Parempaa väkeä

 

Herrasväen keskittymät

 

Eva-Christina Mäkeläinen, Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Historiallisia tutkimuksia 86, SHS 1972, 270 s.

 

     Kun aiemmin käsitelty Anna-Maria Åströmin väitöskirja fokusoituu pelkästään Savon kartanoalueelle ja tutkii sen herrasväen elämää, tutkii tämä vanhempi Anna-Christina Mäkeläisen väitöskirja suomalaisen säätyläistön elämää laajemminkin ja mahdollistaa myös eri herrasväen keskittymien vertailun.

     Kuten tunnettua, talonpoika joutui elättämään kaikki, hiirestä kuninkaaseen ja joutilasluokan eli herrasväen olemassaolon mahdollisti vain talonpoikien tuottama ylijäämä. Sen, mitä talonpoika tuotti oman toimentulonsa ja työvoimansa uusintamisen lisäksi, ottivat kruunu ja seurakunnat parhaansa mukaan haltuunsa.

     Talonpoikaisto suhtautui yleensä herrasväkeen nihkeästi, mutta kannatti sen sijaan innokkaasti kuningasta, jossa nähtiin turva riistäjiä ja ketkuja vastaan. Tämä ilmeni hyvin myös Kustaa III:n sodan aikana.

     Kun työn tuottavuus erityisesti Suomen kaltaisessa karussa maassa oli heikkoa, saattoi elätettävän herrasväen määräksi tulla vain kovin pieni prosentti koko kansasta. Kaarlo Wirilander, joka on tutkinut tätä väestöryhmää, laski herrasväen osuudeksi Savon asukkaista 1700-luvun puolivälissä 2,2 prosentiksi.

     Sotien kaltaiset valtavat menoerät saattoivat maan talouden heti raiteiltaan, ellei sotajoukkoa voitu viedä vieraalle maalle elämään ryöstöllä.

     Valtion tehtävänä tuohon aikaan oli itse asiassa melkein ainoastaan kaikenlainen voimankäyttö. Sen ylivoimaisesti suurin kuluerä oli sotalaitos, jonka piiriin kuuluvaa upseeristoa se rahoitti. Sen isäksi tuli muuta hallintoa, oikeuslaitoksesta maanmittaukseen ja muuhun sääntelyyn, joka oli kruunun monopolina.

     Herrasväki koostui aluksi lähes yksinomaan aatelistosta ja jopa korkeimpaan oppineistoon nähden pidettiin hajurakoa. Tilanne kuitenkin vaihteli alueittain ja Turussa, jota Mäkeläinen mielestäni pikein nimittää Suomen pääkaupungiksi, oli myös suhteellisen paljon muuta herrasväkeä. Tilanne myös vähitellen muuttui 1800-luvulle tultaessa.

     Upseeristo oli pitkään kauttaaltaan aatelista ja varjeli huolellisesti omaa sukuun perustuvaa erinomaisuuttaan erottautuen myös alhaissukuisista rikkaista, joita etenkin 1800-luvun puolella alkoi ilmaantua yhä enemmän. Keskinäisiäkin rajoja aateliston sisällä löytyi etenkin Viaporin suunnalta, mutta ei Savosta.

     Papisto oli kauan lähes ainoa oppinut sääty harvalukuisten tuomarien ja lääkärien ohella. Sillä oli oma verotuslaitoksensa ja parhaimmillaan pappi oli eräänlainen oman valtakuntansa ruhtinas, kuten Matti Klinge kaunopuheisesti asia ilmaisee. Turussa prelaatteja ja oppineita oli ajan oloissa Akatemian ansiosta suhteellisen paljon, Viaporin-Helsingin suunnalla taas vähän. Herrasväkeen papitkin hyväksyttiin.

     Tuon ajan herrasväen ja herrasväkikulttuurin kannalta oli keskeisen tärkeää, ettei kuningas vakituisesti asustanut Suomessa, kuten Mäkeläinen toteaa. Adolf Fredrik vieraili täällä kerran ja Kustaa III montakin kertaa, viimeinen kuninkaamme Kustaa IV Adolf hänkin vain kerran. Kaksi jälkimmäistä osasi vähän suomeakin ja hurmasi talonpojat sillä.

     Toki meiltäkin käytiin Tukholmassa ja valtiopäiville mentiin Savostakin. Jotkut toimivat poikaiässä hovipaašeina ja jotkut pääsivät jopa kuninkaan suosikeiksi, kuten tallimestari Munck Rantasalmelta tai Kustaa Mauri Armfelt Åminnestä. Tyttäriäkin lähetettiin Tukholmaan hienoja tapoja ja kieliä oppimaan.

     Mutta kun maassa ei ollut hovia, niin ei ollut. Matka Turusta Tukholmaan oli ”lyhyt” ja kesäaikaan se suotuisilla tuulilla taittui muutamassa päivässä, mutta keskimäärin se vei toistakymmentä vuorokautta. Kelirikkoajat, vastatuulet ja myrskyt olivat vielä erikseen. Tapulikaupunki Loviisastakin oli Savon sydämeen usean päivän matka, eikä sekään mikään metropoli ollut.

     Suomessa oli 1700-luvulla ja 1800-luvun ensi puoliskolla siis lähinnä kolme herrasväen keskittymää: Turku, Viapori-Helsinki ja Savon kartanoalue.

     Näistä Turku oli monipuolisin ja ajan oloissa merkittävä. 10 000:n asukaslukukin suosi ammattien kirjavuutta ja kauppaa. Toki ulkomaankauppa vuorityön ohella oli se ala, jolla saattoi rikastua ja myös rikastuttiin.

     Viapori-Helsinki oli täysin sotilasvoittoinen alue. Vuonna 1780 Helsingissä oli 2527 asukasta ja sen varuskunnassa oli lisäksi 1056 sotilasta. Viaporissa asui siihen aikaan lisäksi 3401 asukasta, lähes kaikki sotilaita.

     Viaporin kulttuurista merkitystä on usein korostettu ja olihan siellä salaseura ja aatteita, mutta pitkään aikaan ei juuri lainkaan naisia. Naiset ja heidän ympärilleen kehittynyt kulttuuri taas oli aikakauden ykäluokan elämän kovaa ydintä, johon liittyi hyvien naimakauppojen solmiminen ja omaisuuksien siirtyminen suvulta toiselle.

     Se edellytti naisilta monenlaisia valmiuksia. Miellyttämisen taito oli myös miehillä tärkeä, mutta erityisesti naisille suuntautui maamme ensimmäinen aikakauslehtikin, joka oli nimeltään ”Konsten att rätt behaga”.

     Savo oli alun perin tunnettu Suomen Siperiana, mutta 1700-luvun lopulle tultaessa siitä oli kehittynyt ”pikku Pariisi”, joka hyvinkin kilpaili ajan kulttuurivaikutteiden omaksumisessa Turun ja Viapori-Helsingin kanssa, mutta myös erosi näistä tietyissä suhteissa. Savon imagon paraneminen näyttää aluksi olleen pitkälti Yrjö Maunu Sprengtportenin ansiota.

      Savon prikaatin orkesterin nuotistoa tutkinut Heikki Klemetti joka huomasi  siellä olleen yli 400 kappaleen nuotit ja tokaisi, ettei Joroinen ollut kovinkaan paljon Wieniä jäljessä tällä alalla.

     Hienosteleva puhuttelu myös ja etenkin kirjeissä oli tärkeä taito. Yksinomaan aatelisneitosia kunnioitettiin nimityksellä neiti, fröken. Joroisissa kuuluu käytetyn myös sanontaa ”Välborna jungfru”. Mamselliksi sanottiin naimatonta aatelisperheen tytärtä.

     Aito ranskalaisessa muodossa mademoiselleiksi kutsuttiin sivistyneitä, aatelittomia ja naimattomia säätyläisneitosia. Vihityistä ”rouvista” käytettiin ”madamen” titteliä hyvin harvoin ja se viittasi lähinnä porvarisrouvaan.

     Seremoniat olivat usein komeita ja kirjoittaja kertoo serkusten Kustaa III:n ja Katariina II:n kilpailleen niiden komeudessa. Lehdethän välittivät tietoja myös seremonioista. 128 tykinlaukauksen tervehdys kuninkaalle oli vielä tavanomainen juhlallisissa yhteyksissä. Menipä siinäkin usieta säkillisiä kallisarvoista ruutia.

     Seremoniat myös aatelisten omassa keskuudessa olivat usein perusteellisia ja juhlat monipäiväisiä. Nukkumaan saatettiin joutua lattialle. Alkoholia meni runsaasti myös hautajaisissa, jotka usein sisälsivät hilpeitä illanviettoja, joissa nuoriso sai tavata.

     Alkoholin ohella juotiin paljon kahvia, jonka käyttö sitten levisi rahvaankin keskuuteen ja  jota yritettiin kieltää valtion taloutta uhkaavana kuten ylellistä pukeutumistakin. Kustaa III tunnetusti suunnitteli peräti erityisen ruotsalaisen puvun, jossa sallittiin vain niukasti tuontikankaita, mutta todellisuudessa silkkiä käytettiin ja kahvia juotiin käskyjä uhmaten Savossakin.

     Ruokien ja juomien joukossa alkoi olla paljon tuontitavaraa kuten kuivattuja ja tuoreitakin hedelmiä. Niiden viljelystä aloitettiin myös Suomessa herrasväen yrttitarhoissa.

     Muuan uutuus olivat teatterinäytännöt, joita järjestettiin usein pienissä tiloissa, Haapaniemessä koulun ullakollakin. Kiinnostavasti kirjoittaja kertoo, että jonkinlainen teatteri rakennettiin Mikkeliin upseereita varten harjoituskentän lähelle ja että muuan kiertävä teatteriseuruekin vaivautui sinne saakka.

     Näytöksiä amatöörivoimin järjestettiin aika tiuhaan ja lippujen hinnat saatettiin joissakin tapauksissa maksaa jopa luonnontuotteina, kertoo kirjoittaja.

     Suomen herrasväkikeskittymät olivat toisistaan melko lailla erillään jo ajan liikenneolojen takia ja esimerkiksi Itä- ja Länsi-Suomen välillä oli yhteyksiä hyvin vähän esim. naimakauppojen kautta.

     Toki Savostakin käytiin Turun Akatemiassa opiskelemassa, mutta Haapaniemeen tuli kadetteja Länsi-Suomesta vähän, vaikka niitä sinne tuli aina emämaasta saakka. Voineeko sanoa, että vanha Pähkinäkaaren rauhan kulttuuriraja toimi jopa herrasväenkin kohdalla, syystä tai toisesta.

    Tämän kirjan perusaineistoon kuuluu paljon kirjeitä, joilla on merkittävä todistusvoima ja se tarjoaa monien kiinnostavien yksityiskohtien ohella kiinnostavan yleiskatsauksen yhteen aikakauteen, jolloin ranskalainen kulttuuri oli meilläkin voimissaan.

     Hupaisa kyllä, Turun akatemiassa, joka oli klassinen latinakoulu, ei ranskalainen kielimestari kuitenkaan löytänyt yhtään oppilasta tarjotessaan kurssiaan ja joutui menemään kotiopettaksi. Tulevat papit eivät näemmä sujuvasta ranskasta piitanneet, toisin kuin aatelipojat.

     Kuitenkin myös englannin kielen taitoa löytyi juuri akatemian piiristä ja H.G. Porthan opetti myös englantia. Sillähän olikin käyttöä erityisesti kauppiaiden piirissä. Englantilainen kirjallisuus oli kyllä meilläkin tunnettua, mutta yleensä sitä luettiin ranskalaisia käännöksinä, näin myös Shakespearea, joka ranskalaisten klassikoiden jälkeen tuli muotiin.