Suomen suuri isänmaallinen sota

 

What do you want to do ?

New mail

Se suuri sotamme

 

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma, 1939. Kuvatoimitus Jukka Kukkonen. WSOY 2019, 207 s.

 

Innostuin hieman, kun näin tämän kirjan Sulkavan kunnankirjaston hyllyssä. Tällaista oli kaivattukin. Kirja on siis ilmeisesti tehty samalla idealla kuin Frederick Taylorin 1939. A Peoples’ History ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=taylor ).

 Taylorin kirja taas oli huippukiinnostava nimenomaan näkökulmansa takia. Sota tuli siinä kaiken jokapäiväisen arjen keskelle röyhkeänä vieraana, kuin käenpoika linnunpesään Sitä ei kukaan voinut ajaa pois, mutta se kyllä puolestaan loi pian oman mallinsa mukaisen järjestyksen.

Ajattelin myös, että kyseessä saattaisi olla uusi muunnelma Aarni Krohnin kirjasta Talvisodan ensimmäiset tunnit tai kukaties Häikiön ja Keräsen kirjasta Kun sota syttyi. Molemmathan olivat aikoinaan (1979) sangen tuoreita ja kiinnostavia näkökulmia sinänsä paljon kaluttuun aiheeseen.

Ei osunut tämäkään arvaus. Ensinnäkään kirjan aiheena ei ole vuosi 1939, vaan talvisota. Toiseksi se ei ole koko kansan historia tai sellaiseksi pyrkivä, vaan rajaa näkökulmansa pariin pisteeseen, joista toinen sijaitsee rahamaailman pyhäköissä ja toinen kirjallisuuden piirissä. Ensimmäinen, Keskisarjan kirjoittama luku on yleisempi luonteeltaan.

Keskisarjan kanssa katselen näitä asioita yleensä aika tavalla samasta näkökulmasta, joten uutuuksia esityksestä oli vaikea löytää. Yksi toki nousi esiin ja se oli ruunahevosten siittimen suojaaminen pakkaselta. Innovaatio ei maksanut mitään, mutta piti hevoset hengissä yhdessä huolehtivan hoidon kanssa. Ilman hevosia olisi miehetkin piru perinyt.

Kuisman suvereeni liikemaailman hallinta tarjoaa ulkopuolisille tuoreen tarkastelukulman. Rahamaailmalla oli omat huolenaiheensa ja intressinsä, eivätkä heidän huolenpidossaan koko maan kohtalosta toistuneet ihan samat painotukset kuin muilla, mikä on ymmärrettävää ja väistämätöntäkin.

Suurta intoa skandinaavistyyppiseen sosialismiinkaan ei noissa piireissä esiintynyt, mutta niin sitä vain otettiin lusikka kauniiseen käteen. Stalinko se väänsi väkisin meidänkin kapitalistimme skandinaaviselle kehityspolulle?

Kansainvälisetkin intressit pääsivät vaikuttamaan jopa itse sodankäyntiin. Berliini pelasti Outokummun ja Lontoo Petsamon, kiteyttää Kuisma. Niissä oli omistuksia, jotka kiinnostivat suurvaltoja.

Kuisma laskee hieman leikkiä siitä, että talvisodastakin voi tietenkin olla vain yksi totuus, joten suurpääoman ja suurpolitiikan näkökulman olemassaolo tässä maailmassa tuntuu jäävän arvoitukselliseksi.

Tietenkin noita näkökulmia tähän uskomattomaan draamaan riittää vaikka millä mitalla. Häggmanin valitsema kirjallinen näkökulma on hyvin tärkeä, sillä siinä pelataan suoraan niillä kuvilla, joiden pohjalle tätä sotaa koskevat käsitteemme on ainakin osittain rakennettu.

Kuten tunnettua, maassamme ei ollut niinkään harvinaista, että kun taisteluissa alettiin menestyä, ruvettiin kuvittelemaan oltavan niskan päällä ja pohdittiin jo, millaisia sotakorvauksia syylliseltä olisi vaadittava.

Tämä mieliala ei koskenut vain, jos nyt etupäässäkään älymystön ulkopuolelle jäävää kansanosaa. Suomalaisen kirjallisuuden seurassa optimismi oli joka tapauksessa korkealla. Pettymyksen syvyys oli sitten sitäkin suurempi, kun oli luovuttava alueista, jonne vihollinen ei ollut edes kyennyt tunkeutumaan.  Koko maammehan itki yhdessä 13.3.1939, mikä on historiassamme harvinaista.

Kaunokirjallisuuden kuva sodasta on mielestäni sekä tärkeä, että hyvin problemaattinen. Kirjallisuuden suurena tehtävänä oli meilläkin totuuden kertominen, näin sen ainakin kokivat ne, joille tämä ala oli kutsumus.

Mitä totuus on, on monimutkaisempi kysymys, jonka parissa varmaan joutuivat tuskallisesti painiskelemaan nekin neuvostokirjailijat, joita Stalin kehotti kirjoittamaan totuuden. Talvisodan aikana ihmissielujen insinöörit kirjoittivat Venäjällä sellaista soopaa, jota tuskin kykenisi kuvittelemaan sitä lukematta.

Parhaillaan sitä selostaa päivä päivältä facebookissa venäjäksi Jevgeni Balašov ja voidaan vain toivoa, että hänen tätä aihetta, siis talvisodan propagandaoffensiivia käsittelevä kirjansa pian ilmestyisi suomeksikin.

Mitä totuuteen tulee, se ei tietenkään ole mikään muistissa säilynyt ja kukaties sieltä muille välitetty valokuva, vaan käsityksemme siitä. Käytännössä tuo kuva käsitteistetään ja alkaa elää omaa elämäänsä. Sen kosketuskohdat originaaliin ovat harvat ja valitut, sikäli kuin niitä edes on.

Jokaisella oli aikoinaan oma kokemuksensa talvisodasta, mutta millainen oli se kollektiivinen kokemus, jota voi nimittää hurmokseksi tai psykoosiksi, joka aikalaisten todistuksen mukaan vallitsi koko tuon sodan ajan?

Häggman nostaa esille muutamia kirjoja, ennen muuta Eino Palolammen teoksen Kollaa kestää. Kirjahan sai tavattoman suosion ja myös kulttimaineen, vaikka nykyään onkin syyttä unohtunut. Itse asiassa kannattaisi varmaankin julkaista se nyt kokonaisuudessaan, aikoinaanhan sitä hieman karsittiin.

Vaikka kirja tietenkin on kaunokirjallinen, on se heti tuoreeltaan kirjoitettu ja itse koettua asiaa. Se on myös siinä määrin kriittinen etulinjan miesten näkökulma selustan koiraslottia kohtaan, että sitä oli hieman tasoiteltava, mutta kyllä kritiikki ja suoranainen kauna yhä paistavat selvästi läpi.

Mutta itse asiassa sodan parhaasta kuvauksesta järjestettiin kilpailukin.  Otava ja amerikkalainen Prentice Hall olivat sen takana ja voittajaksi julistettiin Viljo Sarajan pieni teos Lunastettu maa.

Kyseessä on kirjallisesti sen verran heikko esitys, ettei Häggman viitsi sitä edes mainita. Syytä kyllä olisi ollut, sillä se jos mikä todistaa omasta aikakaudestaan. Kirja on näennäisesti rintamakuvaus, vaikka kirjoittaja toimikin kenttäsairaalassa eikä itse osallistunut taisteluihin. Taistelut onkin kuvattu kummallisen falskisti, pelkkänä vihollisen tappamisena, vieläpä etupässä puukolla…

Merkittävintä tuossa kirjassa mielestäni kuitenkin on sen pateettinen uskonnollisuus (sana pateettinen ei sitten tässä, eikä ylipäätään suomen kielessä merkitse samaa kuin englannin pathetic). Koko ajatus siitä, että rintamalla kaatunut nuori mies oli lunastanut maan, on huomionarvoinen. lunastanut mistä? Keneltä? Miksi? Onko kyseessä mahdollinen viittaus vuoteen 1918?

Saraja puhuu näistä käsitteistä ummet ja lammet. Se on sangen kiinnostavaa, mutta ei sitä voi nyt tässä jäädä vatvomaan.

Kirjan osoittama aikakauden läpitunkeva uskonnollisuus on joka tapauksessa sen hyvin tärkeä piirre ja mielestäni sitä on rankasti aliarvioitu myöhemmissä talvisodan kuvauksissa. Se koskee tätäkin kirjaa.

Sarajan kirja ei ole hyvää kirjallisuutta eikä myöskään koko rintamamiehen sielunmaisema. Yrjö Jylhäkin, Taipaleenjoen komppanianpäällikkö suhtautui siihen hyvin kriittisesti. Joka tapauksessa se oli parhaaksi talvisotakuvaukseksi äänestetty ja tuoreeltaan kirjoitettu.

Häggman kuittaa myös Waltarin teoksen Antero ei enää palaa, vain Waltarin huonoimmaksi kirjaksi. Sitä se saattaa olla, mutta se oli joka tapauksessa aikansa tuote, ilmeisesti suorastaan kirjoittajansa jonkinlainen credo sodan keskellä.

Siinä ei ole lainkaan optimismia, vaan sen sijaan epätoivoista uhmaa. Teoksen naispuolinen sankari kieltäytyyy kerta kaikkiaan antautumasta sille maailman suurimmalle valheelle, jota bolševikkien aggressio edustaa. Hän on valmis luopumaan hengestäänkin, kunnes ymmärtää, että on jatkettava lapsen tähden.

Tuon avoimen ja röyhkeän valheellisuuden merkitystä kannattaa jäädä pohtimaan. Mikä sitten olisi ollut taistelemisen vaihtoehtona? Tätä seikkaa tässä käsitellyn kirjan kirjoittajat käsittelevät vain ohimennen.

Sitä kuitenkin pohdiskeli esimerkiksi Eino Railo teoksessaan Valittu kansa ja luvattu maa. Vanhat, kansalaissodan aikaiset tarinat bolševikeistä taistelevina jumalattomina, uskonnon häpäisijöinä ja vapaan seksiin pakottavina anarkisteina nousevat siinä esille. Murhanhimoisina pyöveleinä heidät toki tiedettiinkin.

 Konkreettisestihan taistelun vaihtoehtona olisi ollut O.V. Kuusisen johtama Suomi, jonka vakuutettiin olevan itsenäinen ja demokraattinen maa. Tähän oli ilmeisesti yhtä helppoa eli siis mahdotonta uskoa kuin koko tarinaa tämän hallituksen synnystä ja asemasta. Vuoden 1918 haamuhan se sieltä nousi esiin.

Vuoden 1918 jälkivaikutuksen merkitys talvisodan hengelle on kiintoisa kysymys. Tässäkin kirjassa on joitakin siihen liittyviä pohdintoja, myös aikalaisilta.

Mutta ehkäpä voisi sanoa, että tämän kirjan suurin ansio on sentään sen upea kuva-aineisto. Osa kuvista on jo useimmille ennestään tuttuja, mutta on siellä harvinaisuuksiakin.

Kyllä tämä kirja kannattaa lukea.