisesti orientoitunut, joutuu tekemään näitä kysymyksiä. Muu olisi säkki päässä elämistä.

Minusta tuntuu, että muutoksen –joka on eittämätön- syyt liittyvät niin sanotun yksinapaisen, globaalin maailman ideologiaan, joka näyttää edellyttävän, että kaikkiin ihmiselämän ja yhteiskunnan peruskysymyksiin on olemassa yksi, absoluuttisen selvä ja tiedossa oleva vastaus.

Vielä silloin, kun maailma oli kaksinapainen, joutuivat monet ainakin toteamaan sen, että asioita tosiaan katsellaan useammalta kantilta ja tämä saattoi viitata siihen, ettei ollut olemassa ainakaan yhtä ainoaa mahdollista oikeaa näkökulmaa niihin.

Voidaan sanoa, että meillä on yhä toisena maailmana Venäjä, mutta sen intellektuaalinen koko ja kulttuurinen mahti on kovin vähäinen ja sen erottautuminen lännestä lähinnä reaktiivista, ettei se lainkaan korvaa aiempaa toista maailmaa. Se on pikemminkin vain kuriositeetti.

Tietenkin ne, joiden ajatustapa on historiallinen, ymmärtävät ilman muuta, että näkökulmia asioihin on ollut ja on useampia ja että ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Mutta tällainen taitaa olla yhä harvinaisempaa.

On suorastaan säälittävää nähdä, miten monet, ilmeisen koulutetut ihmiset lähtevät siitä, että heidän arvonsa ja asenteensa ovat absoluuttisen varmasti oikeita, eikä tämä mitenkään estä heitä ajattelemasta, että kaikki arvot ja asenteet ovat suhteellisia.

Suhteellisina niitä näköjään pidetään siinä mielessä, ettei länsimaisella ihmisellä ole lupa pitää itseään muita parempana tai yhtä hyvänä. Tämän johdosta on suvaittava kaikkea ei-länsimaista ja kieltäydyttävä sitä arvostelemasta.

Absoluuttisesti oikeaa on kuitenkin nimenomaan tuon relativismin ja siihen liittyvien muutamien aksioomien olettaminen. Siitä poikkeamista ei voi suvaita oman kulttuurin sisällä.

Paljastavaa on adjektiivin asenteellinen käyttö. Kun jyväskyläläisen professorin kirjoitusta nimitetään asenteelliseksi, tarkoitetaan samalla tietenkin sitä, ettei sen arvosteleminen ole lainkaan asenteellista. Tällainen oletetaan kai mahdolliseksi sen takia, että jälkimmäinen edustaa pelkkiä faktoja ja samalla myös asenteettomuutta.

Kuvitelma siitä, että inhimillisessä elämässä voitaisiin kokonaan luopua asenteista ja sen sijaan rakentaa vain pelkille faktoille, on luonnollisesti läpikotaisin naiivi. Sen kieltää jo Humen giljotiini, joka kuuluu länsimaisen sivistyksen keskeisiin tukipylväisiin.

Asenteet ovat asenteita ja faktat ovat faktoja. Molempia tarvitaan ja olisi obskurantismia kieltää kumpiakaan. Toisten selvittäminen kuuluu etupäässä tieteen alaan ja toisten alueena on politiikka. Politiikka taas ei, hyvä tai paha, ole tiedettä eikä edes sellaiseksi tulossa.

Juuri siksi tiettyjen asenteiden ja niiden ilmaisemisen kieltäminen on sallimatonta demokratiassa. Totalitarismissa se on olennainen osa järjestelmää.

Tämä läpikotaisin naiivien faktantarkistajien aikakausi tekee kummallisen ja kaamean vaikutelman siihen, joka on joskus elänyt ajassa, jolloin älyllistä avoimuutta pidettiin akateemisissa piireissä vielä tärkeänä ja jopa välttämättömänä hyveenä.

On totta, että meillä on ennenkin ollut opiskelijapiireissä ja nuorten tutkijoiden keskuudessa jopa runsaasti totalitaarisen ajattelun kannattajia. Mutta kysymys on ollut lieveilmiöstä.

Olemme laadullisesti toisella tasolla, kun yliopiston rehtori lähtee kyselemättä peesaamaan jotakuta intellektuaalisesti ilmeisen vajaakehittynyttä mielensäpahoittajaa ja nostaa esille kysymyksen mielipiteenvapauden törkeästä loukkaamisesta tuosta vain, kuin kaikkein luonnollisimpana asiana.

Täytyy vain toivoa, että tämä syväsukellus taittuu alkuunsa ja Jyväskylänkin yliopisto kykenee palaamaan sille normaalille älylliselle ja moraaliselle tasolle, jota normaali länsimainen traditio edellyttää.

Muuten vaarana on, että saamme, ei ainoastaan uuden Pirkkalan, joka sentään oli tarkoitettu tieteelliseksi kokeeksi. Hirveä ajatus on, että voisimme saada nyt kulttuuriimme ratkaisevan annoksen sitä laadullisesti uutta totalitarismia, jollaisesta Orwell on kertonut.

Voi vain toivoa, että Jyväskylän mielensäpahoittajan jutussa ilmenevä ajattelutapa ei sentään tulisi leimaamaan koko sitä maailmanaikaa, johon olemme siirtymässä. Nyt tarvitaan katumusta ja anteeksipyyntöjä.