Vääryys vallan saapi?
Haqvin Spegelin (1645-1714) nimi on useille ja ehkäpä jopa useimmille
suomalaisille tuttu. Sen näkee selatessaan ikävien ja typerien saarnojen aikana
paremman puutteessa virsikirjaa, jossa hänen sepittämiään virsiä on peräti 16
kappaletta. Ruotsin kirkon virsikirjassa niitä on vain 10.
Spegel oli Kaarle XI:n rippi-isä ja piti päiväkirjaa, joka antaa hyvin kiinnostavan
näkökulman esimerkiksi Skoonen sotaan. Sitä on käyttänyt ahkerasti kirjassaan myös
Harrison Lindbergh (ks. Vihavainen:
Perivihollisen julma nöyryyttäminen ).
Siitä ei nyt kuitenkaan enää pitänyt puhumani, vaan tästä Ukrainan
sodasta. Jotta oikeus toteutuisi, olisi V.V. Putonin lähettämä örkkiarmeija
lyötävä viimeiseen mieheen ja itse diktaattori tuomittava asianmukaisesti Haagissa
ja sen jälkeen hirtettävä.
Senhän useimmat meistä tietävät ja ymmärtävät ja lehdistömmekin jaksoi
unelmoida tästä ratkaisusta jo ikään kuin lähes toteutuneena pari vuotta.
Paljon muitakin hyyiä asioita toivottiin, mutta ne eivät valitettavasti ole
vieläkään toteutuneet ja eivät kenties toteudukaan.
Käyttöä olisi Spegelin virrelle ”Jo vääryys vallan saapi”. Se jätettiin
pois virsikrjasta vuonna 1986. Tässä sen sanat Elias Lönnrotin runoilemassa modossa
:
1. Valittaa täytyy totta
Ja surra suuresti,
Kun vääryys vallan ottaa
Ja pahuus paisuupi.
Mykäkskö tuli kerran
Jo kaikki maailma,
Kun oikeutta Herran
Ei kenkään julista?
2. Nyt petos, vilppi täällä
On noussut kunniaan,
On valhe vallan päällä
Ja vääryys voimassaan;
Ei köyhän, kurjan ääntä
Viattomuudessaan
Kuunnella, rikas vääntää
Lain myöten tahtoaan.
3. Kas lähimmäistään syövät
Nuo jumalattomat,
Viekkaudella vievät
Sen elot ainoat;
Kuin käärme kiukussansa
He korvat lummessa,
Ahdistelevat kansaa,
Sortavat vaivaista.
4. Mut kerran Herra kostaa
Työt jumalattomat,
Rankaisee ansiosta
Ryöstäjät viekkahat,
Ne, jotka täällä veivät
Orvolta oikeuden
Ja leskein leivän söivät,
Vaivaisen osuuden.
5. Vaan siviät ne kerran
Ilolla näkevät
Vanhurskauden Herran,
Työt Herran väkevät:
Hän kuinka voimassansa
Omansa vapahtaa,
Suuressa kunniassansa
Pahasta pelastaa.
Sitähän se on taas näyttänyt, mutta Juuri nyt kyllä kuuluu taas
sellaisia puheita, että loppu on lähellä. Kollektiivinen länsi, uskaltaisikohan
sanaa käyttää, on nyt hyvin optimistinen ja paradoksaalisesti samaa omasta
puolestaan julistavat myös örkkivaltion tiedottajat.
En ole viitsinyt seurata joukkojen liikkeitä ja onnistuneita tai epäonnistuneita
lahtauksia käytännön tasolla, enkä liioin innostua niistä, mutta olisihan tuo
hienoa, jos viimeinkin päästäisiin edes jonkinlaiseen ratkaisuun. Siitähän on
alettu puhua jo entistä vakavammin ja myös ilman ehdottomia vaatimuksia siitä, että
asioiden olisi mentävä Herran tahdon mukaisesti niin tai näin.
Kuka tietää, tässä saattaaa olla aihetta taas kaivaa Haqvin Spegelin
virsi esille internetistä, jonne aikaansa seuraavat prelaatit sen vielä niinkin
myöhään kun vuonna 1986 karkoittivat ja heollä öienee ollut asiaan hyvä syitä.
Ehkäpä koko tuo porukka oli nyt, vuosiatojen kuluttua, saanut sen
vakaumuksen, että kaikki, mitä Luoja suuressa viisaudessaan sallii, on
yksiselitteisesti ylistettävää ja Spegelin kaltaiset ruikuttajat ansaitsivat
vain karkotuksen tästä maailmasta, jossa inhimillinen ylpeys (pride) oli
nousemassa ainoaksi sallituksi ja oikeaksi tavaksi suhtautua asioihin.
Itse asiassa tämä saattoikin olla pakanallinen asenne, jonka tapaamme
myös Voltairen tohtori Panglossilla, mutta ehkä enemmän tästä aiheesta toiste.
Eihän tässä vielä ole tietoa, miten äijän käy, eikä oikeastaan edes
siitä, mitä on menossa, mutta ehkäpä meidän joka tapauksessa on valmistauduttava
laulamaan Hilariuksen kiitosvirsi, kävi miten kävi.
Ohessa joka tapauksessa merkintöjä menneeltä ajalta:
tiistai 5. joulukuuta 2023
Tuuli kääntyy
Suomalainen media, jonka itsekylläisyys on jo kauan ollut verrattavissa
muinoisen Neuvostoliiton vastaavaan, on parin vuoden ajan ilahduttanut
yleisöään jokapäiväisillä uutisilla siitä, miten Venäjän romahdus vääjäämättä
lähenee.
Neuvostoliittolaiseen tapaan asioista ei ole tyydytty vain kertomaan
uutisia ja ennusteita, niitä on samalla aina kommentoitu, vieläpä sangen
moralistisin äänenpainoin.
Iltapäivälehtien osalta on tuskin ollut päivää, ettei Putinin kuva olisi
koristanut niiden kansia. Tämän terminaalivaiheessa olevaa tautia sairastavan
ihmispedon on kerrottu olevan hyvin lähellä loppuaan, mikä on yhä uudelleen
ilahduttanut kunniallisia ihmisiä. Ajan mittaan tämäkin teema on tullut yhä
epäkiinnostavammaksi.
Koska Venäjän mahdollisuudet pärjätä sodassa nykyaikaisia Naton
ihmeaseita vastaan ovat tiedetysti olleet asiantuntijoiden mukaan olemattomat,
on pohdittu jo myös sitä, mitä venäläisille pitäisi tehdä sodan jälkeen.
Aksiomaattisena on pidetty sitä, ettei Venäjälle saa antaa yhtään sen
havittelemia alueita, koska tämä merkitsisi rikoksen palkitsemista ja olisi
loputtomien valloitusten alku.
Venäjän hajottaminen osiinsa on monen mielestä ollut välttämätöntä.
Samalla voitaisiin myös korjata vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia, alkaen
Itä-Preussin valloittamisesta ja päätyen ties mihin. Oikeamielisten
vaatimuksilla ei ole mitään rajaa eivätkä sellaisiksi ainakaan muodostu Venäjän
ja venäläisten intressit, jotka eivät ole eivätkä voikaan olla niin sanotusti
legitiimejä.
On lähdetty siitä, että Venäjä, joka on itse lähtenyt kansainvälisten
sääntöjen rikkomisen tielle, on myös itse tuominnut itsensä paariaksi kansojen
joukossa ja sen niin sanottu ymmärtäminen olisi pelkkää rikoksen suosimista,
joka myös on rangaistava teko, kuten Suomenkin laista tiedämme.
Valtio-opin historiasta tunnemme klassisen kiistakysymyksen: merkitseekö
voima myös oikeutta? Jos jollakin voimakkaalla valtiolla on suuren kansansa
takia suuria intressejä, eikö se ole myös oikeutettu niitä valvomaan
tarvittaessa voimallakin?
Idealistisen näkökannan mukaan voima ei merkitse oikeutta, Might is
not Right, mutta päinvastoin asiat saattavat hyvinkin mennä: Right
is Might. Tämä toimii silloin, kun kansainvälisellä yhteisöllä on kylliksi
voimaa panna ruotuun kaikki sääntöjen rikkojat ja oikeuksien loukkaajat. Ja
lännen ihmeaseita ja talousmahtia vastaanhan ei Venäjällä vielä äsken näyttänyt
olevan paljon sanomista.
Eilinen Iltalehti sitten hätkähdytti otsikoimalla: Vain
näin Putinin voitto voidaan estää. Ajatus Putinin voiton mahdollisuudesta,
mitä se sitten tarkoittaisikaan, on epäilemättä maamme mediassa jotkin uutta.
Lisää löylyä heitti samassa lehdessä uutispäällikkö Solmu Salminen, joka
arvioi, että Suomessa on pakko alkaa kääntää katsetta sellaiseen
tulevaisuuteen, jossa Venäjä on saanut Ukrainasta jonkinlaisen voiton.
Kansainvälisellä areenalla journalismi on tietenkin ollut
monipuolisempaa kuin omassa kansallisessa kuplassamme. Washington Post-lehdessä
arvioi Mihail Zygar pari päivää sitten (Opinion
| In Russia, the shift in public opinion is unmistakable - The Washington Post ),
että vastoin aiempia odotuksia Venäjällä menee nyt itse asiassa hyvin.
Pakotteet eivät toimi, eikä talous suinkaan ole romahduksen partaalla.
Sitä paitsi kansa on yhä selvemmin alkanut tukea Putinia, aina niitä
oligarkkeja myöten, jotka aluksi ilmoittivat olevansa sotaa vastaan. Länsi taas
on rangaissut yhtä lailla kaikkia venäläisiä heidän kannastaan huolimatta.
Zygar, joka kuuluu ns. asioista hyvin perillä oleviin tahoihin, ei kätke
sitä, että länsivaltojen saarto on kyllä aiheuttanut Venäjälle myös todellisia
ongelmia, jotka osittain jatkuvat yhä. Kuitenkin hän näkee, että tuuli on nyt
kääntynyt Putinin eduksi ja samaahan todistavat myös mielipidetutkimukset.
Naiivin moralistinen kaiken venäläisen boikotointi ja ”värisokea”
venäläisyyden rankaiseminen, on ollut aivottoman EU:n tuottamaa
zombiepolitiikkaa, jonka vahingollisuutta itse länsimaille on vaikea edes
arvioida.
On outoa, että se on saanut aivan
varauksettoman kannatuksen juuri Suomen tapaisessa maassa, mutta asiaa
kannattanee yrittää ymmärtää mediakritiikin kautta. Edes sodan aikana Suomen
media ei ollut yhtä yksipuolinen kuin nykyään. Miten tämä on ollut mahdollista,
kannattaa sangen vakavasti kysyä.
Putinin hallinnon ja sen liehittelijöiden esittämä ja ylläpitämä
skenaario erikoisoperaatiosta on yhtä tragikoominen kuin
talvisodan oikeuttamista varten luotu skenaario Suomen demokraattisesta
tasavallasta. Sellainenhan toimi vastoin tarkoitustaan. Samaan sarjaan
kuuluivat erään nimikuulun dosentin esittämät kutsut Kiovassa pian pidettävään
voitonparaatiin. Ne eivät kauan jaksaneet edes naurattaa ihmisiä.
Mutta todellisuus ei rajoitu vain jommankumman osapuolen esittämään
toiveajatteluun. Se on harmaampi ja orientoituminen tulevaisuudessa meitä
odottaviin mahdollisuuksiin edellyttäisi nyt tuota kuuluisaa tosiasioiden
tunnustamista.
Emme me mitään saavuta sillä, että yritämme olla paavillisempia kuin
paavi itse. Venäjän ja Ukrainan sotaan on voitu Venäjän ja Suomen suhteiden
totaalisella katkaisulla vaikuttaa yhtä vähän kuin maapallon lämpenemistä
voidaan estää lakkaamalla hakkaamasta Suomen metsiä.
Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, millaiseen rauhaan Venäjän ja
Ukrainan välillä päädytään. Reaalipoliittinen linja, joka on edellyttänyt myös
venäläiset näkökulman jonkinlaista huomioimista rauhan mahdollistamiseksi, on
aina saanut vastaansa äärimmäisen tiukan non possumus-asenteen,
jonka esittäjillä epärealistinen käsitys reaalimaailman voimasuhteista yhdistyy
moraaliseen maksimalismiin.
Se on huono yhdistelmä. Paras maailma olisi varmaankin kyllä sellainen,
jossa oikeudella aina olisi myös eniten voimaa takanaan. Ukrainan
tapauksessakin näin on näyttänyt vielä olevan.
On kuitenkin huolehdittava myös siitä mahdollisuudesta, että moraalinen
oikeassa oleminen punnitaan maailman päätöksentekijöiden pöydissä kevyemmäksi
joihinkin muihin asioihin verrattuna.
Saattaa olla, että sellainen tilanne on nyt kovaa vauhtia lähestymässä.
Vaikka sitä olisi mahdotonta ainakaan koko sydämestään kannattaa, se saattaa
pakottaa hyväksymään itsensä.
Myös Venäjä herää vielä jonakin päivänä isänmaallisesta houreunestaan ja
pyrkii taas avaamaan yhteyksiä länteen. Siihen on meillä Suomessa oltava myös
valmiudet ja toivottavaa on, ettei presidenttinämme silloin ole mikään
moralistisia latteuksia toisteleva tomppeli, vaan ennen muuta oman kansakunnan
etuja valvova valtiomies.
"Reaalipoliittinen linja, joka on edellyttänyt myös venäläiset näkökulman jonkinlaista huomioimista rauhan mahdollistamiseksi, on aina saanut vastaansa äärimmäisen tiukan non possumus-asenteen, jonka esittäjillä epärealistinen käsitys reaalimaailman voimasuhteista yhdistyy moraaliseen maksimalismiin...
VastaaPoistaSiihen on meillä Suomessa oltava myös valmiudet ja toivottavaa on, ettei presidenttinämme silloin ole mikään moralistisia latteuksia toisteleva tomppeli, vaan ennen muuta oman kansakunnan etuja valvova valtiomies."
Inhorealistinen, mutta realistinen näkemys. Pidän Suomen perusvalintoja ts EU ja Nato -jäsenyyksiä perusteltuina, mutta vähemmälläkin uholla olisi selvitty. Kun ulkoministeri Valtonen kieltäytyi kättelemästä Lavrovia mietin, oliko tuo maan edun mukaista; toki luottamuksellisissa neuvotteluissa oli voinut jämäkästi todeta, että rajat aukeavat heti kun Venäjä palaa noudattamaan rajasopimusta.
Suomen ei pitäisi ikinä unohtaa, että olemme pieni maa suuren naapurin kyljessä. Tavoitteena tulisi olla asialliset suhteet kuten Natomaa Norjalla ja Venäjällä.
Sanoisinpa presidentti Stubbin viimeaikaisten kannanottojen perusteella, että halua vastata blogin 5.12.2023 ym huutoon löytyy.
Putin on Ex cathedra - erehtymätön. Jos joku erehtyy epäilemään, tipahtaa ikkunasta. Putinille valehtelu on totuutta, erehtymättömyyttä: Mainilan laukaukset: Eikö hävetä? Katynin metsä: Natsien tekosia, no ei ollut vaan puna-armeijan, suomalaiset natseja (vieläkin), neuvostosotilaiden elävältä tukahduttaminen: höpöhöpö, talvisodanaikainen liittouma natsisaksan kanssa, niinpä niin. Sandarmohin siviiliteloitukset: suomalaisten toimesta Höpöphöpö uudelleen, Suomen Suur-Suomi haaveet,. (Kyllä se on ollut aina Venäjä, joka ”puskurivyöhykkeitä”havitellut: Petsamo ja Suomineidon hameenhelma muiden muassa, Ukraina kömmähdys 3 päivää onkin 5 vuotta, siviiliteloitukset on hoitanut Venäjä, aina, antautuneet sotilaat on puna-armeija, lähes aina hoitanut konekivääritulella pois päiviltä ).
PoistaMitä on ”totuus”? Ehkä vain propagandan, tunnustuksellisuuden ja tahdonvälinen salaliitto.
Suomalaisen median käytös mieletöntä. Me liityimme Natoon, jonka ansiosta se ei ole välittömästi hengenvaarallista, mutta tuplasti mieletöntä siitä tekee, että media kilpailee kumpaa se mäiskii enemmän, Puttea vai Trumppia. Toimittajat ovat kuin pikkupoikia, jotka seisovat isukin kanssa pihalla, jonka selän takaa ilkeilevät naapurin kakaroille, mutta potkivat samaan aikaan isäänsä munille.
VastaaPoistaMaailma muuttuu, myös arvoiltaan, jotka tosin perustellaan faktoiksi. Kun muistaa, että 60/70-luvuilla kollektivisoinnin katsottiin symbolisoivan – monissa piireissä - oikeamielisyyttä. Asiaa perusteltiin taloudellisilla näkökohdilla.
VastaaPoista90-luvun jälkeen, kollektivisoinnin katsottiin edustavan inhimillistä huonoutta, ajattelun kapeutta. Ja, asiaa perusteltiin taloudellisilla näkökohdilla.
Mikä sitten on inhimillisyyden mittapuu? Onko sitä ensinkään? Ihminen on lähtökohtaisesti väkivallan airut, ihailija ja käytäntöönpanija: muuten ei olisi esim. sotia.
Ihmisestä kertoo paljon se, että väkivalta on ollut kautta historian myös viihdettä: julkiset teloitukset ovat olleet suurta kansanjuhlaa. Esimerkiksi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n teloitus giljotiinilla vallankumouksen aikana 21. tammikuuta 1793 oli suuri kansanjuhla: viini virtasi.
USA:ssa lorhotettiin Bourbonia julkisissa hirttäjäisissä.
Voi ihmistä, vai pitäisikö todeta hienosti: Ecce homo.