Suomen suuri isänmaallinen sota

 

What do you want to do ?

New mail

Se suuri sotamme

 

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma, 1939. Kuvatoimitus Jukka Kukkonen. WSOY 2019, 207 s.

 

Innostuin hieman, kun näin tämän kirjan Sulkavan kunnankirjaston hyllyssä. Tällaista oli kaivattukin. Kirja on siis ilmeisesti tehty samalla idealla kuin Frederick Taylorin 1939. A Peoples’ History ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=taylor ).

 Taylorin kirja taas oli huippukiinnostava nimenomaan näkökulmansa takia. Sota tuli siinä kaiken jokapäiväisen arjen keskelle röyhkeänä vieraana, kuin käenpoika linnunpesään Sitä ei kukaan voinut ajaa pois, mutta se kyllä puolestaan loi pian oman mallinsa mukaisen järjestyksen.

Ajattelin myös, että kyseessä saattaisi olla uusi muunnelma Aarni Krohnin kirjasta Talvisodan ensimmäiset tunnit tai kukaties Häikiön ja Keräsen kirjasta Kun sota syttyi. Molemmathan olivat aikoinaan (1979) sangen tuoreita ja kiinnostavia näkökulmia sinänsä paljon kaluttuun aiheeseen.

Ei osunut tämäkään arvaus. Ensinnäkään kirjan aiheena ei ole vuosi 1939, vaan talvisota. Toiseksi se ei ole koko kansan historia tai sellaiseksi pyrkivä, vaan rajaa näkökulmansa pariin pisteeseen, joista toinen sijaitsee rahamaailman pyhäköissä ja toinen kirjallisuuden piirissä. Ensimmäinen, Keskisarjan kirjoittama luku on yleisempi luonteeltaan.

Keskisarjan kanssa katselen näitä asioita yleensä aika tavalla samasta näkökulmasta, joten uutuuksia esityksestä oli vaikea löytää. Yksi toki nousi esiin ja se oli ruunahevosten siittimen suojaaminen pakkaselta. Innovaatio ei maksanut mitään, mutta piti hevoset hengissä yhdessä huolehtivan hoidon kanssa. Ilman hevosia olisi miehetkin piru perinyt.

Kuisman suvereeni liikemaailman hallinta tarjoaa ulkopuolisille tuoreen tarkastelukulman. Rahamaailmalla oli omat huolenaiheensa ja intressinsä, eivätkä heidän huolenpidossaan koko maan kohtalosta toistuneet ihan samat painotukset kuin muilla, mikä on ymmärrettävää ja väistämätöntäkin.

Suurta intoa skandinaavistyyppiseen sosialismiinkaan ei noissa piireissä esiintynyt, mutta niin sitä vain otettiin lusikka kauniiseen käteen. Stalinko se väänsi väkisin meidänkin kapitalistimme skandinaaviselle kehityspolulle?

Kansainvälisetkin intressit pääsivät vaikuttamaan jopa itse sodankäyntiin. Berliini pelasti Outokummun ja Lontoo Petsamon, kiteyttää Kuisma. Niissä oli omistuksia, jotka kiinnostivat suurvaltoja.

Kuisma laskee hieman leikkiä siitä, että talvisodastakin voi tietenkin olla vain yksi totuus, joten suurpääoman ja suurpolitiikan näkökulman olemassaolo tässä maailmassa tuntuu jäävän arvoitukselliseksi.

Tietenkin noita näkökulmia tähän uskomattomaan draamaan riittää vaikka millä mitalla. Häggmanin valitsema kirjallinen näkökulma on hyvin tärkeä, sillä siinä pelataan suoraan niillä kuvilla, joiden pohjalle tätä sotaa koskevat käsitteemme on ainakin osittain rakennettu.

Kuten tunnettua, maassamme ei ollut niinkään harvinaista, että kun taisteluissa alettiin menestyä, ruvettiin kuvittelemaan oltavan niskan päällä ja pohdittiin jo, millaisia sotakorvauksia syylliseltä olisi vaadittava.

Tämä mieliala ei koskenut vain, jos nyt etupäässäkään älymystön ulkopuolelle jäävää kansanosaa. Suomalaisen kirjallisuuden seurassa optimismi oli joka tapauksessa korkealla. Pettymyksen syvyys oli sitten sitäkin suurempi, kun oli luovuttava alueista, jonne vihollinen ei ollut edes kyennyt tunkeutumaan.  Koko maammehan itki yhdessä 13.3.1939, mikä on historiassamme harvinaista.

Kaunokirjallisuuden kuva sodasta on mielestäni sekä tärkeä, että hyvin problemaattinen. Kirjallisuuden suurena tehtävänä oli meilläkin totuuden kertominen, näin sen ainakin kokivat ne, joille tämä ala oli kutsumus.

Mitä totuus on, on monimutkaisempi kysymys, jonka parissa varmaan joutuivat tuskallisesti painiskelemaan nekin neuvostokirjailijat, joita Stalin kehotti kirjoittamaan totuuden. Talvisodan aikana ihmissielujen insinöörit kirjoittivat Venäjällä sellaista soopaa, jota tuskin kykenisi kuvittelemaan sitä lukematta.

Parhaillaan sitä selostaa päivä päivältä facebookissa venäjäksi Jevgeni Balašov ja voidaan vain toivoa, että hänen tätä aihetta, siis talvisodan propagandaoffensiivia käsittelevä kirjansa pian ilmestyisi suomeksikin.

Mitä totuuteen tulee, se ei tietenkään ole mikään muistissa säilynyt ja kukaties sieltä muille välitetty valokuva, vaan käsityksemme siitä. Käytännössä tuo kuva käsitteistetään ja alkaa elää omaa elämäänsä. Sen kosketuskohdat originaaliin ovat harvat ja valitut, sikäli kuin niitä edes on.

Jokaisella oli aikoinaan oma kokemuksensa talvisodasta, mutta millainen oli se kollektiivinen kokemus, jota voi nimittää hurmokseksi tai psykoosiksi, joka aikalaisten todistuksen mukaan vallitsi koko tuon sodan ajan?

Häggman nostaa esille muutamia kirjoja, ennen muuta Eino Palolammen teoksen Kollaa kestää. Kirjahan sai tavattoman suosion ja myös kulttimaineen, vaikka nykyään onkin syyttä unohtunut. Itse asiassa kannattaisi varmaankin julkaista se nyt kokonaisuudessaan, aikoinaanhan sitä hieman karsittiin.

Vaikka kirja tietenkin on kaunokirjallinen, on se heti tuoreeltaan kirjoitettu ja itse koettua asiaa. Se on myös siinä määrin kriittinen etulinjan miesten näkökulma selustan koiraslottia kohtaan, että sitä oli hieman tasoiteltava, mutta kyllä kritiikki ja suoranainen kauna yhä paistavat selvästi läpi.

Mutta itse asiassa sodan parhaasta kuvauksesta järjestettiin kilpailukin.  Otava ja amerikkalainen Prentice Hall olivat sen takana ja voittajaksi julistettiin Viljo Sarajan pieni teos Lunastettu maa.

Kyseessä on kirjallisesti sen verran heikko esitys, ettei Häggman viitsi sitä edes mainita. Syytä kyllä olisi ollut, sillä se jos mikä todistaa omasta aikakaudestaan. Kirja on näennäisesti rintamakuvaus, vaikka kirjoittaja toimikin kenttäsairaalassa eikä itse osallistunut taisteluihin. Taistelut onkin kuvattu kummallisen falskisti, pelkkänä vihollisen tappamisena, vieläpä etupässä puukolla…

Merkittävintä tuossa kirjassa mielestäni kuitenkin on sen pateettinen uskonnollisuus (sana pateettinen ei sitten tässä, eikä ylipäätään suomen kielessä merkitse samaa kuin englannin pathetic). Koko ajatus siitä, että rintamalla kaatunut nuori mies oli lunastanut maan, on huomionarvoinen. lunastanut mistä? Keneltä? Miksi? Onko kyseessä mahdollinen viittaus vuoteen 1918?

Saraja puhuu näistä käsitteistä ummet ja lammet. Se on sangen kiinnostavaa, mutta ei sitä voi nyt tässä jäädä vatvomaan.

Kirjan osoittama aikakauden läpitunkeva uskonnollisuus on joka tapauksessa sen hyvin tärkeä piirre ja mielestäni sitä on rankasti aliarvioitu myöhemmissä talvisodan kuvauksissa. Se koskee tätäkin kirjaa.

Sarajan kirja ei ole hyvää kirjallisuutta eikä myöskään koko rintamamiehen sielunmaisema. Yrjö Jylhäkin, Taipaleenjoen komppanianpäällikkö suhtautui siihen hyvin kriittisesti. Joka tapauksessa se oli parhaaksi talvisotakuvaukseksi äänestetty ja tuoreeltaan kirjoitettu.

Häggman kuittaa myös Waltarin teoksen Antero ei enää palaa, vain Waltarin huonoimmaksi kirjaksi. Sitä se saattaa olla, mutta se oli joka tapauksessa aikansa tuote, ilmeisesti suorastaan kirjoittajansa jonkinlainen credo sodan keskellä.

Siinä ei ole lainkaan optimismia, vaan sen sijaan epätoivoista uhmaa. Teoksen naispuolinen sankari kieltäytyyy kerta kaikkiaan antautumasta sille maailman suurimmalle valheelle, jota bolševikkien aggressio edustaa. Hän on valmis luopumaan hengestäänkin, kunnes ymmärtää, että on jatkettava lapsen tähden.

Tuon avoimen ja röyhkeän valheellisuuden merkitystä kannattaa jäädä pohtimaan. Mikä sitten olisi ollut taistelemisen vaihtoehtona? Tätä seikkaa tässä käsitellyn kirjan kirjoittajat käsittelevät vain ohimennen.

Sitä kuitenkin pohdiskeli esimerkiksi Eino Railo teoksessaan Valittu kansa ja luvattu maa. Vanhat, kansalaissodan aikaiset tarinat bolševikeistä taistelevina jumalattomina, uskonnon häpäisijöinä ja vapaan seksiin pakottavina anarkisteina nousevat siinä esille. Murhanhimoisina pyöveleinä heidät toki tiedettiinkin.

 Konkreettisestihan taistelun vaihtoehtona olisi ollut O.V. Kuusisen johtama Suomi, jonka vakuutettiin olevan itsenäinen ja demokraattinen maa. Tähän oli ilmeisesti yhtä helppoa eli siis mahdotonta uskoa kuin koko tarinaa tämän hallituksen synnystä ja asemasta. Vuoden 1918 haamuhan se sieltä nousi esiin.

Vuoden 1918 jälkivaikutuksen merkitys talvisodan hengelle on kiintoisa kysymys. Tässäkin kirjassa on joitakin siihen liittyviä pohdintoja, myös aikalaisilta.

Mutta ehkäpä voisi sanoa, että tämän kirjan suurin ansio on sentään sen upea kuva-aineisto. Osa kuvista on jo useimmille ennestään tuttuja, mutta on siellä harvinaisuuksiakin.

Kyllä tämä kirja kannattaa lukea.

 

Yksitotisten kapina?

 

What do you want to do ?

New mail

Kun seurapiirit repesivät

 

Anne Applebaum, Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020, 207 s.

 

Amerikanjuutalainen journalisti-historioitsija Anne Applebaum tunnetaan etenkin Gulagia ja Holodomoria käsittelevistä kirjoistaan. Yhdysvaltain politiikassa hän on nostanut profiiliaan Trumpin vastustajana.

Kuten otsikkokin antaa ymmärtää, tämän kirjan aiheena ei ole politiikka sinänsä, vaan poliittisten, demokraattisten järjestelmien viimeaikainen kehittyminen autoritaariseen suuntaan.

Tällä alalla kirjoittaja ei ole mikään pioneeri ja hän viittaakin edeltäjiinsä, muun muassa Arendtiin ja Adornoon, jotka aikoinaan katsoivat löytäneensä totalitarismin keskeisen selittäjän ihmisten psyykestä, autoritaarisesta persoonallisuudesta, joka kaipasi hierarkioita ja vahvaa johtajaa.

Nyt demokratia ei kuitenkaan näytä olevan niinkään totalitaarisuuden kuin autoritaarisuuden uhkaama. Kyseessä on todellakin viettelys. Yksitotisia ihmisiä houkuttavat yksinkertaistukset. Pluralismi ja monimutkaiset syysuhteet ovat heistä sietämättömiä.

Tämä nyt ei kuulostaisi olevan kovinkaan kaukana autoritaarisesta persoonallisuudesta, mutta kirjoittaja näyttää tuntevan antipatiaa asian dramatisointia kohtaan. Nämä uudet demokratiaskeptikot ovat pikemmin nihilistejä ja kyynikoita kuin fanaatikkoja. Tämä koskee ainakin kirjoittajan omaa tuttavapiiriä.

Tuo piiri onkin kirjoittajan lähtökohtana ja hän kuvaa siinä viimeisten parin vuosikymmenen aikana tapahtunutta murrosta, joka heijastelee laajempiakin prosesseja.

Ottaessaan uutta vuosituhatta vastaan Puolassa vuonna 1999 kirjoittaja oli kutsunut vieraakseen joukon sikäläisiä silmäntekeviä, joihin myös hänen aviomiehensä kuului. Hilpeä joukko viihtyi tuolloin mainiosti yhdessä, mutta nyt, kahden vuosikymmenen kuluttua, monet eivät voisi kävellä edes samalla puolella katua, kuin eräät toiset, esimerkiksi juuri kutsujen tuolloinen isäntäväki.

Aivan vastaava prosessi on tapahtunut Amerikassa, jossa aikoinaan pidettiin myös kutsut. Niiden vieraat ovat myös ajautuneet barrikadien vastakkaisille puolille eikä entisestä yhteisymmärryksestä ole enää puhettakaan.

Mitä oikein on tapahtunut?

Kirjoittajan mielestä kyse on muutoksesta suhtautumisessa demokratian peruskysymyksiin. Osa älymystöstä on yksinkertaisesti pettänyt demokratian asian. Kirjoittaja viittaa tässä Julien Bendan klassiseen teokseen Trahison des clercs -klerkkien petos, joka ilmestyi 1920-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=julien+benda ). Myös silloin älymystö antoi periksi demokratian vastaisten ideologioiden kiusaukselle.

Klerkit tarkoittavat oikeastaan kirjureita, mutta myös papistoa -klerusta- eli sitä älymystöä, jonka velvollisuutena on toimia kansanjoukkojen suunnannäyttäjinä sen korpivaelluksella halki historian vaarojen ja vastusten. Nykyajan papisto on siis jakaantunut kahtia.

Kirjoittajan mielestä kahtiajako on todella syvää ja hän vertaa nykyistä tilannetta myös Dreyfus’n jutun aikaiseen kahtiajakoon Ranskassa. Siellä perheetkin saattoivat jakaantua kahtia ja intohimot leimusivat korkealla. Kuvaan kuului myös antisemismi, jonka vaikutusta kirjoittaja haistaa myös nykyisessä tilanteessa, ainakin Puolassa ja Unkarissa.

Muuten, kun Dreyfus’n juttu sai aikoinaan ratkaisunsa, lopahti myös yhtäkkiä kansakunnan kahtiajako. Siitä jäi korkeintaan pinnanalaisia jälkiä.

Itse asiassa meillä Suomessa tapahtui varsin samanlainen prosessi, kun yhteiskunta repesi perustuslaillisiin ja myöntyväisiin. Kun poliittinen tilanne teki tämän jaon irrelevantiksi, saatettiin taas istahtaa saman pöydän ääreen. Perustuslailliset saattoivat tuntea voittaneensa, vaikka tilanteen muuttuminen tuskin oli millään tavalla heidän ansionsa.

Entäpä nykyinen suuri vedenjakaja? Onko odotettavissa tai edes mahdollista, että se häviäisi yhtä äkillisesti ja kivuttomasti kuin mainitut poliittiset erimielisyydet?

Tämä edellyttäisi ilmeisesti sitä, että nykyiselläkin tilanteella olisi yhtä selkeä ja yksinkertainen perussyy. Mutta nyt näyttäisi kyseessä olevan jopa suhtautuminen itse järjestelmään. Miksi se oikein on joutunut kriisiin?

Kirjoittajan asenne tähän kysymykseen tuottaa ainakin minulle pettymyksen. Hän korostaa sitä, ettei nykyisen kriisin suurena taustasyynä ole mikään talouslama, toisin kuin 1930-uvulla, mutta ei uhraa ajatustakaan tai ainakaan sanojaan sille valtavalle prosessille, joka globalisaation myötä on mullistanut ihmisten arkipäivän kaikkialla.

Sen sijaan kirjoittaja keskittyy tiedonvälitykseen ja siihen nihilismiin, joka näyttää kuuluvan ihmissielujen insinöörien rekvisiittaan kaikkialla, Puolasta ja Unkarista Englantiin, Espanjaan ja Amerikkaan. Totuudelle ei enää anneta arvoa, informaation sisällön määrää sen välinearvo ja valehteleminen on yhtä härskiä kuin kyynistä.

Epäilemättä huipputoimittaja ja kolumnisti tuntee pappenheimilaisensa. Hän varoo leimaamasta näitä, usein vanhoja ystäviään, fanaattisiksi totalitarismin kannattajiksi, mutta alleviivaa sen sijaan näiden kyynisyyttä. Tässä kriisissä on kysymys ennen muuta totuuden pyhyydestä ja sen halveksimisesta. Tiedonvälityksen uudet välineet ovat mahdollistaneet uuden tilanteen. Itse asiassa kirjoittaja ei etsikään sen syvempiä syitä.

Toki hän mainitsee ohimennen, että uusi lunatic fringe, joka sijoittuu yliopistoihin ja feministipiireihin on kyllä onnistunut aikaansaamaan reaktion, mutta vastuu vallitsevan järjestelmän horjuttamisesta on nimenomaan klerkeillä, älymystön luopioilla.

Tämä näkökulma ei ole vailla tuoreutta, sillä siinä takametsien typerät punaniskat jäävät ennen muuta statistin osaan. Kirjuriluokka sen sijaan on vastuussa, sillä se tietää mitä tekee. Itse asiassa kaikissa yhteiskunnissa kautta aikojen on ollut ja on sama rappion mahdollisuus, jonka jo Aristoteles ymmärsi: demokratia voi aina rappeutua oklokratiaksi ja viimein tyranniaksi.

Trump on esimerkki uudenlaisesta poliitikosta. Hän ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat. Kyseessä on lyhyesti sanoen yhtä typerä kuin kyyninen poliitikko. Boris Johnson on paljolti samanlainen tapaus ja riittäähän näitä muuallakin.

Demokratia on siis vaarassa ja sitä uhkaa nimenomaan tuo uusien valehtelevien poliitikkojen periaatteeton lauma. Miten ylevää moraalista tasoa heidän vastustajansa sitten oikeastaan edustavat, jää kirjoittajalta selostamatta.

Hänen olisi varmaankin kannattanut muistaa, mitä Aristoteles sanoi rikkauksien epätasaisesta jakaantumisesta. Kun tällainen asia jätetään kokonaan mainitsematta poliittista kriisiä analysoidessa, alkaa tuntua jo siltä, ettei koko tarinaa voi ottaa ihan vakavasti.

Mitä totuuteen tulee, tosiasia on, että sitä on annosteltu myös vallitsevan demokratian onnellisten omistavien puolella varsin harkitusti ja kyynisesti. Omassa maassamme läpikotaisin falskit hyökkäykset hihamerkkijuttujen ja vieraslajipuheiden käsittelyn tapaan ovat äärimmäisiä esimerkkejä.

Mitä taas tulee hallitsemattomaan maahanmuuttoon, jota kirjoittaja ei väsy julistamasta valeongelmaksi, hänen oma suhtautumisensa asiaan on läpinäkyvän falski. Ellei Puolassa ja Unkarissa haluta edes kokeilla toisen kulttuurin istuttamista omaan maahan, ei se todista naiivista typeryydestä. Eihän kokeen peruminen tällaisessa tapauksessa ole edes mahdollista, joten ainoa rationaalinen tapa on ottaa oppia muiden kokemuksista ja vaikuttaa asiaan jo etukäteen.

Kirjoittaja saarnaa myös brexitin puolustajien argumentteja vastaan aivan naiivilla tasolla: EU ei ole määrännyt Englannille mitään sellaista, mitä se ei olisi itse ollut hyväksymässä… Niinpä niin. Nyt tuosta hyväksymisestä on sitten saatu tarpeeksi ja kun Englannin äänestäjät ovat sanoneet sanansa, on muidenkin syytä kunnioittaa demokraattista päätöstä.

Mutta tuon kirjoittajan ihannoiman demokratian lajin piirissä näyttääkin olevan vahvaa taipumusta olla kunnioittamatta kansan ilmaisemaa tahtoa, jos se tuntuu jotenkin väärältä juuri tämän hetkisten kaikkein edistyksellisimpien näkemysten kannalta.

 Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi kestää kuukausia, huomauttaa kirjoittaja hurskaasti. Taitaapa siihen monilta kulua jopa vuosia, mutta kenties tässä tapauksessa kyseessä ei ole epäkohta, vaan pikemmin sikäläisen demokratian suuri saavutus? Lukija jää tässäkin ymmälle.

 Kirjalla ansionsa ja niiden takia sitä voi suositella. Siinä annetaan paljonkin sisäpiirin tietoa tietyistä henkilöistä ja siitä muutoksesta, joka asenteissa on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut.

Syvälliseksi analyysiksi nykyisen demokratian tilasta sitä ei voi sanoa, pikemmin se on kiistakirjoitus, jossa puoluekantaisuus paistaa liiankin selvästi läpi. Puolan ja Unkarin politiikasta, joita kirjoittaja ilmeisesti aika hyvin tuntee, annetaan taas kerran varsin ympäripyöreää tietoa, johon lukija ei tunne voivansa erityisesti luottaa.

Muutenkin tätä historioitsijan kirjoittamaa kirjaa vaivaa outo historiattomuus. Miksi kirjoittaja kuvittelee, että se demokratian variantti ja se länsimainen kulttuuri, joka juuri nyt tai, sanokaamme, vasta eilen, kaksikymmentä vuotta sitten tuntui kaikista niin onnistuneelta, ei enää olekaan sitä.

Vain asenteetko tässä ovatkin muuttuneet? Trollitko ne hallitsevat ihmisten tajuntaa? Vai olisiko niin, että syitä tyytymättömyyteen on etsittävä paljon syvemmältä ja vakavammin.

 

Papiston piiristä

 

Pappilan poikia

 

Paavo Castrén, Pappilan poika. Mitä se on ollut. Otava 2019, 399 s.

Aimo Halila, Opin teillä oppineita. WSOY 1980, 193 s.

 

Pappilat ovat Suomessa olleet aivan tavattoman keskeinen kulttuuri-instituutio. Suomen luterilaisella papistolla -jota muuan venäläinen 1800-luvun matkailija kutsui Euroopan sivistyneimmäksi- oli yleensä kutsumuksenaan kansan valistaminen niin, että se omakohtaisesti kykenisi perehtymään Herran pyhään sanaan.

Kuten tunnettua, monet valistuspapit vievät ajatuksen sivistystehtävästään pidemmällekin ja pyrkivät edistämään myös seurakuntalaistensa ymmärrystä talouden ja viljelyn parantamisesta. Tuloksiakin tuli.

Sitä paitsi pappila oli jokaisessa seurakunnassa kulttuurikeskus, joka oli aina valmis ottamaan sivistyneitä matkustavaisia ja muitakin vieraita vastaan ja jossa aatteet ja uutiset levisivät totin ja viinilasillisen äärellä -kunnes tämäkin instituutio rappeutui, menettäen aluksi kulttuurikeskuksen aseman ja sittemmin häviten kokonaan, kun papisto raitistui, naisistui ja marginalisoitui kulttuurin suuressa muutoksessa.

Paikallisina, Suomen yliopiston läpäisseinä vaikuttajina papit olivat myös kansallisesti eli suomalaisuuden kannalta tärkeä sosiaalinen ryhmä, joka aina osasi suomea ja oli normaalisti myös lähtöisin suomenkielisistä piireistä, talonpoikaistosta.

Myös Venäjällä papinpojat (popovtšy) olivat oma erityinen ryhmänsä aateliston ja talonpoikien välissä. Virossakin papit olivat lähempänä kansaa kuin aatelisto, mutta sen maan historiasta taitaa puuttua nimenomaan tämä Suomelle ominainen kansallinen papiston ryhmä, niin luterilaisia kuin siellä oltiinkin.

Paavo Castrén kertoo, että pelkästään yhdestä kylästä ja sen yhden rusthollin piiristä lähti 1600-luvun lopulla lähes samanaikaisesti monta nuorukaista opintielle. Heistä sai alkunsa neljä sukua: Ithalinit, Castrénit, Appelgrenit ja Costianderit. Suomalaiset nimet tietenkin vaihdettiin aina opintielle lähdettyä vieraskielisiin tai sellaista muistuttamaan väännettyihin. Silti side suomalaisuuteen säilyi.

Satojen vuosien perinteet, sukulaissuhteet ja verkostot ovat tärkeä tekijä, jonka merkitys ei ole tänäkään päivänä hävinnyt. Vaikka meillä vanhassa Ruotsin valtakunnassa myös talonpoikaisto tunnustettiin omaksi säädykseen, jolla oli velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia, oli papisto sivistyneenä ja vaikutusvaltaisena säätynä paljon kokoaan suurempi. Sillä oli sekä henkistä valtaa että jopa aineellistakin.

Muistelmissaan Paavo Castrén huomioi pappiloiden ja papiston suuren merkityksen, jonka toki jo Gunnar Suolahti toi aikoinaan tutkimuksissaan esille. Pappiloita ei enää ole, ainakaan sanan vanhassa merkityksessä, mutta pappiloiden pojat ja tytöt ovat yhä keskuudessamme. Castrénejakin löytyy erittäin paljon oppineiston ja hallinnon piiristä. Tässähän voi halutessaan haistaa myös jonkinlaista elitismiä ja vihjailla vaikkapa nepotismiin. Tällaista on saanut nähdä politiikan piirissä myös aivan viime aikoina.

Castrénin muistelmat ovat kiintoisa kertomus, joka alkaa lapsuudesta sota-ajan Savossa ja jatkuu sitten tutkijanuralla Italiassa ja Kreikassa ja hieman vielä Suomessakin.

Kreikassa ja etenkin Italiassa nuoren filologin vei mukaansa tutkimus, joka painottui historiaan. Alallahan oli Suomessa jo vanhoja perinteitä ja luulen, että suomalainen klassisimin harrastus onkin maailmassa aivan poikkeuksellista. Asia on sitäkin enemmän merkille pantava, kun ottaa huomioon, ettei kielemme ole edes indoeurooppalainen eikä meillä ole sen vuoksi tarvetta kaivautua klassisten kielten maailmaan.

Ehkäpä kyseessä onkin kompensaatio: voidaksemme tuntea itsemme todella eurooppalaisiksi, meidän on hallittava eurooppalaisuuden perusteet ja mieluummin jopa paremmin kuin nuo kansat itse. Usein se ei kovin vaikeaa taida ollakaan.

Filologina muistelija joutui valkoisen variksen rooliin yrittäessään tunkeutua historioitsijoiden reviirille, vaikka saikin pätevyytensä myös sillä alalla tunnustetuksi.

Tutkimus, myös historiallinen, kuului joka tapauksessa koko ajan hänen työkenttäänsä, vaikka instituutin johtajalla riittää kyllä muutakin tekemistä, kuten itsekin voin todistaa.

Tarinat viranhauista ja instituuttien (Rooman- ja Ateenan-) hallinnon vaatimista operaatioista paikallisen byrokratian rattaissa saattavat monenkin mielestä olla vähemmän kiinnostavia, mutta itse asiassa ne ovat monessa suhteessa valaisevia ja saattavat hyödyttää niitäkin, joiden kokemusmaailmaan sellaiset asiat eivät kuulu. Joskus asiat näyttävät menevän absurdin puolelle.

Antoisimpia ovat kuitenkin ehkä kuvaukset niistä usein herkullisista tapahtumista, joita sattui sekä instituutin vieraille että omalle väelle, sekä arkipäivän kosketuksista kollegoihin ja paikalliseen väestöön. Henkilökohtainen elämä vaatii tietenkin myös osansa. Ensi kertaa kohtaan ruotsinkielisen termin särbo, joka näyttää olevan sambon kehittyneempi variantti.

Varsin mainioita ovat myös tarinat pikku piireistä, joissa viljeltiin huumoria ja ystävyyttä kulttuurin kera. Joskus saatettiin, vanhan pappilatradition mukaisesti, kutsua paikalle suurempiakin kokouksia kesän, kulttuurin ja kulinarismin merkeissä.  Panen myönteisesti merkille muikkujen aseman näissä yhteyksissä.

Castrén on kunnostautunut etenkin Rooman ja Pompeijin tutkijana, mutta myös suurena popularisoijana. Antiikin tutkimus on maassamme yhä voimissaan ja pitäisin sitä jopa yhtenä maamme kansainvälisistä valteista, jota kannattaa hyödyntää. Muuten, myös antiikkia käsittelevien yleisöluentojen suosio on ollut ja on meillä niin suuri, etteivät ulkomaiset kollegat oikein tahtoneet asiaa uskoa, kun Castrén siitä heille kertoi.

Totean Castrénin kirjan antaneen kiinnostavaa tietoa alasta, jota tunnen aika pintapuolisesti.

Aimo Halilan aivan toisentyyppisen kirjan satuin myös äskettäin lukemaan ja ehkä siihen kannattaa viitata tässä samassa yhteydessä.

Halilan kirja koostuu lyhyistä pätkistä, jotka paljastavat välähdyksiä 1600- ja 1700-luvun suomalaisten elämästä. Kyseessä ovat usein henkilöt, joista ei usein muuten tiedetä oikeastaan mitään, ainakaan suuren yleisön piirissä.

Kirjan sankarit olivat kaikki Turun Akatemian (ei siis Åbo Akademin…)opiskelijoita, joista yleensä tuli pappeja, kun he valmistuivat. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että muita virkoja oli vähän ja ne miehitettiin yleensä aatelisilla.

Kyllä aatelisiakin oli opiskelijoissa, mutta he harvoin suorittivat loppututkintoa ja siirtyivät sen sijaan yleensä jo ennen sitä upseerin- tai muuhun virkaan.

Mukana oli kyllä myös varsinaisia oppineita, jotka olivat jääneet tälle uralle. Filologia ja nimenomaan vanhat kielet olivat jokaiselle akateemiselle opiskelijalle tuohon aikaan keskeisiä, latinahan oli yleensä myös opetuksen kieli.

Harvinaisempiakin kieliä harrastettiin ja yliopistossamme oli myös jo 1600-luvun lopulla italian kielen opettaja. Hieman yllättävästi hänelle ei kuitenkaan riittänyt juuri lainkaan oppilaita. Italian kieli kuului kyllä ylempien seurapiirien vaatimuksiin, mutta sellaisiahan ei meillä ollut tai jos oli, ei niillä ollut juuri liittymäkohtia akateemiseen opiskeluun. Sitä paitsi Italia oli paavin ja jesuiittojen aluetta.

Kirjan sankareiden elämänkaari näyttää usein olleen hyvinkin kirjava. Opiskelija saattoi kiertää Pariisissa ja Oxfordissa tullakseen 1600-öuvun lopulla Narvan piispaksi. Joku taas matkusti maitse itämaille, Persiaan, tutkimaan eksoottisten kansojen kieltä ja kulttuuria.

Papisto kuitenkin vaikutti vahvasti nimenomaan maaseudulla ja sillä oli myös siellä juurensa. Myös H.G. Porthan oli talonpoikaista sukua, alun perin Purtaisia Viipurista.

Säädyllistä elämää viettävistä ihmisistä jäi harvoin mitään mielenkiintoisia tietoja jälkipolville. Sen sijaan tappelijoista ja juopoista kyllä. Sama pitää paikkansa myös eräästä patologisesta kitupiikistä, joka haali itselleen omaisuutta aivan tunnottomasti, täysin modernissa hengessä ja sai kunnian päästä myös tämän kirjan henkilögalleriaan. Suomalainen Schylock vai Harpagon? kysyy kirjoittaja.

Muuan kiintoisa seikka liittyy vanhojen Ruotsin lakien suomennoksiin. Niitähän tunnetusti tehtiin jo 1550-luvulta lähtien. Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, herra Martin lainsuomennos painettiin kuitenkin vasta vuonna 1905. Käsikirjoituksina se oli kuitenkin levinnyt laajalti ja niitä on säilynytkin kuusi kappaletta.

Ljungo Tuomaanpojan tunnettu suomennos pääsi jo kirjapainoon saakka kuninkaallisen vahvistuskirjeen kera. Siitä painettiin 1600-luvulla kuitenkin vain kaksi koearkkia ja käsikirjoitus jäi sitten arkistojen kätköihin…

Turun hovioikeuden presidentti Jöns Kurki yritti sen jälkeen edistää seuraavaa käännöstä, jonka kohtaloksi ei myöskään tullut päästä painettuna lakimiesten, siinä luvussa myös talonpoikaisten lautamiesten käsiin. Kurki kuoli, ennen kuin tämä suo suli.

Vuoden 1734 laki on osittain yhä voimassa sekä Ruotsissa että Suomessa ja sen suomennos saatiin sentään painatettua vuonna 1759. Olihan tuo jo aikakin.

Papisto osoitti harrastustaan kansaa kohtaan myös tällä alalla. Vahvasti näyttää kyllä siltä, että myös meillä se kohtasi vastustusta. Näinhän asia oli Virossakin, jossa jopa kirkkoherra Masingin laatiman suuren viron kielen sanakirjan aineisto selittämättömästi 1800-luvun alussa hävisi. Myös hänen vironkielinen  lehtiharrastuksensakin sai vainoa osakseen.

Meillä asiat olivat tuossa vaiheessa jo paremmin, mutta sivistymättömän rahvaan nostaminen alennustilastaan oli täälläkin asia, joka monen mielestä oli sekä tarpeeton että sopimaton. Pappien niskoillahan se aluksi oli, siihen saakka kun maallinen kansakoululaitos saatiin perustettua.

 

 

What do you want to do ?

New mail