Viinan pyhyys ja kauhistus

Venäjän ilo

Иван Краснов, Кому на Руси пить хорошо? Очерки по истории алкогольного вопроса в дореволюционной России 1885-1917. СПб 2017, 334 с.

Kuten tunnettua, jo Vladimir Pyhä julisti, että ryyppääminen on Venäjän ilo, eivätkä venäläiset voi ilman sitä tulla toimeen.

Vodkasta -tämä hellittelynimitys tarkoittaa pientä vettä eli vesikultaa- on tosiaan tullut Venäjällä pyhä juoma, jota vailla jokainen kunnon juhla on melkein mahdoton. Häissä ja ristiäisissä on asiaa aina juhlistettava vodkalla, mutta niin on myös hautajaisissa ja muissakin vakavissa tilaisuuksissa.

Vodkasta on nykyään tullut ihan virallinen termi, mutta aikoinaan tämä juoma oli virallisesti hlebnoje vino, vilja- eli leipä-)viiniä.

Ulkomaiset matkailijat selostivat jo 1500-luvulta lähtien yleensä aina myös venäläisiä juomatapoja ja olivat imponoituja siitä, miten reipasta meno tuossa valtakunnassa oli. Myös vieraan oli pakko ryypätä muiden mukana ja yleensä hänet pyrittiin juottamaan pöydän alle, mikä merkitsi myös tiettyä kohteliaisuutta.

Muinaisilta ajoilta ei tietenkään ole olemassa mitään tilastoja alkoholin kulutuksesta, mutta tislatut juomat olivat joka tapauksessa kauan kalliita ja harvinaisia ja kunnon puhdasta vodkaa lienee opittu valmistamaan vasta 1800-luvulla.

Ivan Krasnov, joka on tutkinut perusteellisesti Venäjän alkoholiongelmaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa törmäsi jo tutkimusta aloitellessaan ennakkoluuloihin: ainahan meillä on ryypätty ja tullaan ryyppäämään (paljon ja rajusti).

Harva uskoi, että ennen vallankumousta Venäjällä kulutettiin vain kuudesosa siitä alkoholimäärästä henkeä kohti, minkä ranskalaiset joivat. Juomisen tyyli epäilemättä oli hieman toinen.

Krasnov kuvitteli, julkaistessaan kirjansa ensimmisen laitoksen vuonna 2004, olevansa ensimmäinen, joka teki tästä asiasta kunnon tutkimuksen.

Itse asiassa Irina Takala Petroskoin yliopistosta oli jo vuonna 2002 julkaissut ensimmäisen ja ajallisesti Krasnovin kirjaa kattavamman yleisteoksen Veselie Rusi. Istorija alkogolnoj problemy v Rossii , Žurnal ”Neva”, SPb 2002, 335 s.

Satun tuntemaan sen siksi, että se tehtiin johtamassani Suomen Akatemian projektissa ”Popular Opinion in Soviet Union”, jossa kartoitettiin myös arkipäivän historiaa.

Tässä uudessa kirjansa laitoksessa Krasnov noteeraa Takalan kirjan ja myös viittaa siihen useassa yhteydessä. Hän selittää sen poisjäämistä kirjansa ensimmäisestä laitoksesta huonolla löydettävyydellä, mikä on yllätys, kun tätä 1000 kappaleen painoksena julkaistua kirjaa sentään lähetettiin Venäjän tärkeimpiin kirjastoihin ja muuallekin.

Mutta tähän pitänee palata tuonnempana. Krasnovin kirja on toki käsittelemänsä lyhyen, mitta tärkeän periodin osalta sangen perusteellinen ja myös hyvin kiinnostava. Viinarintamalla nimittäin sattui tuohon aikaan Venäjällä yhtä ja toista.

Krasnovin kirjan nimi, sivumennen sanoen, viittaa Nikolai Nekrasovin klassiseen runoelmaan, jossa talonpojat -vodkan elähdyttäminä- pohdiskelevat, kuka Venäjällä elää hyvin: Komu na Rusi žit horošo?

Jo Takala kumosi myytin Venäjän ikuisesta hillittömästä viinanhimosta. Itse asiassa suurimmassa osassa maata kulutettiin alkoholia ennen vallankumousta paikoitellen jopa hyvin vähän. Maalla juominen sitä paitsi keskittyi yleensä juhlatilaisuuksiin.

Itse asiassa Venäjän ”juottaminen” alkoi toden teolla vasta neuvostovallan aikana ja saavutti aivan uudet mittasuhteet ns. pysähtyneisyyden aikana. Neuvostoliiton hajottua saavutettiin uusi huippu, mikä liittyi epäilemättä koko yhteiskunnan pahoinvointiin sosialismin romahdettua. Tai ehkä voisi puhua yhteiskunnan krapularyypystä? Nythän tilanne on jälleen tasaantunut.

Kannattaa muistaa, että oma alkoholinkulutuksemme on itse asiassa noudatellut jossakin määrin samanlaisia kehitystrendejä kuin venäläinenkin. Kun keskiolut vapautettiin, nousi oma kulutuksemme (puhdasta alkoholia/hlö) nopeasti noin neljästä litrasta kaksinkertaiseksi ja sitten jopa yli kymmeneksi litraksi/hlö.  Itse asiassa meillä tilastoitu alkoholinkulutus vuonna 1960 oli ollut vain noin kaksi litraa/hlö.

Nyt se on taas huippuluvuista laskenut, mutta niin on Venäjälläkin. Samoissa lukemissa me suunnilleen olemme. Kysymys tilastoimattomasta kulutuksesta on sitten aika hankala, eikä siitä sen enempää.

Joka tapauksessa Venäjällä -kuten Suomessakin- ryyppääminen oli hyvin viinapainotteista ennen oluen läpimurtoa. Viinitkin sekä siellä että täällä sitten ovat pikkuhiljaa tulleet tärkeäksi alkoholin lähteeksi.

Joka tapauksessa myös Venäjällä alkoholin kulutuksen kokonaismäärät olivat 1800-luvuna lopulla sangen matillisia, vuonna 1900 koko imperiumissa Suomi pois luettuna kulutus oli vain noin 2,5 litraa puhdasta alkoholia/hlö. Mainittakoon, että vuonna 1800 se oli ollut peräti 5 litraa ja 1800-luvun puolivälissäkin 4,7 litraa.

Tämä kehitys sitä paitsi tapahtui siinä tilanteessa, kun valtio oli vuonna 1885 ottanut vodkan monopolikseen ja sai sen myynnistä jopa noin kolmanneksen kaikista tuloistaan.

Koko edistyksellinen intelligentsija oli 1900-luvun alkuun mennessä herännyt arvostelemaan valtiota kaikesta mahdollisesta.

Yksi aihe oli kansan ”juottaminen” -valtiohan keräsi tosiaan valtavan määrän rahaa viinaa myymällä.

On totta, että finanssiministeriö suhtautui yleensä aika kielteisesti yrityksiin sulkea kapakoita, mutta kaiken kaikkiaan suhtautuminen raittiusliikkeeseen oli tietyissä rajoissa myönteistä, eikä mitään aktiivista juottamista näytä olevan havaittavissa.

Edistyspiirithän kuvittelivat, että kansan juottaminen oli valtiolle tarpeen myös siksi, ettei viinan heikentämä kansa jaksaisi nousta puolustamaan oikeuksiaan. Meikäläisellä juomalakkoliikkeellähän näyttä olleen sama idea.

Koko juopottelun vastainen taistelu hankaloitui siitä, että radikaali intelligentsija käytti juopottelun vastaisia kokouksia ja organisaatioita hyväkseen nostattaessaan valtion vastaista mielialaa. Hajotettu I duuma, joka piti kokouksen Viipurissa, vetosi myös siihen, etteivät kansalaiset kannattaisi valtiota asioimalla sen anniskelupaikoissa. Raittiusliikkeessä oli myös poliittinen siipensä.

Niinpä osa raittiusliikkeestä nautti valtion suosiota ja osa taas ei. Samanlainen jako syntyi myös uskonnollisissa piireissä. Osa papistoakin oli raittiusliikettä vastaan ja sama ilmiöhän voidaan todeta meilläkin.

Alueellisesti alkoholi kulutus vaihteli aika rajusti. Kazanin kuvernementissa, jossa muhamettilainen vaikutus oli merkittävää, oli alkoholin kulutus vuonna 1890 vain 1,5 litraa/hlö ja vuonna 1913 2,4 litraa.

Moskovan kuvernementissa luvut olivat vuonna 1890 7,88 ja vuonna 1913 7,75.Pietarin luvut olivat vielä hieman isompia.

 Arkangelin kuvernementissä kulutettiin vuonna 1890 2,38 litraa ja vuonna 1913 4,5 litraa/hlö.  Mainittakoon, että maaseudun ja kaupunkien erot olivat aina merkittäviä.

Raittiusliike siis nousi vastustamaan viinan kauhistusta ja keinot olivat osittain aika samanlaisia kuin meilläkin: propagandan keinot vaihtelivat pelottavista turmeltuneiden maksan ja munuaisten kuvista valistaviin ja varoittaviin kertomuksiin. Lisäksi järjestettiin toimintaa, joka vei pois huonojen harrastusten parista.

Asiantuntijat tietenkin pohtivat paljon myös juopottelun syitä. Yleensä syyksi löydettiin köyhyys (vaikka viina oli kovin kallista!) tai raskas työ. Alkoholia pidettiin joka tapauksessa sosiaalisena sairautena eikä Oscar Wilden sutkautus, jonka mukaan työ on juopottelevien luokkien vitsaus, näytä saavuttaneen erityistä kannatusta.

Poikkeusoloissa valtion monopoli pani lukon viinakaupan luukulle ja näin tehtiin joissakin tapauksissa myös Japanin sodan aikana. Myös väkevien myyntiä pyhäpäivinä rajoitettiin.

Vuonna 1914, maailmansodan sytyttyä pantiin sitten toimeen varsinainen kieltolaki, jossa tosin oli porsaanreikiä muun muassa ylimmän luokan ravintoloiden kohdalla.

Neuvostoaikana tilastoitu alkoholin kulutus kasvoi aluksi hitaasti ja juoppoutta haluttiin sitten hillitä mm. alentamalla vodkan väkevyyttä alle 30 prosenttiin (Rykovka).

Ennen pitkää havaittiin, että valtio tarvitsee rahaa ja palattiin kunnon mendelejeviläiseen venäläiseen standardiin eli 40 -prosenttiseen. Sen myyntitulot muodostivatkin jo pian 1920-luvun lopulla yli 10 prosenttia valtion tuloista.

Krasnovin kirja on kiinnostava valaistessaan yksityiskohtaisesti menneiden aikakausien käsityksiä ja ilmapiiriä. Voidaan todeta, että tsarismi oli vallankumousta edeltävän ajan intelligentsijan silmissä niin kompromettoitunut, että se sai aina ja jopa tapauksessa leppymättömät viholliset puolelleen, yrittipä se mitä tahansa.

Vallankumous, joka nähtiin ainoana ja tahokkaana yleislääkkeenä, tehosi alkoholiongelmaan vain hetkeksi ja sekin johtui siitä tavattomasta köyhyydestä, johon se koko väestön syöksi.