Suvaitsemisen vaikeudesta

Suvaitsemisen vaikeudesta

Vielä muutama vuosikymmen sitten oltiin Suomessa varsin suvaitsemattomia monissa asioissa. Olimme lähes yhtä suvaitsemattomia kuin amerikkalaiset. Homoseksuaalisuus oli sekä tautiluokituksessa että rikoslaissa julistettu yhteiskuntakelvottomaksi. Ei ollut puhettakaan rekisteröidyistä parisuhteista tai adoptio-oikeudesta saatikka nyt homojen kirkkohäistä.

Tilanne on sen jälkeen muuttunut jotakuinkin yhtä jalkaa Amerikan edistyksellisimpien valtioiden kanssa. Nyt homous on pelkästään ylpeyden aihe ja yhäkin varsin muodikas, joskin ehkä menettänyt uutuudenviehätystään.

Mutta vielä sentään näyttää olevan erityisen hienoa ja renessanssihenkisen avaramielistä, mikäli varttunut mieshenkilö yhyttää partnerikseen yhden tai useampia nuorukaisia eikä esim. nuoria neitosia. Viimemainitusta hän saisikin edistyspiirien vihat niskoilleen.

Mutta niinhän se on, että jos ihmisellä on jokin synnynnäinen ominaisuus, jota hän ei voi muuttaa, ei asiaa voi enää pitää paheena, saati sairautena vaan yksinkertaisesti vain yhtenä synnynnäisenä ominaisuutena. Meitähän on moneksi ja kuuluu ollakin.

Jo pelkkä ajatus jonkin tällaisen asian rankaisemisesta rikoksena saa nykyään kylmiä väreitä kenen tahansa liberaalin ihmisystävän selkäpiihin ja sellaisen ehdottaminenkin panee pian liikettä oikeusviranomaisiin. Kaiken kukkuraksi tiedämme nykyään, ettei rangaistus ketään paranna, vaan päinvastoin. Kosto puolestaan on primitiivisen persoonallisuuden tunnusmerkkejä ja kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle.

Kuitenkin meillä näyttäisi vielä olevan ryhmiä, jotka eivät ole saaneet tasa-arvoista kohtelua. Mieleeni tulevat ainakin himomurhaajat, nekrofiilit, eläimiin sekaantujat ja pedofiilit.

 Näistä ainakin pedofilian on todettu olevan synnynnäinen ja parantumaton taipumus. Niinpä sen tasa-arvoisuutta muiden taipumusten kanssa on vaikea kiistää, niin kauan kuin kyseinen yksilö ei vahingoita toiminnallaan muita.

Yleinen ja luultavasti oikea käsitys lienee, että lapsiin sekaantuminen on nimenomaan vahingoittavaa toimintaa ja siksipä se on tietenkin kiellettävä. Mitäpä sen sijaan on sanottava taipumuksen toteuttamisesta sellaisissa olosuhteissa, joissa se ei ketään vahingoita?

Himomurhaajilla ja nekrofiileillä näyttäisi tässä suhteessa olevan parempi asema, sillä heille aivan ilmeisesti suunnattua ohjelmaa voi saada televisiosta joka päivä.  Lehdissä näkee silloin tällöin uutisia lapsipornorinkien paljastumisesta ja rangaistukset ovat olleet kovia, sillä tuo porno on tehty oikeita lapsia hyväksi käyttäen. Myös moraalinen närkästys on suurta ja aitoa.

Mutta entäpä jos tuotettaisiin tuollaista aineistoa virtuaalisesti? Siinä tapauksessa ympäröivällä yhteiskunnalla tuskin olisi oikeutta inhon ja vihan ilmauksiin saati rankaisuoikeutta. Toteuttaisivathan kyseiset ihmiset vain itseään ja synnynnäisiä taipumuksiaan tuottamatta vahinkoa kenellekään.

Eikö tämän kieltäminen tai paheksuminen olisi nimenomaan vastoin yhteiskuntamme perusperiaatteita? Pedofiilit siis ulos kaapista ja supporting groupeihin. Pinssillä voisi kertoa olevansa ominaisuudestaan ylpeä.

Bertrand Russell päätteli aikoinaan, että ihmiskunnan kokonaisedun kannalta ihanteellista olisi, mikäli murhaajat ja muut suuret lurjukset lähetettäisiin kaikessa salaisuudessa mukaviin oloihin syrjäiselle saarelle samaan aikaan, kun muu yhteiskunta luulisi heidän kärsivän pelottavaa ja julmaa rangaistusta. Ongelmana ovat tietovuodot, ei etiikka, ainakaan Russellin mielestä.

Mutta jokin meissä on, joka panee useinkin kammoksumaan ja jopa vihaamaan tiettyä erilaisuutta. Ehkä se on pelkoa.

Voin vain kuvitella, millainen kohtalo olisi pedofiilillä, jonka joukko äitejä yllättäisi yksinäisellä paikalla niin sanotusti savuava ase kourassaan tai vaikkapa vain väärästä ylpeydestä todistava pinssi rinnassaan. Tämä aivan siitä huolimatta, ettei asianomainen taipumukselleen mitään mahda eikä kovakaan käsittely häntä paranna. ”Eheyttämisyritykset” ovat tiettävästi toivottomia.

Jotenkin ymmärrän noita kuviteltuja vanhempia, vaikka luulen, ettei heidän reaktiotaan saisi hyväksyä. Olisiko yhteiskunnan ponnistukset suunnattava suvaitsemattomuuden kitkemiseen tässäkin asiassa? Onko kulttuurimme kehitys siis vielä kesken? Tähän ei kannata vastata viittaamalla lasten kärsimyksiin, ne on nimenomaan rajattu pois tästä periaatteellisesta eettisestä kysymyksestä.