Sankarit ja neuvostokirjallisuus

Sankarit ja kirjallisuus Suomessa jaNeuvostoliitossa

Sosialistisen realismin ideana oli, että kirjallisuus ja muu taide muuttaa ihmisen tietoisuutta. Tottahan oli, että vielä kuuluisana vuonna 1937 monet ajattelivat niillä aivoilla, jotka olivat vanhasta yhteiskunnasta perineet. Tuona mainittuna, ensimmäisenä sosialistisen yhteiskunnan vuotena räikeimmät tapaukset tosin likvidoitiin. Tuota sanaahan jo Proudhon oli käyttänyt hahmotellessaan ihanneyhteiskunnan syntymisen ehtoja.

Jokainen kuitenkin ymmärsi, etteivät likvidoinnit mihinkään riittäneet, vaikka niiden kasvattava vaikutus oli valtava. Oli myös annettava positiivisia malleja, kasvatettava uusia asenteita. Poliittinen korrektius oli kuitenkin kaksiteräinen miekka. Läpinäkyvä propaganda iski heti takaisin. Älymystö naureskeli selän takana mallikelpoisille ääliöille ja korkeintaan lapset ottivat ne vakavasti. Ihanteellisten tarinoiden lukeminen vaivaannutti.

Sitä paitsi liian innokas oikeaoppisuus muuttui helposti omaksi parodiakseen. NKVD:n keräämissä sopimattomissa ja neuvostovastaisissa lausunnoissa vuodelta 1937 oli sellainenkin, jossa makeilevasti ihasteltiin uutta elämää, joka oli entistä iloisempaa ja parempaa: ”Tämä on kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset…” Ei tarvittu kovinkaan paljon älyä huomaamaan, mitä kirjoittaja itse asiassa tarkoitti.

Niinpä uuden kirjallisuuden oli vältettävä ylilyöntejä. Jo Maksim Gorkin Äiti oli ollut melko puuduttava saarna, jonka vakuuttavuus oli kyseenalainen. Se asetettiin kuitenkin esikuvaksi muille, koska itse Vladimir Iljitš oli siitä pitänyt aatteellisena, joskaan nyt ei juuri kirjallisena merkkitapauksena. Fjodor Gladkovin Sementti oli poliittisena suorituksena täydellinen. Siinä pariskunta irtisanoutui pikkuporvarillisuudesta, joka työntää lonkeronsa kansalaissodan autioittamaan tehtaaseen ja pysäyttää koneiden laulun.

Gleb ja Daša elävät aatteelle. He pidättäytyvät kotilieden rakentamisesta ja jopa sukupuolisesta yhdyselämästä, koska luokkataistelu on tärkeämpää. Sen vuoksi jopa lapsi pannaan lastenkotiin, jossa hän pian kuolee, kuten siihen aikaan voi odottaakin. Mutta noiden teräksisten bolševikkien luja tahto vie kuin viekin koko pikkuporvarillisen lauman lopulta mukanaan, tiivistää sen kollektiiviksi, joka käynnistää koneet ja ennen pitkää alkaa kaikua koneiden riemullinen laulu. Uusi elämä alkaa. Tehtaan pillit soivat ja niiden äänessä tuntuvat itse vuoret ja kalliotkin, yhdessä ihmiset kanssa riemuitsevan…

Sankarit ovat yleensä poikkeusihmisiä, sellaisia kuin useimmat haluaisivat olla jos pystyisivät. Gleb ja Daša eivät olleet tavallisia tallaajia vaan juuri sitä ainesta, joista olisi voinut takoa vaikka nauloja, kuten sanottiin. Kun kansan keskuudessa 1920-luvulla kysyttiin, mitä kommunistit oikein olivat, tuli monenlaisia vastauksia: ”komunisty, kamenisty (kivimiehet)… ne ovat niitä kovia ihmisiä, no niitä, jotka kävivät leipää ryöstämässä…” Kommunistien arveltiin kaapanneen vallan bolševikeilta, jotka olivat luvanneet talonpojille kaiken maan. Kun maaseudulle alkoi levitä tieto uudesta kirjainyhdistelmästä VKP(b) -Vsesojuznaja kommunistitšeskaja partija (bolševikov), tulkittiin sen tahallaan tai tahattomasti merkitsevän Vtoroje krepostnoje pravo (bolševikov) eli toinen (bolševikkien) maaorjuus. Nyt oli selvää, että kommunistit ja bolševikit olivat samassa koplassa.

Naula on yleensä kyllä lujaa metallia, mutta karkaisematon, joten sitä voi vielä takoa ja muotoilla mielensä mukaan. Kommunistit kuitenkin joutuivat huomaamaan, että tarvitaan kovempaa ainesta, terästä. Sitähän tarkoitti myös uuden johtajan, Stalinin nimi. Tuntuukin luontevalta, että Neuvostoliiton ja etenkin sen nuorison ylivertaiseksi kulttikirjaksi tuli Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui (Kak zakaljalas stal). Karkaisu tekee teräksestä kovaa, mutta se vaatii materiaalin kuumentamista tulessa ja sitten sen nopeaa jäähdyttämistä, siis kovin ankaria olosuhteita.

Kirja on omaelämäkerrallinen sankaritarina. Sen päähenkilö on taistelija henkeen ja vereen. Hän taistelee niin ampuma-asein kuin työllä ja valppaudella, hän voittaa pikkuporvarillisuuden itsessään ja muissa, lopulta hän tavallaan voittaa myös sen hivuttavan taudin, joka hänet lopulta tappaa. Tauti tuhoaa ruumiin, mutta ei henkeä, joka ei koskaan lannistunut eikä epäröinyt. Pavka Kortšagin hylkäsi ihanan morsiamensa, jolle silmäin pyyntö ja elämän korskeus merkitsivät enemmän kuin aate.

Toki vanhassakin venäläisessä kirjallisuudessa on henkilöitä, joilla on rautainen tahto. Sellaiseksi osoittautuu muun muassa eräs Venäjän saksalainen, jonka hautajaisissa hänen laajaluontoinen venäläinen ystävänsä pääsee syömään blinejä. Tosin venäläinen itse tukehtuu bliniin, mutta on ainakin elänyt mainion elämän.

Entä Pavel Kortšaginin elämä? Siitä oli mukavuus kaukana. Mitä siitä jäi jäljelle? Oliko se kaiken kieltäymyksen arvoinen? Itse asiassa se oli nimenomaan sitä. Kirjoittaja kiteytti elämänohjeeksi sen, että oli elettävä jokainen hetki siten, ettei menneisyys koskaan tuottaisi häpeää, vaan ylpeyttä. Miljoonat ja taas miljoonat nuoret lukivat tämän tarinan ja innostuivat oikeasti. Kirja oli paitsi pakollinen, myös huippusuosittu.

Kortšagin oli varmaan aivan todellinen hahmo, koska mallina oli ollut itse kirjailija, jos hän nyt sitten oli aivan loppuun saakka rehellinen. Kaikkihan on suhteellista. Joka tapauksessa sankarin puutteet tuntuvat kirjan perusteella aika vähäpätöisiltä. Kun hän ampuu revolverillaan pakoon juoksevia rosvoja, pääsee toinen karkuun. Hän katuu myöhemmin toimintaansa. Jos hän olisi säilyttänyt kylmäpäisyytensä, olisivat molemmat rosvot kuolleet. Nyt toinen pääsi karkuun…

Lakirovka, kiilloittelu eli asioiden kaunistelu oli sosialistisessa realismissa sietämätön virhe, kuten oli asiaton naturalismikin. On merkillepantavaa, että Stalinin mielikirjailijoita oli Mihail Šolohov, jolle valtavat julkaisupalkkiot myös tuottivat erinomaisen toimeentulon. Hän kuului sosialistisen yhteiskunnan virallisiin ja sallittuihin rikkaisiin.

Šolohovin Hiljainen Don (suom. Hiljaa virtaa Don) on realistinen ja vaikuttava eeppinen tarina kasakkayhteisöstä kansalaissodan vuosina. Sen alkumuoto tosin lienee olut erään valkoupseerin kirjoittama, mutta joka tapauksessa Šolohov sai kunnian tästä teoksesta, joka oli sangen uskallettu. Sehän antoi vihollliselle ihmiskasvot. Se oli melkein kuin vihollisen kirjoittama.

Vielä hätkähdyttävämpi teos on Aron raivaajat (Podnjataja tselina). Se kuvaa Ukrainan kollektivisointia kaikkine siihen liittyneine vastenmielisine ilmiöineen. Totta kyllä, Šolohov ei unohda osoittaa, että vastavallankumouksellisen toiminnan takana olivat kierot vihollisen agentit, joiden jäljet viime kädessä johtivat ulkomaille, mutta silti kirja tuntuu esittävän kovin runsaasti ainesta, joka huonosti sopii viralliseen propagandakuvaan. Oliko kollektivisointi oikeastaan rikollista typeryyttä? Nousivatko siinä pinnalle ihmisten alhaisimmat vaistot?

Šolohovin teos raotti todellisuuden verhoa, mutta ei avannut sitä. Kirjailija yritti Ukrainan kohtalonvuonna selittää Stalinille, että tapahtumassa oli tolkuton kansanmurha, mutta johtaja ei suvainnut sellaisia puheita kuunnella. Hänen nimensä ei suotta ollut se mikä oli.

Neuvostoaikana ei historiankirjoitus saanut kertoa totuutta, paitsi valikoiden ja sellaistahan me nimitämme epätotuudeksi. Meillä totuuden sai kertoa arimmistakin aiheista, esimerkiksi vuoden 1918 terrorista. Ennen 1960-lukua sellaista totuutta ei kuitenkaan kukaan kunnon ihminen suostunut kuuntelemaan ja sitä toisteleva niin sanottu ”punainen valhe” sai pysyä omassa pilttuussaan, yhteiskunnan ulkopuolella, jonne se oli ajettu ja jopa asettunutkin.

Väinö Linnan Pohjantähti muutti kaiken, tai ainakin paljon. Se näytti elämän totuuden sellaisena kuin sen oli kokenut toinen osapuoli. Se kertoi jotakin, josta oli vaiettu.

Aivan vastaavaa tapahtui myös Neuvostoliitossa. Nimenomaan kirjallisuus esitti siellä asioita, joista ei voinut puhua. Sen sijaan ne saattoi näyttää, ainakin joskus.

Isaak Babelin Punainen ratsuväki (Konarmija) näytti kansalaissodasta kuvan, jossa ei ollut mitään jäljellä virallisen totuuden luokkataistelusta, siitä oikeuden ja vääryyden konfliktista, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Babelin aiheena on sota, joka tekee ihmisistä elukoita. Paradoksaalisesti inhimillisiä tunteita saavat siellä osakseen vain hevoset.

Vastaavanlaisia paljastuksia olosuhteista, joissa ihmiset tai suuri osa heistä muuttuvat elukoiksi on neuvostokirjallisuudessa paljon. Esimerkiksi voidaan ottaa Boris Pilnjakin Alaston vuosi, Aleksandr Bekin Heinäkuu 1941 tai vaikkapa Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo.

Näissä kirjoissa on ideologian naamio riisuttu totuuden yltä ja lukija saa nähdä totuuden kaikessa kaameudessaan. Ihmisellä ei ole arvoa, tuntuu tämä todelllisuus sanovan. Tarkoituksena oli luoda yli-ihminen, joka itse luo omat arvonsa ja tuloksena oli sitten ihmisen muuttuminen lannaksi. Lannan tarkoituksena on lannoittaa sitä puutarhaa, jonka tulevaisuudessa kerrotaan puhkeavan kukoistukseen ja jonka oikeastaan pitäisi jo olla näkyvissä. Mutta sitä ei näy.

Tosin Grossmanin kirjan käsikirjoitus siepattiin ja tuli julkisuuteen vasta neuvostovallan hellitettyä otteensa. Siinä joka tapauksessa näemme toivon pilkahduksen kaiken tragiikan keskellä. Ihmisarvoa ei voi tuhota edes kaasukammiossa, kertoo Grossman. Sitä ei myöskään voi murskata puolueen väkivaltakoneistolla. Ihminen, joka pysyy uskollisena totuudelle, säilyttää ikuisesti sielunsa koskemattomuuden.

 Tämä kuulostaa juhlalliselta ja on vaikuttavaa. Se on niin kaunista, että sitä pitää totena vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Sitä voi vain verrata siihen, mitä Maksim Gorki kerran sanoi: ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan!” Sama mies oli kerran sanonut: ”Ihminen –se kuulostaa ylpeältä”. Gorkin oma kohtalo oli traaginen. Hän, totuuden apostoli, ei kuunnellut niitä vankeja, jotka Solovkissa halusivat kertoa hänelle totuuden. Gorki oli myynyt itsensä ja totuuden kertomiseen tarvittiin sitten Solženitsyn.

Sota tuotti sitten omat sankarinsa, joista ei tässä enempää. Niiden tuottaminenhan lienee sen tärkeimpiä tehtäviä. elämää oli kuitenkin myös rintaman takana. Minusta vaikuttavimpia sotavuosien ja niiden jälkeisen ajan kuvauksia on Fjodor Abramovin tetralogia Prjaslinit. Siitä on suomennettu kai kolme viimeistä osaa ja sitä dramatisoitiin takavuosina suurella menestyksellä Leningradin Pienessä draamateatterissa Rubinšteininkadulla.

Abramovia lukiessa tulee heti mieleen Väinö Linna. Ehkä se ei ole sattuma, sillä kirjailija oli oikeastikin lukenut Linnan teoksia ja arvosti niitä. Välttämättä tai jopa todennäköisesti ei ole kyse mistään vaikutteista vaan sielunsukulaisuudesta. Abramov on yhtä armoton propagandalle ja virallisille totuuksille kuin Linna ja hänen sankareitaan ovat yksikertaiset talonpikaisnuoret. Miša-poika, joka huolehtii koko perheestä ja Lizka-sisar, joka lopulta kuolee sortuvan kotinsa alle. Mutta tämä tapahtuu vasta myöhemmällä neuvostokaudella, jolloin sankariaika on takana ja elämä on muuttunut tarkoituksettomaksi vegetoinniksi vailla ihanteita.

Abramovin, kuten Linnan henkilöt ovat uskottavia ja jopa ilmeisiä sankareita. Mutta sankaruus vaatii kukoistaakseen tietyn miljöön. Paradoksaalisesti sellaisen tarjoaa sota, mutta ei enää onton paatoksen täyttämä brežneviläinen Neuvostoliitto, jossa pärjäävät vain kaikenlaiset lurjukset.

Kaiken kaikkiaan, toki myös neuvostoaika oli venäläisen kirjallisuuden suurta aikaa. Ehkä juuri sensuuri ja yritykset pimittää totuutta tekivät kirjallisuudesta niin etevää. Ainakin ne antoivat sille valtavan roolin. Sen, joka halusi tuntea ihmistä ja maata, ei kannattanut uhrata paljon aikaa historiateoksiin. Kirjallisuuden totuus oli paljon suurempaa, siinä oli oikeastaan kaikki, lurjustelusta sankaruuteen. Kuten Nikolai I:n aikana, sensuuri oli vain ärsyke hyvän kirjallisuuden kirjoittamiselle. Ne erinomaiset lukijat, joista Neuvostoliitto ylpeili, olivat itse asiassa paljon etevämpiä kuin ehkä tultiin ajatelleeksi. Suuret klassikot kertoivat totuuden, jonka piti muka olla sopusoinnussa virallisen ideologian kanssa, mutta kelpo lukija saattoi tehdä tästä omat päätelmänsä.

Suomessa kirjallisuudella oli aikoinaan jossakin määrin samanlainen rooli, ainakin 1960-luvulle saakka. Näin siitä huolimatta, että modernistit ymmärsivät totuuden omalla yksinkertaisella tavallaan ja katsoivat pitkin nenänvartta sitä kirjailijaa, joka loi maamme historian suurimmat teokset. Väinö Linnan saavutuksia ja merkitystä voi tuskin koskaan enää ylittää, mutta se liittyykin historiamme ainutkertaiseen vaiheeseen.

Linnan teosten aiheena oli niin kipeä historia, että sellaisen soisi todella jäävän ainutkertaiseksi. Suomen ja Venäjän historia ovat täysin erilaiset. Kuitenkin kirjallisuuden rooli sekä meillä että naapurissa muistuttavat jollakin kummallisella tavalla toisiaan. Näin oli ainakin 1900-luvulla ja voimme vain toivoa, ettei samaa tapahdu enää tällä vuosisadalla.

Venäjän kirjalliset sankarit

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Ministeriön listaan on oltu tyytymättömiä ja monet tahot ovat tehneet vaihtoehtoisia listoja. Nykyään netti on täynnä kaikenkarvaisia listoja, mutta niistä vakavasti kannattaa suhtautua esimerkiksi Suomen Akatemian kanssa yhteisiä hankkeita rahoittavan Humanistisen tutkimusrahaston keräelmään, joka sisältää yli sata kaunokirjallista teosta ilman arvojärjestystä.

 Tähän V.A. Lukovin laatimaan ja asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvaan ”venäläiseen kulttuurikoodiin” kuuluu noin 20 prosenttia ulkomaalaisia kirjoja, kun vastaaviin ulkomaalaisiin kuuluu yleensä vain ehkä noin viisi venäläistä nimeä, kuten laatija toteaa. Lisäksi ulkomaisista listoista puuttuvat venäläiselle kulttuurille tärkeät nimet kuten Puškin, Lermontov, Gogol, Gontšarov ja Tšernyševski.

Lukovin lista näyttää suomalaisittain sangen tutulta, ellei ota huomiooon sitä, että Puškinia ja Lermontovia ei meillä lueta, vaikka nimet tunnetaan. Mukana ovat Tolstoi, Dostojevski, Tšehov, Turgenev, Kuprin, Bunin, Platonov, Solženitsyn, Pasternak ja muut klassikot, varsin monipuolista siis. Listan kaksikymmentä ulkomaista nimeä ovat yleensä yllätyksettömiä Dantesta, Cervantesista, Shakespearesta ja Goethesta Proustiin, Hemingwayhin ja Garcia Marqueziin.  kaksi viimeistä ehkä herättävät huomiota ja syytä onkin. He ovat olleet Venäjällä poikkeuksellisen tärkeitä.

Myös Ekspert-lehti on kantanut kortensa kekoon ja korostaa myös oman listansa olevan tutkimuksen tulos. Se toteaa niinikään, että tehtävänä on ollut löytää ne sata kirjaa, jotka pitäisi lukea, jotta ymmärtäisi itseään ja muita. Kyseessä ei siis ollut pelkkä suosituslista, vaan tavoitteena oli löytää venäläisen sielun genomi, ei enempää eikä vähempää. Metodina oli tutkia eri kirjojen mainittuutta (upominaemost) eri aikakausina. Tutkimuksen perusteella oli mahdollista ”kuvata venäläisen sielun tärkeimpien piirteiden synty ja jopa tehdä päätelmiä kulttuurimme tulevaisuudesta” hehkutti lehti.

Aikakausidimensio antaakin kiinnostavan lisänsä Ekspertin listaan, vaikka asetetun tehtävän kunnianhimoisuus saattaa vaikuttaa liioitellulta. Joka tapauksessa lähtökohtana ollut oletus, että kirjallisuuden keskeinen sisältö on kaikkien tiedossa ja sen pohjalta syntyy yhteinen kieli, on näihin asti pitänyt paikkansa kaikissa sivilisaatioissa ennen niiden hajoamista.

Ekspertin kuvaamat kirjallisuuden –vai sanoisiko, ”lukijoiden”- aikakaudet ovat melko kiinnostavia, mutta joutanee jättää tässä syrjään paria viimeistä lukuun ottamatta. Artikkelin mukaan ns. ”60-lukulaisten koodi” asetti aivan erityiseen arvoon Remarquen ja Hemingwayn. Ilmeisesti ne toivat pilkahduksen rajan takaa, jossa myös näköjään asui ihmisiä. ”Vajetalouden vuosien” eli aikakauden 1970-1985 koodissa nousivat arvoon arvaamattomaan Bulgakov, Garcia Marquez, Kafka, Strugatskit, Muumipeikko ja Vonnegut.

Perestroikan aikaan taas symbolisiksi tulivat Nabokovin Lolita ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Vuonna 1997 alkaneelle ja yhä jatkuvalle aikakaudelle symbolisia hahmoja taas ovat Harry Potter ja Pelevin. Syvä huokaus. Peleviniä olen kyllä lukenut paljonkin, mutta silti.

Ekspert-lehti on myös julkaissut listan venäläisten tärkeimmistä kirjoista ja sen alkupää on seuraavanlainen:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Saint-Exupery, Pikku prinssi

•       Lermontov, Aikamme sankari

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       George Orwell, 1984

•       Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys

•       Rowling, Harry Potter

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Wilde, Dorian Grayn muotokuva

•       Gribojedov, Haittaa järjestä

•       Turgenjev, Isät ja lapset

Listassa hämmästyttävät sekä Bulgakovin korkea sijoitus että Harry Potterin mukanaolo. Molemmat ovat maagisen fantasian luomuksia samoin kuin esimerkiksi Pelevinin kirjat. Voihan niistä halutessa etsiä myös vaikkapa yhteiskuntakritiikkiä, mutta sen esittämisen tapa on kyllä huonoimpia mahdollisia. Sanon tämän vastikään taas Bulgakovin kirjan lukeneena. Asia on outo ja tuo mieleen, että Bulgakov mahtoi säväyttää sanomalla kaiken niin kerettiläisesti kuin oli mahdollista. Se oli märkä rätti päin pläsiä koko systeemille: ”credo quia absurdum!” Ja kenties Potter huispailee sitten hänen imussaan.

Joka tapauksessa Bulgakovin Saatana on päässyt myös nettiäänestykseen perustuvan ”100 parasta venäläistä kirjaa”-listan kärkeen. Sen alkupää on muuten seuraava:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Dostojevski, Karamazovin veljekset

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Puškin, Jevgeni Onegin,

•       Bulgakov, Koiran sydän

•       Tšehov, Kertomuksia

•       Dostojevski, Riivaajat

•       Turgenev, Isät ja lapset

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       Lermontov, aikamme sankari

•       Gogol, Taras Bulba

Tässä listassa ei tietenkään ole ulkomaalaisia, joten se riittää säästämään meidät Potterilta.

Teoksen Saatana saapuu Moskovaan sankarit ovat itse asiassa paholaisia, joihin Venäjän kansa varmastikaan ei samaistu. Myös mielisairas Mestari ja noidaksi ryhtyvä Margarita ovat epätodennäköisiä varsinaisina sankareina ja samaistumiskohteina tai idoleina, niin hyvin kuin viimemainittu rooli heille muuten sopisikin. Mikäli haluamme etsiä todellista venäläistä sankaria kirjallisten hahmojen joukosta, tehtävä ei ehkä ole aivan helppo saati yksiselitteinen.

Puškinin Jevgeni Onegin on varmaankin mahdollinen, mutta epätodennäköinen ehdokas kaikessa moniselitteisyydessään. Myöskn Lermontovin Petšorin herättänee enemmän myötätuntoa kuin ihailua. Dostojevskin Raskolnikov taas ehkä pikemmin edustaa traagista antisankaria kuin todellista jäljittelyn kohdetta eikä myöskään Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov ole mikään sykähdyttävä esikuva, niin kiinnostava kuin muutoin onkin kaikessa rehellisyydessään ja naiiviudessaan, muistuttaen siinä suhteessa ehkä jossakin määrin Idiootin ruhtinas Myškiniä.

 Entäpä Turgenevin karu, mutta rehellinen nihilisti Bazarov? Mielestäni hahmo näyttää olevan luotu vain herättämään sääliä ja huolestusta nousevan nuorison tähden. Se muistuttaa kyllä 1970-luvun suomalaisia taistolaisia. Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin voimme jättää pois laskuista ja sama koskee Taras Bulbaa, luoja paratkoon. Onko mahdollisesti niin, ettei Venäjän paras kirjallisuus yleensäkään kuvaa todellisuutta samalla tavoin kuin vaikkapa Suomessa Väinö Linnan teokset, jotka toki sijoittuvat aivan toiselle aikakaudelle?

Vai olisvatko Tolstoin parhaat hahmot, kuten Anna Kareninan Levin ja toisaalta vaikkapa Puškinin Tatjana sopivia venäläisyyttä yleiesemminkin symbolisoimaan? Tatjanan kohdalla voisi viitata siihen, että hänet asetti tällaiseen korkeaan asemaan myös Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla vuonna 1881. Siinä siis ehkä täydellisin klassisen venäläisen naishahmon kuvaus.

Entä miehet? Toki Gontšarovin Oblomovia on ajasta aikaan tarjottu tähän rooliin, mutta tätä on syytä pitää rienauksena, joskus ystävällisenä ja joskus epäystävällisenä. Ei Venäjää ole makaamalla rakennettu. Voisiko sitten esimerkiksi Dostojevskin Riivaajista löytää Venäjän kansaa kuvaavia, heitä symbolisoivia hahmoja? Luultavasti voisi. Nikolai Berdjajev on näin tehnytkin, mutta vihan puuskassa. Hän arveli myös Gogolin lurjusten sopivan hyvin kuvaamaan sitä henkeä, joka Venäjällä voitti vuoden 1917 hulinoissa.

Ehkä parhaat ideaalityypit löytyvätkin runoudesta? Näinhän oli asia meillä silloin kun Runeberg oli ansaitsemassaan arvossa. Nettiäänestykseen perustuvan 100 parhaan venäläisen runon lista on alkupäästään seuraavanlainen:

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Lermontov, Borodino

•       Puškin, Ja pomnil tšudnoje mgnovenje

•       Puškin, Ja vas ljubil

•       Jesenin, Ne žaleju, ne zovu

•       Lermontov, Parus

•       Puškin, Zimneje utro

•       Tjuttšev, Vesennaja groza

•       Jesenin, Mne ostalos odna zabava

•       Lermontov, Vyhožu odin ja na dorogu

No mikäpäs! Upeita runoja, jotka laulettuina lumoavat vaikka kuivaneen korpun! Viriilin nuorukaisen tuska on joskus suunnaton ja ellei sitä muuten ymmärrä, kannattaa kuunnella venäläisiä romansseja, kuten kannattaa muutenkin. Lemmentuskaa, sotaisen urhoollisuuden karua kehumista, kapinallisuutta, melankoliaa… Sitä noissa runoissa on.

Hyvä runous on juuri tällaista, toisin kuin modernistit itsekylläisessä ylimielisyydessään kuvittelivat. Siinä on muutakin kuin asiaa. Mutta onko tässä sankareita? Kuten keskuslyriikkaan kuuluu, lähes kaikkialla sankari on itse runoilija. Ja kuulija asettuu hänen asemaansa, koska ymmärtää, että hän puhuu totta. Mutta tämä ei vie pitkälle, kun kansallisia sankareita etsimme. Sisällön suhteen nuo runot eivät ole erityisen kansallisia, mutta tietenkin runossa on muoto, kieli, erottamaton osa kokonaisuutta.

Saattaa olla, että Väinö Linnan luomat suomalaiset sankarit ovat suorastaan kirjallisuudenlajina ainutlaatuisia. Ainakaan niille ei ole helppo löytää vastineita venäläisten suosikkikirjallisuudesta. Vai olenko vain etsinyt huonosti?

Suomen sankarit

Suomen sankarit

Suomen sankariaikaa vailla vertaa olivat sodat. Lähes satatuhatta ihmistä, miltei kaikki nuoria miehiä parhaassa iässään, poistui ennenaikaisesti keskuudestamme sankareina. Nykyaikaisten sotien ikävänä piirteenä on ollut juuri sankarien massatuotanto, tavallaan teollisuus, joka on myös johtanut kyyniseen ja jopa aggressiiviseen suhtautumiseen koko asiaan.  Sitä kuvannee tuona aikana syntynyt Lauri Viidan runo, jossa sanotaan

Aikansa aattein

routaan ja rautaan.

valtion vaattein

sankarihautaan

kunnian tähden

suorana seistä

narrien nähden

uhmata peistä…

Väinö Linna edusti juuri tuota samaa protestihenkeä sitä sankarillista paatosta vastaan, minkä mielialoja tarkkaileva Valtion tiedotuslaitos huomasi olevan aika yleistäkin. Kaikki, mikä vähänkin haisi propagandalle, joutui pilkan ja aggression kohteeksi. Tämä ei tarkoittanut, että kaikki olisivat asiaan näin suhtautuneet, ei suinkaan. Kuitenkin itse rintamamiehet, jotka tunsivat oman todellisuutensa, olivat herkkiä sen vääristelylle ja he olivat sentään keskeinen avainryhmä.

Linna kirjoitti sitten sotaromaaninsa, jossa propagandan kiiltokuvasta ei jätetty mitään jäljelle. Sodalta hän halusi ottaa kunnian pois, mutta antaa sen kyllä niille miehille, jotka sen ansaitsivat. Toisin kuin Runeberg, hän halusi antaa heille myös pään. Tuo pää ei ollut suinkaan aina erityisen terävä saati nyt oppinut tai edes valistunut, mutta se oli ajatteleva pää, joka uskalsi itse ajatella sitä, mitä näki ympärillään. Sen näkökulma oli vallankumouksellinen, järisyttävä, ikonoklastinen, jopa epäsankarillinen.

Paradoksina voi pitää sitä, että nuo yksinkertaiset ja suoraan puhuvat hahmot, jotka purnasivat, pilkkasivat ja rienasivat, muuttuivatkin pian sankareiksi. Sankarit olivatkin jermuja, sodassakin omia herrojaan, jotka eivät kuvia kumarrelleet. Suomalainen, saksalainen ja venäläinen sotilas komennettiin hyppäämään ikkunasta ja kuinkas kävikään? Se, että suomalainen oli rohkein, ei tietenkään ketään yllätä, sillä jokaisen maan sotilas on siinä maassa rohkein ja urhoollisin. Mutta suomalainen oli ainoa, joka oli ite, oma herransa.

Kirja, jonka sivistyneistö ”naismaistereista majureihin” leimasi vääristeleväksi ja epäisänmaalliseksi, muuttuikin kansakunnan ylivertaiseksi kulttikirjaksi kautta aikojen. Nykyään koko kuva suomalaisuudesta hahmottuu Väinö Linnan kirjojen ja etenkin Tuntemattoman sotilaan kautta. Yksikään liikkeenjohdon konsultti ei selviä käyttämättä Tuntemattoman sotilaan hahmoja ja koko suomalainen mytologia jää avautumatta sille, joka ei niitä tunne.

Nuo hahmot ovat todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niitä ei voi tutkimuksellakaan muuksi muuttaa. Niiden olemassaolo on viime kädessä vain paperilla ja mikäli tutkija huomaa, että se ja se tietyn romaanihenkilön esikuva olikin oikeasti vähän toisenlainen, se ei vaikuta myytin todellisuuteen sitä eikä tätä.

Tuntemattoman myytti onkin saanut jo suorastaan irvokkaita piirteitä. Kaupasta saa nykyään keskiolutta nimeltä Tuntematon sotilas. Mitä silläkin tahdotaan sanoa? Luulen, että se kauppaa mielikuvaa siitä, että aito ja rehellinen suomalaisuus hyväksyy luontevasti keskioluen kittaamisen ja arvostaa sitä. Omapäiset sankarit hoitavat kyllä ensin asialliset hommat, mutta ovat sitten kuin Ellun kanat, jos asiat niin sallivat ja sattuu huvittamaan. Ja siitä on turha tulle urputtamaan, ei meinaan, tule onnistumaan sellainen. Miun kanssa sie vänskä älä rupia!

Sodan jälkeen sankariaika jäi useimmissa maassa taa. Erityisen selvä esimerkki oli Saksa, jossa kulttuurin valtavirta alkoi kammota koko sanaa. Myös lähes kaikkialla muualla sodan käyneissä maissa alkoi ilmestyä ikonoklastisia teoksia, jollaisia toki oli tullut jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Amerikkalaisilla oli Nuoret leijonansa ja saksalaisten takki oli niin tyhjä, että saattoi syntyä teos sellainen kuin Heinrich Böllin Und sagte kein einziges Wort. Se oli raunioiden ja masennuksen kelmeä ajankuva vailla edes Ragnarökin jylhää tuhon suuruutta.

Poikkeus säännöstä oli toki Venäjä, mutta sielläkin matala katse yritti tunkeutua virallisen neuvostoliittolaisen mahtipontisuuden ja paatoksen läpi. Tvardovskin Vasili Tjorkin, joka oli syntynyt jo talvisodan rintamalla, kertoi yksinkertaisen kansanmiehen aidoista kokemuksista. Niistä ei lainkaan huomannut, että itse asiassa ne olivat muka kenraalit, jotka valloittivat kaupunkeja, kun taas sotamiehet ne luovuttivat.

 Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo hajotti koko valheellisen propagandamaailman palasiksi ja nosti kaiken keskelle ihmisen ja hänen arvokkuutensa, jonka saattoi säilyttää vain palvelemalla totuutta. Se se oli ihmisen todellinen sankariteko. Mutta Grossmanin romaani olisi ollut dynamiittia tai peräti trotyyliä koko neuvostokomennon nurkan alle, eikä käsikirjoitusta saanut julkaista. Sen sijaan kaupaksi menivät erinomaisesti Grossmanin kuvaukset Stalingradin juoksuhaudoista, ne hän tunsi hyvin ja niitä hän pystyi myös kuvaamaan uskottavasti.

Yhtä kaikki, se uusi Suomi, joka syntyi sodan aikana kansakunnan eheytymisestä ja kasvoi sosiaalivaltioksi ja hyvinvoinnin malliksi muullekin maailmalle, sai kuin saikin sankarinsa. Kansakunta hylkäsi herraskaisen ja teennäiseksi muuttuneen Runebergin, joka kuitenkin sen oli itse asiassa synnyttänyt ja omaksui rahvaanomaisen identiteetin, jonka keskellä oli korpeentunut, resuinen korpisoturi Suomi-konepistooli kädessä ja sätkä hampaissa.

Kuten sanottu, tämän päivän Suomea eli siis suomalaisia emme voi ymmärtää ilman Linnaa ja Tuntematonta. Kalevala tai Seitsemän veljestä eivät enää pitkälle riitä ja niiden hahmoja käytetäänkin nykyään hyvin säästeliäästi suomalaisuuden symboleina. Elävät tai joskus eläneet ihmiset, historian sankarit eivät auta ymmärrystämme kansakunnasta senkään vertaa. Mitä merkitsee, että Mannerheim on historiamme suosituin sankari? Tuskin ainakaan sitä, että jokainen haluaisi olla samanlainen saati tuntisi sellainen olevansa.

Mannerheim on ilmeinen isähahmo, ylivertainen auktoriteetti ja suomalaiseksi mahdollisimman epätyypillinen. Sama koskee Rytiä ja jopa Kekkosta. Adolf Ehrnrooth symbolisoi selvästi vain sotiemme henkeä, Tarja Halonen tasa-arvopolitiikan saavutuksia, Agricola, Sibelius, Kivi ja Lönnrot ovat ”vain” kansakunnan rakentajia, eivät suomalaisen ihmisen malleja tai ihanteita.

Se TV-projekti, jossa etsittiin ”suurinta suomalaista” ja jossa kärkeen nousivat valtiomiehet, sotilaat ja kansakunnan rakentajat, oli itse asiassa eräänlainen idoli-kilpailuja muistuttava viihdeformaatti, jonka hedelmien tutkistelu ei ehkä vie kovin pitkälle, jos haluamme ymmärtää kansakunnan sielua. Merkitystä tuloksilla toki on. Ne kertovat, keitä nyt halutaan asettaa kansakunnan kaapin päälle ja kenelle voidaan kumartaa. Nämä idolit eivät ole keitä tahansa, vaan niitä, jotka ovat jotakin. Heidän saavutuksensa eivät kaikissa tapauksissa edes ole alallaan ylivertaisia, vaan oleellisempaa on imago, symbolinen merkitys.

Tuntuu merkittävältä, ettei tässä idoligalleriassa tai pantheonissa sotilailla ole kovinkaan suurta sijaa eikä toisaalta myöskään intellektuelleilla. Runebergin, Topeliuksen ja Snellmanin puuttuminen kärkijoukosta herättää huomiota ja vielä yllättävämpää on, ettei siellä ole edes Linnaa. On sääli, ettei kilpailussa mukana ollut fiktiivisiä hahmoja. Luulen, että Vilho Koskela ja Antti Rokka olisivat olleet vahvoilla.

Ajan mukana kaikki muuttuu. Tuntuu jo hieman anakronistiselta, että Tuntemattoman sotainen henkilögalleria on kansamme symbolina yhä niin keskeinen. Mahdollisesti ja ehkä toivottavasti tulevat kansalliset sankarit liittyvät rauhanomaisempaan ja modernimpaan ympäristöön.

Ei kuitenkaan tunnu mahdolliselta saati toivottavalta, että todelliset ja kansan tunnustamat sankarit olisivat jotain poliittisen korrektiuden karikatyyrejä. Se maailma on juuri tuon sodanaikaisen propagandatodellisuuden nykyinen vastine. Aidot sankarit eivät synny tällaisesta komiteatodellisuudesta, vaan sellaisen tilalle, protestina valheellisuutta vastaan. Siinä suhteessa Tuntemattoman perintö kyllä saattaa heijastaa ikuisia arvoja.