Julma Ruotsi
Katarina Harrison Lindbergh, Skånska
kriget 1675-1679. Historiska media 2025, 286 s.
Skoonen sota, tunnettu myös nimellä Snapphanekriget, oli koitua
Ruotsille katastrofiksi. Tanska, joka oli Roskilden rauhassa 1658 menettänyt
pohjoiselle naapurilleen Skoonen, Blekingen ja Hallannin eli Juutinrauman pohjoispuoliset
alueensa, Norjaa lukuun ottamatta, janosi tietenkin revanssia. Nehän olivat
ikivanhaa tanskalaista maata.
Niin sanotun geopolitiikan kannalta Ruotsi taas varsin ymmärrettävästi
halusi ryöstää naapurilta sen alueen, joka eristi sen merestä niin Itämeren
eteläosassa kuin koko länsirannikolla, Göteborgia (Älvsborgia) lukuun
ottamatta.
Älvsborg (Elfsborg) oli saatu ruotsalaisten haltuun maksamalla siitä
peräti kaksi kertaa huikeat lunnaat, jota varten koko valtakunnan oli
maksettava ylimääräinen vero rahan kokoamiseksi.
Suomessakin inventoitiin kaikki kansan omistamat hopeat ja kymmenykset
jouduttiin antamaan vihoviimeisessäkin kylässä, että Ruotsin yhteys Atlantille
saatiin armottomalta vihollisesta pelastettua. Luettelot ovat jäljellä, jopa
painetussa muodossa.
Skoonen soitaan Ruotsi joutui puolustusliittonsa takia. Se oli saanut takuumiehekseen
Euroopan mahtavimman maan, Ranskan ja juuri sen takia se joutui myös mukaan
taisteluihin. Ruotsin saksalaisalueiden kimppuun hyökkäsivät Preussi, Tanska ja
jopa Münsterin ruhtinaspiispa. Koko merentakainen Ruotsi valloitettiin.
Skandinaviassa meni yhtä huonosti. Ruotsin suuri laivasto oli heikosti
koulutettu ja töpeksi pahoin kaksikin suurta meritaistelua. Sen jälkeen oli
meren herruus Tanskalla eikä se aikaillut maihinnousua Ruotsiin ja rannikoiden
ryöstämistä. Myös Hollanti oli Tanskan puolella.
Maallakin meni heikosti, kunnes kaksi taistelua kääntyi Ruotsin voitoksi.
Lundin taistelua on pidetty yhtenä käännekohtana ja sen on tulkittu olleen
historian verisin, kun peräti 45 prosenttia osallistujista tapettiin.
Lindbergh ei kuitenkaan usko noita lukuja, vaan kannattaa pienempiä:
9000 kaatuneen sijasta niitä lienee ollut korkeintaan 4000. Se oli suuri luku,
mutta samaa luokkaa se oli moniaalla muuallakin, esimeriksi linnoitusten piirityksissä,
jopa piirittäjien puolella.
Sivumennen sanoen, tähän sotaanhan tuotiin myös suomalaisia joukkoja, joista
moinsalmelaisen Burghausenin ”Mustat rakuunat” legendan mukaan kaatuivat viimeiseen mieheen, mutta
pelastivat sillä koko taistelun.
Näitä ei tässä kirjassa mainita lainkaan, mutta asiastahan on Torvelaisen
kirja, johon lienee palattava myöhemmin.
Tässä sodassa minua on vaivannut sen tavaton julmuus. Vastakkain oli
kaksi varsin läheistä sukulaiskansaa, joilla oli vielä sama uskontokin. Mitään
uskottavia argumentteja vihollisen kuulumisesta itse asiassa ihmiskunnan
ulkopuolelle ei ollut mahdollista esittää.
Toki voitii puhua valapattoisuudesta, mikä oli rikoksista pahimpia,
mutta ei sen sijaan mistään ali-ihmisyydestä, vaikka ruotsalaisessa propagandassa
tanskalaiset esitettiinkin suurina lurjuksina. Tätä siis tehtiin muualla kuin Skoonen
puolella.
Säälimätttömyys oli molemminpuolista ja koston kierre toimi. Vankeja
tapettiin ja vietiin kuolemanmarssille kohti sotavankeutta. Suurin osa saattoi
menehtyä.
Kaikkein julmimman kohtelun saivat kuiten snapphanet. Niillä
tarkoitettiin tanskalaisia sissejä, jotka usein itse asiassa olivat rosvoja,
jotka pyrkivät omilla keinoillaan pitämään itsensä hengissä sodan vaivaamassa
maassa ja vahingoittamaan mahdollisuuksien mukaan ruotsalaisia ja usein kyllä myös
omia talonpoikia.
Snapphane-sana viittaa alkuperäiseen piilukkoon eli ns. sieppolukkoon. ”hane”
tunnetaan meilläkin merkityksessä pyssyn iskuri (”hana”). Selityksiä nimitykselle
on lisääkin.
Joka tapauksessa snapphanet olivat siis sissejä, joka sana myös suomessa
on merkinnyt metsärosvojakin, kuten vielä Aleksis Kivellä huomaamme. Suomessa suuren
Pohjan sodan aikana sissit nimitettiin virallisesti ”jalkarakuunoiksi”, joita talonpojat
velvoitettiin auttamaan.
Myös Skoonessa oli vastaavia ”friskytte”-joukkoja, mutta varsinaiset
snapphanet eivät suostuneet niihin liittymään vaan noudattivat mieluummin omia lakejaan
eli laittomuuksiaan.
Kiinni saatujen sissien ja heitä auttaneiden talonpoikien kohtalo oli
erityisen julma. Kylät saatettiin määrätä maksamaan valtavat korvaukset ja sen
lisäksi joka kymmenes (vrt. roomalaisten ”desimointi”) ja sittemmin peräti joka
kolmas miespuolinen asukas hirtettiin. Uhrit valittiin arvalla, joten
rangaistus oli kollektiivinen.
Varsinaisten sissien kohtalo oli vielä sitäkin karumpi. Usein heidät
seivästettiin, jolloin he saivat odottaa kuoleman tuomaa vapautusta monta
tuntia. Jossain tapauksissa seipäänä oli hehkuvaksi kuumennettu rautakansi. Monenlaista
muutakin kekseliästä kidutusta käytettiin.
Tarkoituksena oli tietenkin pelotevaikutus, terrori. Ihmetyttää kuitenkin,
että nimenomaan ruotsalaiset käyttivät niin kaameita kidutuksia ja nimenomaan
tanskalaisia vastaan. Olivathan nuo kansat perivihollisia, mutta sentään
selvästi ihmisiä.
1600-luvulta muistan erään taulukon, jossa on kuvattu erilaisia kansoja
ja heidän hyveitään ja paheitaan. Ruotsalaisten paheeksi mainitaan siinä
julmuus. Mahtaneeko asiassa olla tekemistä silläkin, mettä voimassa oli jonkin
aikaa Mooseksen laki, jonka säädökset eivät olleet lähelläkään valistuksen
aatteita. Toki myös noitien polttamiset olivat tuhoon aikaan tavallisia.
Kun tähän lisätään, että sekä ruotsalaiset että tanskalaiset
harjoittivat myös ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä merkitsi katastrofia ja
usein nälkäkuolemaa talonpojille, alkaa kuva tuon sodan raakuuksista syntyä.
Suomalaiset oat perinteisesti kauhistuneet isonvihan julmuuksia ja
kaameitahan ne olivatkin. Täytyy kuitenkin myöntää, etteivät ruotsalaiset tässä
jääneet heistä jälkeen. Myös suomalaiset sissit lienevät kiduttaneet vankejaan
hiljaisella tulella, jota poltettiin uhrin takapuolen alla.
Tästä jälkimmäisestä minulla ei ole kunnon viitteitä, mutta enpä asiaa
ihmettelisi. Aikakausi oli tavattoman raakaa.
Rauha sentään saatiin aikaan ja se
oli Ranskan ansiota. Tanska ei ollut lainkaan halukas luopumaan Juutinaruman pohjoispuolisista
alueista ja vaati ehdottomasti ainakin joidenkin tukikohtienn, kuten Helsingborgin
jättämistä itselleen.
Kun Ludvig XIV:n johtama Ranska ilmoitti, että 50 000 miehen
armeija on jo lähietäisyydellä marssimassa kohti Tanskan eteläisiä alueita, oli
tanskalaisten tyydyttävä saneluun. Mon pauvre monsieur: pas un village,
kertoi Ranskan edustaja neuvotteluissa rakastettavasti…
Ruotsi oli joutunut tähän sotaan Ranskan takia, mutta myös selvisi siitä
pitkälti Ranskan ansiosta. Rauhan solmimisen jälkeen solmittiinkin
ystävyysliitto ikuisiksi ajoiksi, mutta sehän sitten purkautui 11 vuoden
kuluttua, kun revanssia himoava Tanska liittyi suuren Pohjan sotaan Ruotsin
vastaiseen rintamaan.
Tanskan ja Ruotsin vihollisuus periytyi jo keskiajalta ja Venäjä oli
tuossa pelissä Ruotsin kannalta useinkin vain Tanskan liitolainen. Etelästä se
kuolemanvaara Ruotsia uhkasi.
Tämän kirjan tarina on sangen vetävästi kerrottu ja tuo välillä mieleen
Peter Englundin, alan mestarin. Ehkä kannattaa todeta, että sen on kirjoittanut
nuori nainen, joten muodikkaat ”teoriat” siitä, miten kirjoittaja muka on
sidottu omiin lähtökohtiinsa, eivät nyt tässäkään tunnu toimivan.
Vanha rationaalinen näkemys, jonka mukaan
ihmisellä on periaatteessa aina mahdollisuus asettua toisen ihmisen asemaan,
näyttäisi minusta sentään pätevän.
Tässä taas olisi kirja, joka pitäisi suomentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.