Suomen sankarit

Suomen sankarit

Suomen sankariaikaa vailla vertaa olivat sodat. Lähes satatuhatta ihmistä, miltei kaikki nuoria miehiä parhaassa iässään, poistui ennenaikaisesti keskuudestamme sankareina. Nykyaikaisten sotien ikävänä piirteenä on ollut juuri sankarien massatuotanto, tavallaan teollisuus, joka on myös johtanut kyyniseen ja jopa aggressiiviseen suhtautumiseen koko asiaan.  Sitä kuvannee tuona aikana syntynyt Lauri Viidan runo, jossa sanotaan

Aikansa aattein

routaan ja rautaan.

valtion vaattein

sankarihautaan

kunnian tähden

suorana seistä

narrien nähden

uhmata peistä…

Väinö Linna edusti juuri tuota samaa protestihenkeä sitä sankarillista paatosta vastaan, minkä mielialoja tarkkaileva Valtion tiedotuslaitos huomasi olevan aika yleistäkin. Kaikki, mikä vähänkin haisi propagandalle, joutui pilkan ja aggression kohteeksi. Tämä ei tarkoittanut, että kaikki olisivat asiaan näin suhtautuneet, ei suinkaan. Kuitenkin itse rintamamiehet, jotka tunsivat oman todellisuutensa, olivat herkkiä sen vääristelylle ja he olivat sentään keskeinen avainryhmä.

Linna kirjoitti sitten sotaromaaninsa, jossa propagandan kiiltokuvasta ei jätetty mitään jäljelle. Sodalta hän halusi ottaa kunnian pois, mutta antaa sen kyllä niille miehille, jotka sen ansaitsivat. Toisin kuin Runeberg, hän halusi antaa heille myös pään. Tuo pää ei ollut suinkaan aina erityisen terävä saati nyt oppinut tai edes valistunut, mutta se oli ajatteleva pää, joka uskalsi itse ajatella sitä, mitä näki ympärillään. Sen näkökulma oli vallankumouksellinen, järisyttävä, ikonoklastinen, jopa epäsankarillinen.

Paradoksina voi pitää sitä, että nuo yksinkertaiset ja suoraan puhuvat hahmot, jotka purnasivat, pilkkasivat ja rienasivat, muuttuivatkin pian sankareiksi. Sankarit olivatkin jermuja, sodassakin omia herrojaan, jotka eivät kuvia kumarrelleet. Suomalainen, saksalainen ja venäläinen sotilas komennettiin hyppäämään ikkunasta ja kuinkas kävikään? Se, että suomalainen oli rohkein, ei tietenkään ketään yllätä, sillä jokaisen maan sotilas on siinä maassa rohkein ja urhoollisin. Mutta suomalainen oli ainoa, joka oli ite, oma herransa.

Kirja, jonka sivistyneistö ”naismaistereista majureihin” leimasi vääristeleväksi ja epäisänmaalliseksi, muuttuikin kansakunnan ylivertaiseksi kulttikirjaksi kautta aikojen. Nykyään koko kuva suomalaisuudesta hahmottuu Väinö Linnan kirjojen ja etenkin Tuntemattoman sotilaan kautta. Yksikään liikkeenjohdon konsultti ei selviä käyttämättä Tuntemattoman sotilaan hahmoja ja koko suomalainen mytologia jää avautumatta sille, joka ei niitä tunne.

Nuo hahmot ovat todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niitä ei voi tutkimuksellakaan muuksi muuttaa. Niiden olemassaolo on viime kädessä vain paperilla ja mikäli tutkija huomaa, että se ja se tietyn romaanihenkilön esikuva olikin oikeasti vähän toisenlainen, se ei vaikuta myytin todellisuuteen sitä eikä tätä.

Tuntemattoman myytti onkin saanut jo suorastaan irvokkaita piirteitä. Kaupasta saa nykyään keskiolutta nimeltä Tuntematon sotilas. Mitä silläkin tahdotaan sanoa? Luulen, että se kauppaa mielikuvaa siitä, että aito ja rehellinen suomalaisuus hyväksyy luontevasti keskioluen kittaamisen ja arvostaa sitä. Omapäiset sankarit hoitavat kyllä ensin asialliset hommat, mutta ovat sitten kuin Ellun kanat, jos asiat niin sallivat ja sattuu huvittamaan. Ja siitä on turha tulle urputtamaan, ei meinaan, tule onnistumaan sellainen. Miun kanssa sie vänskä älä rupia!

Sodan jälkeen sankariaika jäi useimmissa maassa taa. Erityisen selvä esimerkki oli Saksa, jossa kulttuurin valtavirta alkoi kammota koko sanaa. Myös lähes kaikkialla muualla sodan käyneissä maissa alkoi ilmestyä ikonoklastisia teoksia, jollaisia toki oli tullut jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Amerikkalaisilla oli Nuoret leijonansa ja saksalaisten takki oli niin tyhjä, että saattoi syntyä teos sellainen kuin Heinrich Böllin Und sagte kein einziges Wort. Se oli raunioiden ja masennuksen kelmeä ajankuva vailla edes Ragnarökin jylhää tuhon suuruutta.

Poikkeus säännöstä oli toki Venäjä, mutta sielläkin matala katse yritti tunkeutua virallisen neuvostoliittolaisen mahtipontisuuden ja paatoksen läpi. Tvardovskin Vasili Tjorkin, joka oli syntynyt jo talvisodan rintamalla, kertoi yksinkertaisen kansanmiehen aidoista kokemuksista. Niistä ei lainkaan huomannut, että itse asiassa ne olivat muka kenraalit, jotka valloittivat kaupunkeja, kun taas sotamiehet ne luovuttivat.

 Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo hajotti koko valheellisen propagandamaailman palasiksi ja nosti kaiken keskelle ihmisen ja hänen arvokkuutensa, jonka saattoi säilyttää vain palvelemalla totuutta. Se se oli ihmisen todellinen sankariteko. Mutta Grossmanin romaani olisi ollut dynamiittia tai peräti trotyyliä koko neuvostokomennon nurkan alle, eikä käsikirjoitusta saanut julkaista. Sen sijaan kaupaksi menivät erinomaisesti Grossmanin kuvaukset Stalingradin juoksuhaudoista, ne hän tunsi hyvin ja niitä hän pystyi myös kuvaamaan uskottavasti.

Yhtä kaikki, se uusi Suomi, joka syntyi sodan aikana kansakunnan eheytymisestä ja kasvoi sosiaalivaltioksi ja hyvinvoinnin malliksi muullekin maailmalle, sai kuin saikin sankarinsa. Kansakunta hylkäsi herraskaisen ja teennäiseksi muuttuneen Runebergin, joka kuitenkin sen oli itse asiassa synnyttänyt ja omaksui rahvaanomaisen identiteetin, jonka keskellä oli korpeentunut, resuinen korpisoturi Suomi-konepistooli kädessä ja sätkä hampaissa.

Kuten sanottu, tämän päivän Suomea eli siis suomalaisia emme voi ymmärtää ilman Linnaa ja Tuntematonta. Kalevala tai Seitsemän veljestä eivät enää pitkälle riitä ja niiden hahmoja käytetäänkin nykyään hyvin säästeliäästi suomalaisuuden symboleina. Elävät tai joskus eläneet ihmiset, historian sankarit eivät auta ymmärrystämme kansakunnasta senkään vertaa. Mitä merkitsee, että Mannerheim on historiamme suosituin sankari? Tuskin ainakaan sitä, että jokainen haluaisi olla samanlainen saati tuntisi sellainen olevansa.

Mannerheim on ilmeinen isähahmo, ylivertainen auktoriteetti ja suomalaiseksi mahdollisimman epätyypillinen. Sama koskee Rytiä ja jopa Kekkosta. Adolf Ehrnrooth symbolisoi selvästi vain sotiemme henkeä, Tarja Halonen tasa-arvopolitiikan saavutuksia, Agricola, Sibelius, Kivi ja Lönnrot ovat ”vain” kansakunnan rakentajia, eivät suomalaisen ihmisen malleja tai ihanteita.

Se TV-projekti, jossa etsittiin ”suurinta suomalaista” ja jossa kärkeen nousivat valtiomiehet, sotilaat ja kansakunnan rakentajat, oli itse asiassa eräänlainen idoli-kilpailuja muistuttava viihdeformaatti, jonka hedelmien tutkistelu ei ehkä vie kovin pitkälle, jos haluamme ymmärtää kansakunnan sielua. Merkitystä tuloksilla toki on. Ne kertovat, keitä nyt halutaan asettaa kansakunnan kaapin päälle ja kenelle voidaan kumartaa. Nämä idolit eivät ole keitä tahansa, vaan niitä, jotka ovat jotakin. Heidän saavutuksensa eivät kaikissa tapauksissa edes ole alallaan ylivertaisia, vaan oleellisempaa on imago, symbolinen merkitys.

Tuntuu merkittävältä, ettei tässä idoligalleriassa tai pantheonissa sotilailla ole kovinkaan suurta sijaa eikä toisaalta myöskään intellektuelleilla. Runebergin, Topeliuksen ja Snellmanin puuttuminen kärkijoukosta herättää huomiota ja vielä yllättävämpää on, ettei siellä ole edes Linnaa. On sääli, ettei kilpailussa mukana ollut fiktiivisiä hahmoja. Luulen, että Vilho Koskela ja Antti Rokka olisivat olleet vahvoilla.

Ajan mukana kaikki muuttuu. Tuntuu jo hieman anakronistiselta, että Tuntemattoman sotainen henkilögalleria on kansamme symbolina yhä niin keskeinen. Mahdollisesti ja ehkä toivottavasti tulevat kansalliset sankarit liittyvät rauhanomaisempaan ja modernimpaan ympäristöön.

Ei kuitenkaan tunnu mahdolliselta saati toivottavalta, että todelliset ja kansan tunnustamat sankarit olisivat jotain poliittisen korrektiuden karikatyyrejä. Se maailma on juuri tuon sodanaikaisen propagandatodellisuuden nykyinen vastine. Aidot sankarit eivät synny tällaisesta komiteatodellisuudesta, vaan sellaisen tilalle, protestina valheellisuutta vastaan. Siinä suhteessa Tuntemattoman perintö kyllä saattaa heijastaa ikuisia arvoja.