Suomen suven näkövinkkelistä

 

Lintukoto ja maailma

 

     Joel Lehtonen kuluu suomalaisen kirjallisuuden ehdottomaan huippuun ja moni lukee yhä uudelleen hänen niitä tekstejään, joissa Suomen suvi puhkeaa kukkaan ja tragiikan sijasta elämän täyttävät idyllit, joita lempeä komiikka estää käymästä liian imeliksi.

     ”Lintukoto” tai” Kerran kesällä” ovat toki lähinnä sivupolkuja mestarin tuotannossa, joka usein on pohjimmiltaan surullista ja traagista. Köyhä polseviikki Sakris Kukkelman ja onnettoman saamaton naista ja itseään kiduttava rakastaja ovat tyypillisempiä hahmoja, siinä kuin myös joku uuden ajan militaristi, joka muistuttaa hänen kasvattiveljeään Kurt Martti Walleniusta ”Henkien taistelussa”.

     Itse asiassa Suomen itsenäisyyden alkutaival näyttää olevan lähinnä masentavaa ja sehän alkaa verilöylyllä, johon kaikista mahdollisista ihmisistä osallistuu myös joviaali kirjakauppias Aapeli Muttinen, joka sen jälkeen onkin kypsä hullujenhuoneelle.

     ”Putkinotkon” Juutas Käkriäinen on taas armoton karikatyyri kansasta, jota maisteri Bongmanin kaltaiset hölmöt palvovat kaikkien hyveiden ruumiillistumana.” Kuolleet omenapuut” todistavat hovien romahdusta, kun Käkriäisten heimolaiset ovat ottaneet ne valtaansa.

      Matti Pulkkinen kysyi joskus, asuuko Afrikassa pikemmin Käkriäisiä kuin Saarijärven Paavon sukua. Molemmathan ovat kirjoituspöydällä syntyneitä, sivistyneistön aivokummituksia, joilla kuitenkin on sukulaisia todellisuudessa.

     No, Käkriäisen suku oli henkisesti vallitsevana meilläkin niin kauan kuin oli vallalla se perinteinen, saamaton elämäntapa, jossa elettiin vähän kuin Tacituksen fennit, vailla toivoa tai suunnitelmia muusta tulevaisuudesta kuin laiskottelusta, johon liittyisi sentään sopivasti huttua ja särvintä ja tietenkin autuaan hautova ja lämmin mökki.

     Modernisaation myötä on toki niin meillä kuin muualla päästy toisenlaiseen maailmaan, jossa sosiaalinen nousu on tärkein asia ja sosiologit voivat lähteä siitä, että ihmistä eli kuluttajaa ajavat eteenpäin sekä ”Jones-effect” eli pysyminen Jäppisten tasalla että ”Smith-effect” eli Seppästen ohittaminen kerskakulutuksessa.

     Käkriäisen syndrooma eli jämähtäminen minimaaliseen toimeentuloon tyytymiseen on jo meillä kaukaista historiaa. En tiedä, onko se sitä Nigeriassa, mutta pahoin pelkään. Joukkoviestimet esittävät kaikkialla malleja niille, joiden kunnianhimoksi halutaan naapurien tekeminen kateellisiksi.

     Ja sehän tapahtuu vain ja ainoastaan hankkimalla jotakin sellaista, joihin naapurilla ei ole varaa. Pois laskuista voidaan jättää se ajatus, ettei olisi haluakaan. Mitä muuta ihmiset muka haluavat kuin tavaraa ja ihailua. No, ainakin nyt naiset ja heidän eteenpäin ajamansa miehet.

      Ehkäpä kateus onkin sitä aidointa ihailua? Ainakin se on todellista ja havaittavaa. Mitä muuta ihmisessä muka voisi ihailla? Antiikissa lähdettiin siitä, mettä ihailtavinta oli hyve (vrt. Vihavainen: Haun hyve tulokset ).

     Mahtanenko erehtyä, jos sanon, että nykyään yleisin perusoletus on, ettei hyvettä ole oikeastaan olemassakaan. On vain sellaisen esittämistä ja falskia briljeerausta, jonka takana ovat ne tavalliset halpamaisuudet, jotka tapaamme jokaisella ihan yhtäläisinä. Tavoiteltavaa on vain mielihyväkalkyylin positiivinen saldo.

     Ehkäpä se entinen Käkriäisten joukkokin sentään on alkanut vapautua tuosta sittemmin omaksumastaan Smithien ja Jonesien maailmasta, johon amerikkalaiset TV-sarjat meitäkin aikoinaan sosialisoivat 1960-luvulta lähtien.

     Uuteen maailmanaikaamme on ilmestynyt uusi voimatekijä: feministinen  ortodoksia, jonka yhä useammin oletetaan olevan kaikenlaisen sallitun ajattelun ja toiminnan ainoa kokonaan ja jäännöksettä hyväksytty lähtökohta.

     Olemme siirtyneet täällä yltäkylläisessä pohjoisessa jo naisten aioniin, uuteen maailmanaikaan (ks. Vihavainen: Haun aikamme sankaritar tulokset ), jossa aineellinen hyvinvointi ja kaikenlaiset höpsöt ”pikku” tuhlaukset ovat kyllä asiaan kuuluvia niiden hinnasta tinkimättä, mutta todelliset, tavoiteltavat arvot liittyvät vielä aivan muuhun.

     Tavoitteena on nyt ennen muuta halun vapauttaminen eli itse asiassa sen herruus ja siihen aikoinaan liittyneen häpeän hävittäminen. Miesvaltaisena aikana puhuttiin tahdosta, jonka avulla puristettiin kitsaalta luonnolta hyvinvointi ja muokattiin vastahakoinen aine palvelemaan ihmistä.

     Kaikki eivät tietysti jaksaneet ja aina löytyi renttuja joukosta, mutta ihmisen mitan julistettiin olevan siinä, miten hän pystyi voittamaan vaikeudet, kieltäymyksellä ja työllä. Tuottaja oli aikakauden sankari.

     Sen jälkeen on seurannut kulutuksen aika, joka aidoimmillaan merkitsee mielettömien summien sijoittamista aivan joutavien mielitekojen toteuttamiseksi. Kuningattaren arvo näkyy siitä, että hän ei ole koskaan tyytyväinen, vaan osaa kyllä vaatia arvonsa mukaista kohtelua ja hemmottelua. Maailman on oltava ihana, siis ainakin sen herrattarelle.

     Aika aikaa kutakin. Toki naissukupuoli on kaiken ylistyksen ja paijauksen kohteenakin ollessaan saanut tosiasiassa etenkin köyhempien sisarusten taholla kokea paljon kovia ja osallistua korvaamattomalla panoksella myös tuotantoon, puhumatta ihmissuvun uusintamisesta. Senhän jokainen ymmärtää. Mutta nyt puhun aikakausien eetoksesta, joka on kovin abstraktia, myönnetään.

     Ennen naisvaltaa uskottelivat sen kannattajat usein myös maailmanpolitiikan ”inhimillistyvän” samalla kuin se naisistuu. En tiedä, kokeeko joku suurten ikäluokkien edustaja pettyneensä seurattuaan toimeenpanovallan siirtymistä nyt usein jo voittopuolisesti naisten käsiin. Voisin kuvitella.

     Hallituksissa on jo puolen vuosisadan ajan yleensä aina ollut joku nainen, jota on voitu kunnioittaa ”miehen” kunnianimelä aivan aiheellisesti. On siellä kyllä aina ollut sellaisiakin, joita ei voida, mutta toki muistamme, että ajatukseton hölmöys ei ole kummankaan sukupuolen erikoisominaisuus sellaisenaan.

     Olisi kovin köykäistä yrittää selittää esimerkiksi Saksan ja koko Euroopan surkeutta vallan sukupuolittumisella, mutta tosiasiaksi jää, että tuloksena on täällä ollut aivan perusteettoman toiveajattelun aiheuttama kriisi, jolle ei ole loppua näkyvissä.

     Sen sijaan, että katsottaisiin tosiasioita suoraan silmiin ja tehtäisiin asianmukaiset johtopäätökset, kaupitellaan vetelää unelmahöttöä, jonka uskotaan parhaiten tyydyttävän enemmistön haluja.

    ”Vahvat” naiset, jotka yleensä osaavat aina sanoa jotakin kivaa tai ainakin ”edistyksellistä”, ansaitsevat yleensä tuon maineensa vain pitämällä jääräpäisesti kiinni yhtä komeista kuin korneista   iskulauseistaan ja jankuttamalla niin sanottuja periaatteitaan, vaikka maailma muuttuu. Onhan meillä poikkeuksiakin, kunnia heille.

     Mutta lintukodostahan tässä oli puhe. Kyllä täältä Suomen suvesta vielä sellainenkin löytyy ja myös taloudessamme ja maahanmuuttopolitiikassamme näyttävät asiat nyt menevän parempaan suuntaan.

     Täytyy vain toivoa, että tällainen suuntaus jatkuu mahdollisimman kauan ja että vielä jossakin vaiheessa syntyy sitä jakovaraa, jonka avulla kyetään selvittämään unelmahöttöpolitiikan seuraukset.

     Ne naiset, jotka ovat tämän takana, ansaitsevat tästä käänteestä varauksettoman tunnustuksen. Toivoahan toki aina pitää ja näyttää siltä, että siihen voi olla myös perusteita.

      Lintukotokin on omassa pienessä mittakaavassaan olemassa, siinä kuin Käkriäisen torppakin. Koko yhteiskunta ei koskaan muutu lintukodoksi, mutta toivottavasti ei myöskään Käkriäisen sinänsä kyllä kovin ekologiseksi pesäksi, vaikka onhan sekin kai mahdollista, jos ikein kovasti halutaan.