Ismit eivät selitä mitään

What do you want to do ?

New mail

Peiliin katsomisen aika

 

Amerikan synkkään historiaan kuuluu kansalaisoikeusliike, jonka taustalla on rasisimi, rotuun perustuva erottelu, segregaatio.

Rotusortoa on suhteellisuudentajuisen tarkkailijan tietenkin turha yrittää Suomen historiasta kaivella, vaikka onkin mahdollista löytää merkkejä pienten kulttuurienklaavien eristymisestä ja vastakohtaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Kyseessä ovat olleet marginaalit tai marginaalien marginaalit eivätkä kokonaiset kansat kuten vaikkapa Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa.

Mutta Nihil est ab omni parte beatum sanoivat kai jo muinaiset roomalaiset ja ehkä jotkut ennen heitäkin. Kaunottaren kasvoissa pieni näppylä vain korostaa kokonaisuuden harmoniaa. Kaikessahan toki jotakin vikaa on, mutta juuri ulottuvuudella rotu (tai siihen liittyvä kulttuurinen eristyminen) ja kansalaisoikeudet, ei Suomen historiassa ole ollut moittimista.

Tilanne voi olla muuttumassa, vaikka olisi aika fantastista olettaa, että voisimme siirtyä jonkinlaiseen kulttuuriseen Amerikkaan ihan vain sillä perusteella, että tänne muuttaa yhä enemmän erilaisia ihmisiä. Omat ongelmamme me heistä kyllä voimme saada ja sitä mahdollisuutta sietää vakavasti varoa (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=slummit ).

Tuo äskeinen niin sanotun BLM-liikkeen leviäminen meillekin oli kaikessa absurdisuudessaan paljon puhuva. Kukaan ei kehdannut sanoa, että meillä olisi samanlainen ongelma, mutta sen sijaan käytettiin kyllä asian vierestä sangen oireellisia puheenvuoroja.

Rasismi on termi, jolla kuvataan ja selitetäänkin nykyään poikkeavien ryhmien suhdetta valtaväestöön. Siinä viitataan sortoon, mutta koska kukaan ei näytä meillä vielä kehdanneen esittää poikkeavia ryhmiä varsinaisesti sorronalaisiksi, on turvauduttu epämääräisempään termiin, ainakin sen näemmä ajatellaan siirtävän kaiken vastuun valtaväestölle.

Amerikassa on juuri nyt suurta muotia kilpailla uhripääoman määrässä ja asiaan on kehitetty oikein erityinen työkalukin, jota kutsutaan intersektionaaliseksi feminismiksi. Siinä pyritään hankkimaan mahdollisimman paljon pisteitä synnynnäisillä ominaisuuksilla ja tiettyihin ryhmiin kuulumisella.

Antiikin aikanahan kilpailtiin hyveillä ja olisi ollut mahdotonta kuvitella jonkin plebeijin nousevan kansainväliseksi symboliksi pelkästään sillä, että joutui jonkin ammattitaidottoman liktorin käsissä kärsimään enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.

Meillä yhteiskunta on sijoittanut maahan saapuvien hyvinvointiin keskimäärin paljon enemmän resursseja kuin kantaväestöön, joten uhripääoman löytämiseen tarvittaisiin jo aimo annos mielikuvitusta. Sen olemassaolosta esiintyykin erilaisia mielipiteitä, kuten voitiin havaita äskettäisen Seida Sahrabin esiintymisen takia nousseessa äläkässä.

Aidon intersektionalismin (ei siis internationalismin) hengessä jotkut tummemmat ja muutenkin surkeampina esiintyvät halusivat kieltää sellaisten mielipiteiden esittämisen, jotka antoivat arvoa suomalaisen yhteiskunnan ponnisteluille yhtäläisten mahdollisuuksien takaamiseksi maahanmuuttajille.

Eihän tämän genren puitteissa voidakaan puhua ihmisten omista velvollisuuksista tehdä jotakin yhteiskunnalta saamiensa etujen vastineeksi. Puhuminen yhteiskunnan taholta tulevasta sorrosta olisi taas meillä niin mieletöntä, ettei kukaan ole sitä vielä kehdannut tehdä. Niinpä tyydytään epämääräiseen asenteista ja ajatuksista syyttämiseen.

Tosiasia toki  on, että etniset enklaavit vain näyttävät kaikesta huolenpidosta huolimatta vain eristyvän valtaväestöstä ja pitkällä ja jo keskipitkällä aikavälillä on olemassa vaara slummikulttuurin syntymisestä. Se tarkoittaa yhteiskunnan tuella ja rikoksilla elämistä hyväksyttynä elämäntapana.

On puhuttu tulokkaiden kotouttamisen ongelmasta, mutta termi taitaa jo pikkuhiljaa unohtua. Tulijat eivät enää joudu sopeutumaan kantaväestön elintapaan ja kieleen, vaan löytävät heti paikkansa oman enklaavinsa piiristä, joka myös sosiaalistaa heidät uuteen elämätapaansa.

Suomalaisiksi monet eivät halua tulla, vaikka kenelläkään ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että he elävät Suomessa ja suomalaisen yhteiskunnan tukia nauttien.

Tämä on sitä monikulttuurisuutta eli multikulturalisimia, joka on epäonnistunut ratkaisu, kuten monessa maassa arvovaltaisesti todettiin jo parikymmentä vuotta sitten. Se synnyttää väistämättä ongelmia, jotka eivät selviä sillä, että toistetaan rasismin mantraa. Ratkaisu voisi olla vain integroituminen yhteiskuntaan.

En toki väitä, etteivät monet tulokkaat jo olisi integroituneet, jotkut jopa aivan mainiosti. Ongelma onkin siinä, että tämä tie vaatii ponnisteluja ja jopa uhrauksia, kun taas jättäytyminen yhteiskunnan elätettäväksi ja omista ongelmista ruikuttaminen on palkittua ja moraalisesti tuettua toimintaa.

Meillä ei totisesti ole tarvetta millekään mustien eikä liioin ruskeiden tai muun väristen kansalaisoikeusliikkeelle. Sen sijaan olisi kyllä paljonkin tilaa ja tilausta kansalaisvelvollisuusliikkeelle ja sille, että vaaditaan jokaiselta omaa panosta ja vastuuta elämästään.

Tulokkaiden omassa piirissä olisi huolehdittava siitä, että oman ryhmän piirissä noudatetaan ja kunnioitetaan valtaväestön lakeja ja tapoja. Mikään, edes uskonnollinen koodeksi tai isien perinnäistavat eivät saa olla sitä korkeammalla. Saapuminen vieraaseen maahan on vapaaehtoista ja merkitsee siellä vallitsevien tapojen hyväksymistä. Muussa tapauksessa ympäröivä yhteiskunta vastaa omalla tavallaan.

Toiseksi, suljettujen kuttuurienklaavien syntyminen on sallimatonta. On luonnotonta, mikäli jokin ryhmä pitää ”omiaan” muita ihmisiä arvokkaampina ja esimerkiksi estää jälkikasvultaan seurustelun kantaväestön edustajien kanssa.

Tällaiseen käytökseen, jota tietenkin täydellä syyllä voisi myös kutsua rasismiksi, sisältyy näköjään säännöllisesti myös kaksoisstandardi: omia naisia estetään seurustelemasta kantaväestön miesten kanssa samaan aikaan kun oman ryhmän miehet pyrkivät hyvin uutterasti menestymään kantaväestön naisten parissa.

Mikäli vierasta alkuperää oleviin ryhmiin suhtaudutaan jotenkin eri tavoin kuin kantaväestöön, on ryhmien velvollisuus ensin tutkia omaa käyttäytymistään. Mikäli kontakteja on vähän, syntyy väistämättä ennakkoluuloja, mutta eivät kaikki ennakkoluulot suinkaan ole perusteettomia. Maine ansaitaan, ei sitä saada määräilemällä tai julistamalla.

Suomalaisten maine on kerran maailmassa ollut varsin heikko, mutta siitä on tullut ajan myötä erinomainen ja se on saatu aikaan kovalla työllä eikä ruikuttamalla.

Mikäli nykyään tässä maassa asuvat vierasheimoiset haluavat ansaita maineensa parantamisen, ei se tule onnistumaan marssimalla jonkin amerikkalaisen slummiasukkaan puolesta. Myös kantaväestön ryhmittyminen sellaisen tunnuksen alle on väärän puun haukkumista.

Rasismiksi leimatuilla asenteilla, joilla ei usein ole rodun kanssa mitään tekemistä, ei kannata selittää puuttuvaa kykyä tai halua integroitua yhteiskuntaan. Suomessa ei kenenkään kansalaisoikeuksia rajoiteta ja voidaan siksi myös vaatia, että jokainen yksilö tekee omasta puolestaan parhaansa maksaakseen yhteiskunnalle takaisin saamansa huolenpidon.

Kulttuurienklaavien velvollisuutena on avautuminen ja integroituminen valtakulttuuriin. Valtakulttuurin tehtävänä taas on huolehtia siitä, että enklaavit pysyvät tarpeeksi pieninä voidakseen integroitua. Mihinkään segregaatioon ja siitä sikiävään slummikulttuuriin ei pienellä maallamme ole varaa.

 

Finland, my Finland

What do you want to do ?

New mail

tiistai 20. syyskuuta 2011

Finland, my Finland

Finland, Your Finland

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia. Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia pitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille. Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista. Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti.

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä. Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Olisiko mahdollista tehdä vastaavanlainen analyysi suomalaisista? Kansakuntana, jonka kulttuurisessa perinnössä on kansan kaikesta raadollisuudesta ja naurettavuudesta huolimatta jotakin pysyvästi arvokasta? Sellaista, joka ansaitsee vaalimista ja säilyttämistä tai vähintäänkin ymmärtämystä huolimatta siitä, ettei se noudattele kunkin aikakauden muodikkaita aatteita?

Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa. Entä onko suomalaisessa kulttuurissa joitakin erityispiirteitä, jotka erottavat sen useimmista muista Euroopan maista? Mitkä muualla yleiset instituutiot evät olisi kuviteltavissa Suomessa?

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England). Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo). Savolaiset ja hämäläiset ovat meillä vielä suostuneet olemaan suomalaisia, sama on koskenut jopa ruotsinkielisiä, joiden parissa Freudenthalin evankeliumi näyttää väljähtyneen.

Mielestäni suomalaisilla on näihin asti ollut muuan harvinainen ja merkittävä kansallinen erikoispiirre: meiltä on puuttunut rasismi. Tämä ei ole erityisen suuri ansio sikäli, että on vaikea syrjiä ketään rodullisesti valtaväestöstä poikkeavia, ellei heitä ole mailla eikä halmeilla. Sen sijaan meilläkin on kyllä klikkiydytty monella muulla perusteella: kielen, asuinpaikan, ammatin ja niin edelleen. Olisi luonnotonta ellei näin olisi. Ihmisten liittyminen toisiinsa tiettyjen tunnusten perusteella on ilmeisesti ikiaikainen taipumus eikä siitä kannata kenenkään pahentua. Maahanmuuttajat etsivät toistensa seuraa eikä tätä vapaassa maassa voida estää. Näin syntyy keskittymiä. jotka erottautuvat ympäristöstään.

Tämä ei vielä ole rasismia, ei myöskään se, ettei kantaväestö hakeudu noiden enklaavien yhteyteen ja pura niiden raja-aitoja. Sitä tuskin sallittaisiin. Rasismi on sosiaalinen konstruktio, jota käytetään tilanteessa, jossa yhteiskunta on siinä määrin jakaantunut etnisten tuntomerkkien perusteella, että siitä on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Rasistiseksi nimitetty käyttäytyminen on siis sidoksissa yhteiskunnan rakenteeseen, joka tekee sen mahdolliseksi. Rasismipuhe moraalisena ja poliittisena aseena kohdistuu käytännössä aina enemmistöihin. Kantaväestön nimi saa näin automaattisesti huonon kaiun, samoin sen instituutiot, jotka ovat tulokkaiden kannalta hankalia.

Tukevatko tutkimukset sitä näkemystä, että rasistiset ”viharikokset” olisivat Suomessa lisääntyneet? Onko niitä kansainvälisesti ottaen paljon? Poliisin tilastot taitavat antaa päinvastaisen kuvan. Miksi suomalaisuus sitten on aivan hiljattain saamassa rasismin leiman, jota tarmokkaasti levitetään myös ulkomailla? Miksi siis muka olisimme erityisen rasistinen kansa?

Vanha venäläinen sananparsi väittää, että jos tähdet taivaalla tukkivat, niin jokuhan sitäkin silloin tarvitsee. Sama taitaa olla suomalaisten rasismin kanssa. Joku sitä ainakin luulee tarvitsevansa, koska se on kaikilla muillakin sivistyskansoilla, joiden seurassa meidän on pakko olla. Vuosi 1984 on takana, mutta Orwellin ennustuksen mukaan uusi uljas maailma onkin valmis vasta vuonna 2050.

Kaiken uhallakin uskallan väittää, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet hyvin vähän taipuvaisia niin militarismiin kuin rasismiin, äärioikeistolaisuuteen kuin äärivasemmistolaisuuteen tai yleensäkin mihinkään äärimmäisiin ja kiihkeisiin poliittisiin tai kulttuurisiin virtauksiin. Suomalaisten merkittävä kansallinen piirre on päinvastoin nuivuus kaikkea liian korkealentoista, valheellista ja korusanaista kohtaan. Osatkaamme arvostaa tätä kansallista aarretta. Englantilaisten pahe on perinteisesti ollut tekopyhyys, meidän paheemme voi sen sijaan olla liian pitkälle menevä nuivuus: penseys, jota ilmestyskirjassa kuvataan paheista suurimmaksi. Mutta kaikki on suhteellista ja ne kansat, jotka tietävät olevansa tämän vuoksi meitä parempia, heittäkööt ensimmäisen kiven.

Oppikaamme koulunsa käyneiltä

What do you want to do ?

New mail

Järkiintymisen hedelmät

 

Nikolai Berdjajevin ja Tony Judtin intellektuaalisessa elämäkerrassa näyttäisi olevan paljonkin samanlaista. Berdjajev aloitti radikaalina, mutta järkiintyi jo varhain. Hän oli sen ryhmän jäsen, joka vuonna 1909 julkaisi kuuluisan Vehi-kokoelman.

Tuo kirja oli lyhyesti sanoen varoitus intelligentsijalle. Kuten tunnettua, Venäjän intelligentsija ylpeili sillä, ettei se suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön vallan kanssa. Koko tuo saastainen systeemi (poganyi stroi, Sergei Netšajevin sanoin) oli vain hävitettävä. Sitä ei voinut uudistaa.

Tämän uljaan uskonsa varassa intelligentsija sitten kävi säälimätöntä taisteluaan valtaa vastaan, turvautui usein terroriin ja hankki asianmukaisesti omat marttyyrinsa. Yhteiskunnan ilmapiirin se onnistui myrkyttämään täysin ja lopulta kukaan säädyllinen ihminen ei oikeastaan uskaltanut tunnustaa vastustavansa vallankumousta, vaikka ei sitä aktiivisesti olisi kannattanutkaan.

Vehi-ryhmä riepotteli armottomasti intelligentsijan asenteen heikkouksia. Koko tuo intyelligentsijan ryhmittymä oli eräänlainen itse itsensä nimittänyt hengen aatelisto, joka ei kuitenkaan osannut mitään erityistä eikä kyennyt mihinkään positiivisiin suorituksiin. Ainoa, mitä se osasi, oli niiden sättiminen, jotka yhteiskuntaa rakensivat ja oman itsensä ihailu.

Vehi julisti olevansa varoitus ja sen ääni kyllä kuultiin. Muun muassa Leninin se hermostutti pahasti ja tietty maltillinen virtaus intelligentsijan piirissä todella syntyi. Voitiin puhua jopa venäläisestä konservatismista liberaalina suuntauksena. Sen suuriin edustajiin kuului Pjotr Struve, josta Richard Pipes on tehnyt mainion elämäkerran.

Dmitri Merežkovski oli myös hyvin skeptinen intelligentsijan poliittisen unelmoinnin suhteen ja ennusti, että tulossa ei ollut uljas vapaan ja tietoisen kansan aikakausi, vaan sen sijaan röyhkeä lurjus (graduštši ham), jonka moraali olisi aivan ala-arvoinen.

Nyt tiedämme, että siinä kävi juuri siten, vaikka niin sanottu neuvostovalta yritti vuosikymmenien ajan luoda vallankumouksesta kuvaa jalon kansan parhaiden poikien nousuna valtaan. Sen virallisen version mukaan vallankumouksesta joutuivat ansaitusti kärsimään vain mustan taantumuksen edustajat. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kuva tästä historian vaiheesta on muuttunut täydellisesti.

Itse uskoin jonkin aikaa, että Venäjä sai vallankumouksesta radikalismia vastaan rokotuksen ja joksikin aikaa jopa immuniteetin. Nyttemmin näyttää kyllä siltä, että vallan ja älymystön suhteet ovat taas yhtä lukkiutuneet kuin ne olivat ennen vallankumousta. Nyt, kuten silloinkin, myös vallan kahvassa olevilla on asiasta suuri vastuu. Molemmin puolin näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että politiikassa on tehtävä aina kompromisseja, mikäli halutaan todellisia tuloksia.

Berdjajevin liberaali konservatiivisuus jäi pienen vähemmistön asenteeksi. Joka tapauksessa hänen ihanteisiinsa kuului se Edmund Burkelta lähtevä periaate, jonka mukaan poliittisessa yhteisössä on oltava sijansa nykypolven ohella myös sekä menneillä että tulevilla sukupolvilla. Ellei niille anneta asiaan kuuluvaa arvoa, koko politiikka vääristyy.

Kiinnostavaa kyllä, myös Judt ilmaisee eksplisiittisesti uskonsa tähän periaatteeseen henkisessä testamentissaan Ill Fares the Land (suom. Huonosti käy maan).

Berdjajev saattoi vallankumouksen jälkeen viitata Vehi-ryhmän julkaisuun, joka muuten sai jatkoakin kirjassa Syvyydestä (Iz glubiny). Myöhemmin perinnettä jatkoi ryhmä, johon kuului myös Solženitsyn ja joka julkaisi kokoelman Raunioiden alta (Iz-pod glyb). Venäjän intelligentsija kävi kovan koulun.

Läntisen maailman 60-lukulaisten historiallinen rooli muodostui samanlaiseksi historian ironiaksi kuin heidän venäläisten kollegojensa. Kun pyrittiin maksimaaliseen vapauteen ilman kompromisseja, päästiin henkiseen orjuuteen ja ennen pitkää siihen intellektuaaliseen ja moraaliseen suohon, joka nyt on henkisenä ympäristönämme.

Enempää Berdjajev kuin Judt tuskin ovat saavuttaneet ajattelussaan mitään ylivertaista viisautta, joka voitaisiin käydä valmiina hakemassa politiikan ihmeitätekeväksi periaatteeksi. Luulen kuitenkin, että he ovat ymmärtäneet siitä jotakin olennaista: ihmisyhteiskuntien on säilytettävä poliittisessa toiminnassaan orgaaninen yhteys sekä menneeseen että tulevaan.

 Mikäli politiikasta ja sen tekijöistä tulee juuretonta eli radikaalia, johtaa se suurella todennäköisyydellä harhaan ja jopa suuriin onnettomuuksiin.

Mitä Judtin ajatteluun tulee, hän oli viimeisessä kirjassaan hyvin huolestunut siitä alastoman ahneuden ja tolkuttoman eriarvoisuuden kasvusta, jota läntisessä maailmassa on tapahtunut sitten 1970-luvun.

Luultavasti hänen huolensa on hyvin aiheellista. Sen laatuinen globalisaatio, jossa rahojen kasaantumisella yksiin käsiin ei ole äärtä eikä rajaa, sisältää suuria vaaroja. Mikäli sitä vastaan nousee vain radikaaleja kirkujia, ei parannusta ole odotettavissa. Valtion tulee tässäkin olla ystävämme ylikansallisia vaanijoita vastaan.

Itse asiassa Judtin ihannevaltakuntia ovat pohjoismaiset demokratiat, joita hän pitää sosialistisina ja jotka tietenkin sitä jossakin mielessä myös ovat. Meillähän ei ole ollut amerikkalaistyyppisiä yhteiskunnan sairauksia ennen kuin niitä aivan viime vuosia on importoitu etelästä lähinnä Ruotsiin ja Tanskaan.

Tämä syö pohjaa toimivan valtion ja pohjoismaisen ”sosialismin” tärkeimmiltä tukipylväiltä, luottamukselta ja turvallisuudelta. Seuraukset ovat hyvin kauaskantoisia ja sangen mahdollisesti kohtalokkaita.

On ironista, että amerikkalaisen yhteiskunnan sairauksia vastaan järjestetyt mielenosoitukset ovat saaneet meilläkin väkeä runsaasti liikkeelle jo ennen kuin itse nuo ongelmat ovat meille tulleet.

Samaan aikaan näyttää radikaali typeristö aktiivisesti pyrkivän siihen, että noista ongelmista tulisi täälläkin totta. Hämmästyttävää on, että radikaalia sekoilua on saatu mukaan peräti hallitusohjelman tasolle. Vastavaikutus tulee aikanaan.

Tilannehan ei meillä vielä ole erityisen paha ja hyvin paljon lienee vielä pelastettavissa. Luulen, että älyllisen ja moraalisen ilmapiirin tervehtyminen edellyttäisi nimenomaan edistyksellisenä esiintyvien poliittisten voimien luopumista sokeasta radikalismista ja kääntyminen kansan syvien rivien puoleen sen omilla ehdoilla.

Tämä kuulostaa varmaan hyvin abstraktilta ja jopa tyhjältä puheelta, mutta voin tässä vedota myös Judtin kaltaiseen entiseen radikaaliin. Politiikalla tulee olla laajaa tukea kansan keskuudessa. Marginaalien nostaminen politiikan keskipisteeksi on jo lähtökohtaisesti mieletöntä. Tasa-arvo on meillä varsin pitkälle viety ja sen vieminen äärimmilleen on yhtä tyhjänpäiväinen kuin vahingollinenkin pyrkimys.

On aika kuunnella myös kansan enemmistöä ja ottaa vakavasti ne asiat, jotka se asettaa arvojärjestyksessä korkealle. Niin sanottu kunnianhimoinen radikalismi ei kuulu niihin.

Ennen oli paremmin

Muistelmat paremmasta maailmasta

 

Englantilaissyntyinen historioitsija Tony Judt on useissa artikkeleissaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten nopeasti maailma on muuttunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Sitä paitsi muutos on mennyt huonompaan suuntaan.

Kuusikymppinen Judt muistaa toki myös kuusikymmenluvun kulttuurivallankumouksen, joka sentään oli murroksien murros. Tosin se tuskin oli monessakaan maassa yhtä raju kuin Suomessa, jossa suuret ikäluokat itse asiassa siirtyivät sadan vuoden matkan moderniin yhden vuosikymmenen aikana. Mutta myös Judtin nuoruudessa asiat olivat perusteellisesti toisin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Ja sen jälkeen ne ovat jälleen muuttuneet suorastaan laadullisesti, kuvailee Judt muistelmissaan, joita on julkaistu New York Review’ssä.

”60-luvun tyypeille” Yhdysvaltain nykyinen akateeminen maailma muistuttaa absurdia painajaista. Judtin nuoruudessa vapauduttiin seksuaalitabuista ja nautittiin vapaasta seksistä ainakin teoriassa. Nyt sen sijaan on kehitetty kokonainen kieltojen ja tabujen järjestelmä, joka liittyy sukupuoliseen ahdisteluun ja erilaisiin ryhmiin kohdistuvien ennakkoluulojen ja niistä käytetyn puheenparren demonisointiin ja kriminalisointiin. Nykyisen maailman siemenet kylvettiin 60-luvun vasemmiston toimesta, mutta hedelmät näyttävät tuntemattomilta. Poliittisen korrektiuden pakkopaita, ”sukupuolipolitiikka” ja ainakin esitetty yliherkkyys loukkauksille ovat kaukana menneestä vapauden hurmasta. Iskulauseet, joita kerran heiteltiin leikillään, ovat nyt osa lainsäädäntöä. ”Minä” ja sen ohella ehkä sukupuoli ja rotu ovat nyt kaiken keskus ja mitta, yhteiskuntaluokat eivät ole mitään. Kun ”henkilökohtainen on poliittista” ei mikään enää ole poliittista. Judt kehottaa kiinnittämään jokaisen collegen ilmoitustaululle lauseen ”Kaikki ei voi koskea kaikkea”! Vanha radikaali näyttää suorastaan kiivastuvan siitä omaan itseen ja henkilökohtaisiin kokemuksiin käpertymisestä, joka nostaa maailman keskeiseksi asiaksi periaatteen, että on olemassa yleinen ja kaikkia koskeva oikeus olla tulematta loukkaantuneeksi.

Kehitys ei suinkaan ole ollut edistystä, ainakaan tärkeillä objektiivisilla mittareilla arvioiden. ”Helppoahan teidän silloin oli!” sanovat opiskelijat nyt myös Amerikassa opettajilleen. Elämä taisi todella olla sekä parempaa että helpompaa. Judt osoittaa uudessa kirjassaan ”Ill Fares the Land”, miten tulonjako on muuttunut yhä epätasaisemmaksi. Kelkasta pudonneiden määrä on kasvanut ja heidän kurjistumisensa on konkreettisesti osoitettavissa, jopa sairaustilastoilla. Huikeita tuloja nauttivien joukko on sekin kasvanut ja samalla sen omahyväisyys ja häpeämättömyys ovat kasvaneet. Kun akateeminen nuoriso vielä kolmekymmentä vuotta sitten priorisoi mielekästä työtä ja itsensä kehittämistä rahan sijaan, on tilanne nyt päinvastainen. Mammonan palvonnalla ei näytä olevan vastavoimia missään. Kaikkialla on yhä yksimielisemmin keskitytty vain ja ainoastaan maksimaaliseen kansatulon kasvattamiseen ainoana tunnustettuna arvona. Judt ottaa Ruotsin ja Suomen esimerkeiksi maista, joissa tulonjako on huomattavan tasainen ja sosiaaliset ongelmat vähäisiä ainakin Englantiin ja USA:han verrattuna. Mutta asia taitaa olla niin, että nämä maat eivät kelpaa kenellekään esimerkiksi ja itsekin ne tähyävät sen korkeimman viisauden suuntaan, joka on löydetty anglosaksisessa maailmassa.

Moraalisen suuttumuksen vallassa Judt katsoo, että ainakin nuorelle polvelle on kerrottava, etteivät asiat ole aina olleet näin eikä niiden aina tarvitse olla näin. Ne, jotka muistavat millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten, voivat todistaa asian ja heidän pitää se tehdä. Ehkäpä kehityksen suunta voidaan kääntää hyvällä, ilman katastrofia, joka on väistämättömästi nykyisen tien päässä. Vanhan radikaalin lähes vanhatestamentillinen moraalinen suuttumus tuo mieleen sen, mitä tapahtui Venäjällä puolitoista vuosisataa sitten. Liberaali ”isien” sukupolvi huomasi kauhukseen kasvattaneensa ”poikien” nihilistisukupolven, joka oli uskollisempi heidän periaatteilleen kuin he itse aikoinaan.

Tänään Venäjä näyttää olevan mukana samassa kehityksessä kuin länsikin. Työn sijaan arvostetaan rahaa, rehellisyyden asemesta keplottelua, hienotunteisuuden ja keskinäisavun sijasta ”suhteita” hyödyllisiin ihmisiin eli verkostoitumista, kuten asia myös ilmaistaan.

Arvovaltaisessa Sotsis-aikakauslehdessä tammikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan tämänsuuntainen muutos on Venäjällä ollut kolmenkymmenen viime vuoden aikana hyvin voimakas. Venäjän kehityksessä on tietenkin omat erikoispiirteensä. Lännessä ”valtaa” ei ainakaan vielä pidetä samassa määrin ”kansan” vastaisena voimana kuin Venäjällä. Peräti 65 prosenttia venäläisistä pitää valtiokoneistoa rikollisena. Postmodernista näkökulmasta katsoen asiaa ei tietenkään voi tuomita sen enempää kuin muutakaan yhteiskunnalta rahastamista. Sitähän ylisuuret palkat ja palkkiotkin tietysti ovat.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että samanlaiset ilmiöt näyttävät olevan luonteenomaisia sekä Venäjän että läntisen maailman kehitykselle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Vaikka etenkin Venäjällä käytettävissä olevan rahan määrä on valtavasti kasvanut, on tyytyväisyys romahtanut samoin kuin optimismi.

Onko kuusikymmenluvun kulttuurivallankumouksen jälkeen taas tapahtunut uusi historiallinen murros? Onko kaikkinielevä mammonanpalvonta vasta nyt syönyt kohtalokkaasti tilaa elämänlaadulta ja moraalilta? Onko meillä paluuta siihen parempaan maailmaan, jossa riitti rahaa sijoitettavaksi muuhunkin kuin rahan hankkimiseen? Joskus sanottiin, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on silloin, kun se näkee nälkää. Kansakoululaitos perustettiin aikana, jolloin vähäkalorista dieettiä ei tarvinnut erikseen suunnitella. Kukapa olisi uskonut, että koulut tultaisiin lakkauttamaan aikana, jolloin yhteiskunnalla on rahaa käytettävissään monikertaisesti enemmän kuin koskaan ennen?