Lisää
suomalaisista herkuista
Joku oman mitättömyytensä ymmärtämiseen
herännyt henkinen kääpiö näyttää pahoittaneen mielensä suomalaisen ruoan
ottamisesta tarkastelun kohteeksi.
Asia
ei ole erityisen yllättävä. Elämme näköjään sitä historoan vaihetta, jossa sana
”kansallinen” nyt kerta kaikkiaan on kirosana melko laajalle joukolle, joka
kuvittelee olevansa muun maailman yläpuolella ja osoittaa sen johdosta
katumustaan.
Niinpä myös jo pelkkä sana ”suomalaisuus” herättää
aggressioita, vaikka sen käyttö ei merkitsisikään yritystä nousta muiden
yläpuolelle. Se nyt vain on jotenkin niin väärin.
Tällaisen aineksen psykopatologiaa on
maailmalla tutkittu jo kauan ja olen itsekin noita kirjoituksia kommentoinut
(ks. Vihavainen:
Haun oikofobia tulokset ).
Ettei
elättelisi turhan suuria luuloja myöskään tästä omasta kansastamme, on
terveellistä aina silloin tällöin saada kuulla myös se kylähullun rääkäisy,
joka muistuttaa meitä asiasta. Vaarallista kyllä on, että tuo ilmiö istuu
lujassa kuin uloste Junttilan tuvan seinässä.
Mutta se on jo eri keskustelu. Viimeksi
kirjoitin taas suomalaisesta keittiöstä, enkä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.
Olen kirjoittanut siitä jo enemmän kuin
kymmenen kertaa (ks. Vihavainen:
Haun suomalainen ruoka tulokset ), mutta riittäähän siitä juttua
loputtomiin.
Aidosti suomalaisia ruokia ei tässä
maailmassa ole vain kymmenen tai kaksikymmentä lajia, vaan runsaasti yli sata,
ehkä jopa satoja. Kaikki eivät ole suuria herkkuja, vaan mukana on myös sitä
tavallista mahan täytettä, jota aina on oltava, kuten vaikkapa espanjalainen
polenta tai gofio.
Kuitenkin myös niissä on oma tenhonsa. Hyvät perunat ovat jo valmiita herkkuja ja
muistaako joku verranneensa suomalaisia ja ulkomaisia uusia perinoita
toisiinsa. Ero on merkittävä, enkä ole kuullut, että sen olisi havaittu olevan
ulkomaalaisten hyväksi. Uusien perunoiden lisäksi tarvitaan vain voita tai
silliä, mieluummin molempia.
Kunnon savolainen kopratalkkuna on sellaisenaan
hyvää, mutta tarvitsee ja jopa vaatii myös kyytipojakseen runsaasti voita tai
tirripaistia, kuten perunatkin. Kukapa kuitenkaan toisaalta pistelisi noita
särpimiä poskeensa paljaaltaan?
Salaatit eivät ole suomalaisen keittiön
vahva puoli ja kuuluvat aika myöhäisiin tulokkaisiin. Kuitenkin esimerkiksi
metsäsienisalaatti on herkku, jota en ole koskaan huomannut Suomen ulkopuolella.
Muutkin sieniruokamme ovat erityisen maukkaita ja huomattavasti parempia kuin
ns. herkkusienistä tai siitakkeista tehdyt.
Turska on koko Euroopan suosituin kala
Jäämereltä Välimerelle, mutta harvassa paikasa sitä (tai sen sijasta esim. koljaa
tai moivaa) syödään lipeäkalana, kuten Suomessa. Valkokastikkeen ja maustepippurin
kera se on mahtava ruoka, jota tekisi mieli syödä enemmän kuin jaksaa.
Muuan venäläinen kirjailija oli onnistunut
saamaan sellaista Norjassa ja kirjoitti aiheesta innoittuneen kertomuksen, jota
olen sеlostanutkin (ks. Vihavainen:
Haun владимир сорокин tulokset). Saa sitä herkkua meilläkin, joskin vain joulun
aikaan.
Lipeäkala on täydellä oikeudella
sijoitettava suomalaisen keittiön osaksi, kuten myös suomalaisittain
sokerisuolattu silli, jollaista saa muualta etsiä. Hyvää saa Venäjältä ja
Virostakin ja Saksan ja Hollannin matjekset voi vielä erikseen mainita, mutta
suomalaisella on omat piirteensä.
Myös nahkiaiset, siis itse asiassa madot,
ovat ruokaa, jota saa Suomessa ja Venäjällä, mutta tuskin juuri muualla.
Mutta kalaruoista voisi kirjoittaa useitakin
kirjoja. Pelkästään Riitta Teinosen kirja sisältää 200 silakan valmistusohjetta,
mikä antaa perspektiiviä asiaan.
Mutta jälkiruoat ovat vielä käsittelemättä.
Suomalainen pulla tai vehnäspitko ei suinkaan ole kaikkialla tunnettu herkku,
saati nyt voisilmäpulla tai korvapuusti. Myöskään suomalaisia piirakoita,
esimerkiksi raparperipiirakoita, mustikkapiirakoita tai rahkapiirakoita ei
yleensä kannata ulkomailta etsiä.
Mämmi kuuluu niihin suhteellisen
harvinaisiin vanhoihin ruokiin, jotka olivat makeita ilman lisättyä sokeria. Hauduttamallahan
maltaista saa mallassokeria, jonka voi sitten käyttää alkoholiksi tai nauttia
muuten. Makeutta löytyi aikoinaan myös hunajasta, josta meillä tehdään lähinnä
simaa.
Venäläinen medovuha, jota saa esimerkiksi
Novgorodin, Pihkovan ja Vanhan Laatokan perinneravintoloista, ei meillä ole säilynyt
perinteenä. Saahan siihen kiljuun kaupasta halvalla sokeriakin.
Kiisselit ovat Venäjällä toki tunnettuja
(kislyi -hapan), mutta eipä taida esimerkiksi raparperikiisseliä sieltä löytää
ihan vähällä etsimisellä. Lisäksi on olemassa paahtokiisseliä, maitokiisseliä
ja monta muuta erikoisuutta, jotka erityisesti metsämarjoilla ja myös puutarhamarjoilla
höystettyinä ovat varsin kansallisia erikoisuuksia.
Sivumennen sanoen, Finnairin nykyinen
brändijuoma, mustikkamehu on kansainvälisesti sopivan erikoinen juoma, joka saa
muistamaan yhtiön nimen ja värin.
Ternimaidosta tehty uunijuusto kuuluu
perinteisiin herkkuihin ja on säilyttänyt jossakin määrin suosiotaan, vaikka
sitä ei taida ravintoloista saada (miksi?), vaikka se on nopeaa ja helppoa
valmistaa. Monessa maassa perinteet estävän sen käytön. Pakastettua ternimaitoa
meillä on yhä saatavilla ja sitä kannattaa käyttää!
Muuten, suomalainen juustovalikoima ei ole
erityisen hyvin vaalittu ja juuri nyt taidamme todistaa omaleimaisen
Aura-juuston tuhoa. Joka tapauksessa tässä on syytä mainita ainakibn
kainuulainen leipäjuusto lakkojen kera.
Rahkaa meilläkin käytetään aika lailla,
mutta smetana on suomalaisesta perinteisestä voin valmistuksen metodista
johtuen ollut harvinaisuus aina viime vuosikymmeniin saakka, mikä erottaa
meidät venäläisistä. Sen sijaan meillä ollaan vanhastaan suuria kerman ystäviä
ja vispattu kerma kruunaa minkä tahansa jälkiruoan.
Se
nyt ei sinänsä ole harvinaisuus Euroopassa, mutta, sanokaamme,
raparperikiisseli kermavaahdolla on jo toinen juttu.
Espanjalaiset syövät sitkeästi churrojaan,
mutta suomalainen munkkirinkilä saattaa kyllä kiihottaa paremmin meikäläisiä
makuhermoja. Meillä on myös ollut kahviloissa esimerkiksi erinomaisia lehteviä
omenaleivoksia, jollaisia en ole nähnyt enää aikoihin. Onkohan niitä enää
saatavilla? Osataanko niitä enää edes tehdä?
Ja mitä omeniin tulee, omenahyve ja
uuniomenat kuuluvat ehdottomasti suomalaiseen syksyyn. Muuten esimeriksi
pappilan hätävara ja köyhät sekä rikkaat ritarit ovat myös herkkuja, joihin ei
ulkomailla törmää.
Kahvin kanssa maistuu myös Savonlinnan
suunnalla omenalörtsy, joka on paikallinen erikoisuus.
Kun marjoista on nyt ollut puhetta, pitää
mainita myös marjamehut, jotka jo tekevät ateriasta arkista juhlavamman.
Kotikaljasta ja piimästä en puhu nyt, koska tässä keskitytään enemmän
jälkiruokaosastoon.
Erilaiset vanukkaatkin voi tässä mainita ja
esimerkiksi kevyet marjarahkat ja myös pääsiäsipashan, jonka tekeminen on ollut
keskittynyt itäiselle ortodoksialueelle, mutta levinnyt sitten suurimpaan osaan
maata.
Samaan tapaanhan elsassilainen hapankaali
on vähitellen tullut Ranskan kansallisomaisuudeksi, vaikka hapankaalin syömistä
aikoinaan käytettiin saksalaisia ”kaalinpäitä” (les boches, engl. krauts)
halventavana asiana (vrt. Vihavainen:
Haun hapankaali tulokset ).
Kaiken kaikkiaan Suomen asema useamman
kulttuurin risteyksessä on tehnyt keittiöstämme poikkeuksellisen inklusiivisen,
eikä enempää läntinen kuin itäinen saati pohjoinen suunta ole päässyt kokonaan
määrääväksi. Nykyäänhän olemme ammentaneet runsaasti myös etelästä.
Jos joku haluaa kuvitella, ettei erityistä
suomalaista keittiötä ole, niin siitä vaan, vapaassa maassa. Onhan meillä nyt
taas noita litteän maan puolustajiakin.
"muistaako joku verranneensa suomalaisia ja ulkomaisia uusia perinoita toisiinsa. Ero on merkittävä, enkä ole kuullut, että sen olisi havaittu olevan ulkomaalaisten hyväksi. "
VastaaPoistaKerran jouduin syömään kylmän kesän jälkeen söin Juhannuksena kyproslaisia uusia perunoita ja olivat kohtuullisia. Nyt on saatavissa ruotsalaisia (swiftejä) ja ne eivät vedä vertoja suomalaisille. Mikähän lienee syynä, luulisi, että maaperä, lämpö ja valoisuus Ruotsissa olisi oleellisesti sama, liekö kyse tuoreudesta. Onneksi tämä kesä oli niin aikaisessa, että Juhannuksena on varmuudella saatavissa suomalaisia uusi perunoita. Niiden kanssa kun nauttii voi-uusi sipuli -kastiketta ja silliä, elämä on mallissaan.
"Salaatit eivät ole suomalaisen keittiön vahva puoli ja kuuluvat aika myöhäisiin tulokkaisiin. Kuitenkin esimerkiksi metsäsienisalaatti on herkku, jota en ole koskaan huomannut Suomen ulkopuolella."
VastaaPoistaMiten salaatit aiemmissa blogeissa kerrotuista Savon kartanoissa, niiden syömisestä Ludvig XIV hovissa on lähteitä, joten voisi kuvitella niiden kulkeutuneen myös ruotsalaiselle yläluokille.
Samoin oudolta tuntuu, ettei metsäsienisalaatia syötäisi Venäjällä.
Turskasta huomio, että erinomaista turskanmaksaa saa nykyisin säilykkeinä. Siitä saa esim "makusilmän" keittoon.
Nahkiaisia ei voi kuin ylistää.
"Hyvät perunat ovat jo valmiita herkkuja ja muistaako joku verranneensa suomalaisia ja ulkomaisia uusia perinoita toisiinsa. Ero on merkittävä, enkä ole kuullut, että sen olisi havaittu olevan ulkomaalaisten hyväksi."
VastaaPoistaNäin se on. Perusasioista ja -mauista on kyse. Näitä ihailevat ulkosuomalaiset tuttavani vuosikymmen toisensa jälkeen ulkomaisten kumiperunoiden tappioksi. Ei ole Lapin Puikulan voittanutta! Ehkä "arktinen ja suht' puhdas luontomme" pitää marjojen, kasvisten ja riistan maut hyvin hienovaraisina eikä niiden maustamiseen usein tarvita sokeria tai suolaa kummempaa.
"Kuitenkin esimerkiksi metsäsienisalaatti on herkku, jota en ole koskaan huomannut Suomen ulkopuolella. Muutkin sieniruokamme ovat erityisen maukkaita ja huomattavasti parempia kuin ns. herkkusienistä tai siitakkeista tehdyt."
Ja tätä herkkuahan Suomen visiitin jälkeen väännetään kotikokkeina Saksaa myöten. Onnistui ymmärtääkseni oikein hyvin, kun sopivat sienet löytyivät kaupasta. Mämmin valmistus taisi olla työläämpi homma, en tiedä miten se onnistui.. Saan joskus kestitä ulkomailla asuvaa sukuani Suomessa, ja aina on yhtä jännittävää miettiä, mitä tarjotaan pöytään. Olen luottanut usein Lapin Puikulaan, kotimaiseen loheen eri muodoissa tai karjalanpaistiin, savusilakoihin, saunapalviin, jälkiruokaan marjoista, metsäsienisalaattiin jne. Erittäin hyvin on aina vieraille maistunut ja on tykätty kovasti!
Siitä tulikin mieleen, että edesmennyt thessalonikialainen setäni ihastui Savossa 70-luvulla muikkukukon makuun niin syvästi, että sitä rahdattiin joka kerta Suomesta Sveitsiin asti käsimatkatavaroissa muiden suomiherkkujen mukana.
Meillä on rikas, arvokas ja perinteikäs ruokakulttuuri, josta on syytä pitää tiukasti kiinni. Se on myös varsin terveellinen, kun karsii arkena turhaa kermalla lotraamista. Juhlat ovat tietysti aina asia erikseen ja silloin herkutellaan hyvällä omallatunnolla!
Ps. Jos jollekin tuli nälkä niin kaupan kautta kokkailemaan suomiherkkuja, joiden reseptejä on netti pullollaan.
"mitä omeniin tulee, omenahyve ja uuniomenat kuuluvat ehdottomasti suomalaiseen syksyyn. "
VastaaPoistaMainittakoon myös omenapiirakka. Jos laiskottaa, saa kaupan voi/lehtitaikinasta, hyppysellisen kanelin kera erinomaisen sunnuntaikahvin herkun.
Omenasta saa pelkästään keittämällä ilman mitään lisäkkeitä helposti erinomaista hilloa, joka kestää myös pakastamista. Se on erinomainen lisäke puuroon - taikka sianlihan kanssa.
"Samaan tapaanhan elsassilainen hapankaali on vähitellen tullut Ranskan kansallisomaisuudeksi..."
VastaaPoistaOlen ihmetellyt, että hapankaali ei historiallisesti ole laajemmin kotiutunut Venäjältä Suomeen, koska se on ollut lähes ainoa tapa tarjota Suomen pitkänä talvena C-vitamiinin lähteitä tavalliselle kansalle.