Historiallista fiktiota
Virosta
Karl Ristikivi, Rooman-päiväkirja.
Suomentanut Jouko Vanhanen. Enostone kustannus 2024, 215 s. ; Tiit Aleksejev, Mustia
raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina. Suomennos Jouko
Vanhanen. Enostone 2023, 52 s.
Päiväkirjat
olivat aikoinaan hyvin merkittävä kirjallisuudenlaji. Historiallisesti
kiinnostavimpia ovat sellaiset, joita ei ole tarkoitettu julkaistaviksi.
Näihin kuuluvat
esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun
pepys tulokset) ja James Boswellin päiväkirjat. Viimemainittu oli erityisen
ahkera kirjoittaja ja silmäilen parhaillaan erästä hänen Grand Tourinsa päiväkirjaa
joka sijoittuu vuoteen 1764. Kaiken kaikkiaan Boswellin päiväkirjat käsittävät
kolmisenkymmentä nidettä, joista on lukijoille toimitettu monia, suomeksi
ainakin yksi ( ks. Vihavainen: Haun
boswell tulokset).
Karl Ristikiven
kirjoittama fiktiivisen Kaspar von Schmerzburgin Rooman-päiväkirja sijoittuu
sattumoisin vuoteen 1765, jolloin myös Boswell lienee jo Grand Tourillaan päässyt
Roomaan asti. Vuonna 1764 hän seikkailee vielä Saksassa ja Sveitsissä.
En tiedä,
pitäisikö käydä vielä Kaisa-kirjastosta lainaamassa tuokin nide. Eihän sekään
välttämättä auttaisi Ristikiven ymmärtämisessä.
Ristikivi on
virolainen modernisti, jonka ymmärtämistä on syystäkin pidetty vaikeana. Toki
ainakin tässä kirjassa hänen tekstiään voi lukea tavallisena historiallisena viihteenä
ja (fiktiivisenä) tapainkuvauksena käsittelemästään ajasta.
On kuitenkin
esitetty, että Ristikiven varsinainen leipälaji olisi pastissi eli jotakin toista
kirjaa myötäilevä mukaelma. Silloin olisi löydettävä tuo kirja ja luettava
ensin se.
En tiedä, mitä
kirjaa kirjoittaja tässä seurailee, mutta hän mainitsee useaan otteeseen
sankarilla olleen mukanaan aikakauden Rooman ”pyhä kirja”, Johann Joachim von
Winckelmannin (1717-1768) teos, tosin ”aukileikkaamattomana”. Minun sukupolveni ymmärtää vielä, mitä tuo
leikkaaminen tarkoitti.
Tuo kirja on
saattanut olla Antiikin taiteen historia (Geschichte der Kunst des Altertums,
1764), jota pidetään suorastaan uusklassisen taidesuunnan aloittajana.
Winckelmann käsitti
antiikin taiteen suurimmiksi arvoiksi jalon yksinkertaisuuden (edle Einfalt) ja
hiljaisen suuruuden (stille Grösse).
Ilmeisesti hän käsitti
väärin ainakin antiikin patsaiden värittömyyden ja piti sitä tarkoituksellisena.
Joka tapauksessa hänen työllään oli suuri merkitys sille Empire-tyylille, joka
Napoleonin aikana ja pian sen jälkeen löi läpi koko Euroopassa, ei vähiten Venäjällä
ja Suomessa.
Ristikiven paroni
von Schmerzburg on aika omituinen hahmo, joka elää nykyajassa, mutta tempautuu
samalla mukaan siihen antiikin henkeen, joka tuohon aikaan valtasi koko
Euroopan.
Hänen unissaan nuo
antiikin ennen niin mahtavat jumalat kuitenkin esiintyvät pelkkinä kutistuneina
ja säälittävinä jäänteinä, joiden voimat on vienyt se, ettei niihin enää
uskota.
Tuonkin ajan Rooma
on joka tapauksessa sekä vaikuttava, että täynnä kummallisia ilmiöitä ja
vaarojakin. Vuorilla asuu rosvopäällikkö, jonka valta ulottuu myös kaupunkiin. Jesuiitat
toimivat väärien tunnusten alla ja ruusuristiläiset pitävät salaisia
kokouksiaan.
Kuten sanottu,
kirjan merkitys pastissina jää minulta ymmärtämättä. Luulen että avaimena kirjaan
voisi olla myös Goethen kuuluisa Italianmatkaa (Italienische Reise), jonka sisältöä
en valitettavasti muista, vaikka kuvittelen sen joskus lukeneeni.
Tällä ymmärryksellä
kirja on ihan luettava, mutta tuntuu jättävän lukemattomia tarinoita auki ja
arvoituksia vastaamatta. Sellaistahan elämä toki tuppaa useinkin olemaan.
Tiit Aleksejevin
novelli sijoittuu Suuren Pohjan sodan
aikaan ja sen päähenkilö on pappismies, joka toimii Ruotsin kruunun
valtuuttamana sissipäällikkönä, mutta joutuu sitten epäillyksi yhteydenpidosta
vihollisen puolelle ja teloitetaan.
Tarina pohjautuu
ainakin löyhästi tositapahtumiin, kuten virolaisessa historiallisessa
kirjallisuudessa usein on.
Tässä versiossa
syytteet ovat perättömiä ja kaiken taustalla on rakkaustarina. Kirjasta koristaa
varsin kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä miniatyyri.