Kuviteltua menneisyyttä

 

Historiallista fiktiota Virosta

 

Karl Ristikivi, Rooman-päiväkirja. Suomentanut Jouko Vanhanen. Enostone kustannus 2024, 215 s. ; Tiit Aleksejev, Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina. Suomennos Jouko Vanhanen. Enostone 2023, 52 s.

 

Päiväkirjat olivat aikoinaan hyvin merkittävä kirjallisuudenlaji. Historiallisesti kiinnostavimpia ovat sellaiset, joita ei ole tarkoitettu julkaistaviksi.

Näihin kuuluvat esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset) ja James Boswellin päiväkirjat. Viimemainittu oli erityisen ahkera kirjoittaja ja silmäilen parhaillaan erästä hänen Grand Tourinsa päiväkirjaa joka sijoittuu vuoteen 1764. Kaiken kaikkiaan Boswellin päiväkirjat käsittävät kolmisenkymmentä nidettä, joista on lukijoille toimitettu monia, suomeksi ainakin yksi ( ks. Vihavainen: Haun boswell tulokset).

Karl Ristikiven kirjoittama fiktiivisen Kaspar von Schmerzburgin Rooman-päiväkirja sijoittuu sattumoisin vuoteen 1765, jolloin myös Boswell lienee jo Grand Tourillaan päässyt Roomaan asti. Vuonna 1764 hän seikkailee vielä Saksassa ja Sveitsissä.

En tiedä, pitäisikö käydä vielä Kaisa-kirjastosta lainaamassa tuokin nide. Eihän sekään välttämättä auttaisi Ristikiven ymmärtämisessä.

Ristikivi on virolainen modernisti, jonka ymmärtämistä on syystäkin pidetty vaikeana. Toki ainakin tässä kirjassa hänen tekstiään voi lukea tavallisena historiallisena viihteenä ja (fiktiivisenä) tapainkuvauksena käsittelemästään ajasta.

On kuitenkin esitetty, että Ristikiven varsinainen leipälaji olisi pastissi eli jotakin toista kirjaa myötäilevä mukaelma. Silloin olisi löydettävä tuo kirja ja luettava ensin se.

En tiedä, mitä kirjaa kirjoittaja tässä seurailee, mutta hän mainitsee useaan otteeseen sankarilla olleen mukanaan aikakauden Rooman ”pyhä kirja”, Johann Joachim von Winckelmannin (1717-1768) teos, tosin ”aukileikkaamattomana”.  Minun sukupolveni ymmärtää vielä, mitä tuo leikkaaminen tarkoitti.

Tuo kirja on saattanut olla Antiikin taiteen historia (Geschichte der Kunst des Altertums, 1764), jota pidetään suorastaan uusklassisen taidesuunnan aloittajana.

Winckelmann käsitti antiikin taiteen suurimmiksi arvoiksi jalon yksinkertaisuuden (edle Einfalt) ja hiljaisen suuruuden (stille Grösse).

Ilmeisesti hän käsitti väärin ainakin antiikin patsaiden värittömyyden ja piti sitä tarkoituksellisena. Joka tapauksessa hänen työllään oli suuri merkitys sille Empire-tyylille, joka Napoleonin aikana ja pian sen jälkeen löi läpi koko Euroopassa, ei vähiten Venäjällä ja Suomessa.

Ristikiven paroni von Schmerzburg on aika omituinen hahmo, joka elää nykyajassa, mutta tempautuu samalla mukaan siihen antiikin henkeen, joka tuohon aikaan valtasi koko Euroopan.

Hänen unissaan nuo antiikin ennen niin mahtavat jumalat kuitenkin esiintyvät pelkkinä kutistuneina ja säälittävinä jäänteinä, joiden voimat on vienyt se, ettei niihin enää uskota.

Tuonkin ajan Rooma on joka tapauksessa sekä vaikuttava, että täynnä kummallisia ilmiöitä ja vaarojakin. Vuorilla asuu rosvopäällikkö, jonka valta ulottuu myös kaupunkiin. Jesuiitat toimivat väärien tunnusten alla ja ruusuristiläiset pitävät salaisia kokouksiaan.

Kuten sanottu, kirjan merkitys pastissina jää minulta ymmärtämättä. Luulen että avaimena kirjaan voisi olla myös Goethen kuuluisa Italianmatkaa (Italienische Reise), jonka sisältöä en valitettavasti muista, vaikka kuvittelen sen joskus lukeneeni.

Tällä ymmärryksellä kirja on ihan luettava, mutta tuntuu jättävän lukemattomia tarinoita auki ja arvoituksia vastaamatta. Sellaistahan elämä toki tuppaa useinkin olemaan.

Tiit Aleksejevin novelli sijoittuu Suuren Pohjan  sodan aikaan ja sen päähenkilö on pappismies, joka toimii Ruotsin kruunun valtuuttamana sissipäällikkönä, mutta joutuu sitten epäillyksi yhteydenpidosta vihollisen puolelle ja teloitetaan.

Tarina pohjautuu ainakin löyhästi tositapahtumiin, kuten virolaisessa historiallisessa kirjallisuudessa usein on.

Tässä versiossa syytteet ovat perättömiä ja kaiken taustalla on rakkaustarina. Kirjasta koristaa varsin kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä miniatyyri.

Emigrantin kirja

 

Virolainen modernisti

 

Karl Ristikivi. Sielujen yö. Suomentanut Jouko Vanhanen. Jälkisanat Rein Raud. Enostone kustannus 2022, 309 s.

 

Tämän kirjan jälkisanat on kirjoittanut kirjailija ja tutkija Rein Raud, joka muuten toimi taannoin Helsingin yliopistossa Japanin kielen ja kulttuurin professorina.

Tuo professuurihan sitten lopetettiin ja ellen nyt ihan erehdy, perustettiin sen sijasta somalin kielen vastaava virka. Kyseessä ovat kai nuo ns. pooliprofessuurit, joita joku keksi ruveta muutaman vuoden määräajoiksi perustamaan.

Eipä siitä sen enempää tällä kertaa. Tämän kirjan älkisanoissa tämä Raud joka tapauksessa kertoo, että vuosina 1945-1967 julkaistiin noin 70000 pakolaisesta koostuvassa ulkovirolaisesa yhteisössä yli 95000 sivua vironkielistä kaunokirjalllisuutta, kun samaan aikaan Neuvosto-Virossa sitä ilmestyi alle 65000 sivua.

Se siitä kulttuurilla ylpeilemisestä, jota Neuvostoliitto erittäin pontevasti harrasti 1930-luvulta lähtien. Epäilemättä Virossa tuohon aikaan kyllä julkaistiin paljon myös venäjäksi, mitä kansalliskiihkoisissa piireissä ei jostakin syystä haluta huomioida.

Totean, että blogeissani on voimassa jatkuva satiirivaroitus ja ne saattavat aiheuttaa ajattelemattomille pahaa mieltä. Jokainen lukee omalla riskillään.

No, joka tapauksessa Karl Ristikivi (1912-1977) oli vuodesta 1943 lähtien yksi noita pakolaiskirjailijoita, joka yllätti yleisönsä siirtymällä ilman varoitusta modernismiin. Yksi hänen tämän kautensa tuotteista on Rooman-päiväkirja (ks. Vihavainen: Haun Rooman-päiväkirja tulokset). Toinen on tämä nyt käsiteltävä teos.

Kun en ole suuri modernin kirjallisuuden tuntija enkä sen ystäväkään ja kun vahingossa kesken lukemisen kadotin tämän kirjan pariksi vuodeksi yöpöydän laatikon takaosaan, en halua esittää arviota sen arvosta enkä edes analysoida sen sisältöä.

Totean asiantuntijoiden pitävän kirjaa hyvin merkittävänä ja Rein Raud jopa leikittelee ajatuksella, että Ristikivi olisikin tullut Tammsaaren sijasta Viron kansalliskirjailijaksi.

Voihan sitä kaikenlaista ajatella. Näiden kahden mainitun kirjan tematiikka on kuitenkin niin epävirolaista, että niin korkea kansallinen status olisi vaikea kuvitella.

No, ehkäpä se ”Sielujen yön” tapauksessa olisi mahdollista. Siinähän kirjoittaa pakolainen, joka unenomaisessa maailmassa joutuu jonkinlaisen komission eteen, joka näyttää syyttävän häntä jostakin.

Asetelma on kafkamainen, vaikka Rstikivi ei tuolloin ollut Kafkaa edes lukenut. Joka tapauksessa syytöksiä ja todistajia riittää, vaikka kyseessä ei edes ole oikeudenkäynti, niin väitetään. Salissa on kuitenkin sekä todistajat että tuomari ja siellä vannotaan valat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen.

Syytettyinä ovat kuitenkin usein juuri todistajat itse, eikä ole pitkään aikaan suinkaan selvää, mikä on kirjan keskushenkilön rooli.

Syytökset ja niiden lähtökohdat ovat sekä kummallisia että arkipäiväisiä ja merkitykseltään epäselviä. Tulee kyllä mieleen, että syytettynä on ainakin pakolaisuus sinänsä ja kenties ainakin jossakin kohden virolaisuus yleensä. Aiheina ovat esimerkiksi ylensyönti ja juopottelu, pelkuruus, laiskuus ja väkivalta.

Välillä tuomari kysyy ankarasti syytetyltä, kuka tämä oikein on ja miksi ja miten hän oikeastaan oli tähän saliin joutunut. Selitystä, ainakaan vapauttavaa ei löydy.

Mitä väkivaltaan tulee, sodassa syyllinen on se, joka puolustautuu, sillä vain hänen syystään sota toteutuu. Tämä absurdi periaate oli itse asiassa laajasti käytössä Neuvostoliitossa, jossa vallitsevan dogmin mukaan myös vallankumous oli välttämätön ja väistämätön asia. Väkivalta taas riippui siitä, asettuivatko ja missä määrin valtaapitävät luokat vastustamaan vallankumousta.

Kommunismistahan taitaakin ainakin osaksi olla kysymys, kuten loputa selviää. Syytetty -joka tosiaan osoittautuu syytetyksi- kertoo olevansa kommunismia vastaan. Tämä tietenkin aiheuttaa ihmettelevän kysymyksen: miksi?

Tässä ei nyt, toisin kuin Neuvostoliitossa yleensä, ryhdytä etsimään vastausta kysymykseen tutkimalla henkilön sosiaalista taustaa (Ristikiven tapauksessa se olisi ollut nuhteeton), vaan kysymys on paradoksaalisesti esitetty intellektuaalisella tasolla.

Sitä täydentää kysymys, ollaanko kommunismia vastaan teoriassa vai käytännössä, yksityisistä vai aatteellisista syistä.

Syytetty oli lähtenyt kommunismia pakoon yksityisistä syistä, todetaan. Hän ei ollut tahtonut uhrata mitään toisten hyväksi. Hän oli siis asosiaalinen tyyppi. Syyllinen.

Kirjassa pakolaista ryhdytään lähettämään takaisin ”mitä humaaneimmalla tavalla”. Eihän kommunismissa ollut mitään pelättävää eikä sitä ollut syytä paeta.

Huomautan, että 1970-luvun Suomessa tätä väitettä olisi edistyksellisimmän nuorisomme etujoukon keskuudessa pidetty itsestäänselvyytenä.

Silloin kirja olisi myös jäänyt Suomessa julkaisematta.

 

Sotaa, seksiä ja viinaa

 

Rakkaus vainoaikaan

 

Ernest Hemingway, Jäähyväiset aseille. Suomentanut Veikko Polameri. Tammi 1968 (1929), 310 s.

 

Hemingwayn kirja on viehättävän vanhanaikainen. Se on kirjoitettu vielä siinä vaiheessa, kun ihan kaikkea ei sopinut julkaista. Niinpä erilaiset sopimattomat sanat on kuviteltava ihan itse. Niiden tilalla on van viiva, ei edes pisteitä ja alkukirjaimia.

Myös kirjan aihepiiri tai ainakin aiheen käsittelytapa taisi olla aikanaan hyvin epäsovinnainen. Tämähän ei ole oikeastaan mikään sotakirja, vaan kiihkeä rakkausromaani, jossa aistillinen puoli on hyvin hallitseva. Sekin on nokkelasti ilmaistu niin, että lukija saa itse kuvitella asiat.

Tämä saattoikin olla hyvin tarpeellista jo sen takia, ettei kirja olisi joutunut jakamaan D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan kohtaloa sensuurin kynsissä.

Mutta onhan kirjassa sotaakin. Hemingway oli myös todellisuudessa ambulanssikuskina Italian rintamalla ja taisteli siis etupäässä itävaltalaisia (unkarilaisia, kroaatteja ja niin edelleen) vastaan Pohjois-Italiassa. Paikkakin mainitaan heti alussa: Gorizia.

Nimi tuo tietenkin mieleen ehkä kuuluisimman italialaisen sodanvastaisen laulun kirotusta Goriziasta: (O Gorizia tu sei maledetta https://www.youtube.com/watch?v=NtsMuFdO4yg ).

Se oli lähellä Isonzo-jokea, josta käytiin lakkaamattomia taisteluja, joista Caporetton nimi nousi erityiseen kuuluisuuteen.

Italia, joka oli ennen sotaa kuulunut aika kauan Saksan ja Itävallan trippelallianssiin eli kolmiliittoon, lähtikin sitten soitellen sotaan entisiä liittolaisia vastaan, hankkimaan itselleen loppujakin vielä liittämättömistä italialaisista alueista (Italia irredenta).

Homma menestyi huonosti ja kirousten kukkuraksi kuvaan ilmestyi vielä myös vanha Hunni eli Saksa, jota Goriziassa kammottiin syystäkin.

Saksalaisethan olivat huseeranneet alueella jo keskiajasta lähtien, ellei nyt sitten haluta palata aina antiikkiin saakka. Hunni-nimityksen he olivat saaneet keisari Wilhelm II:n puheesta tämän evästäessä vuonna 1899 Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetettäviä joukkoja: näiden piti olla yhtä säälimättömiä kuin aikoinaan hunnit Euroopassa. Sataan vuoteen ei saisi kiinalainen uskaltautua katsomaan röyhkeästi eurooppalaista.

Hunni-vertaus pantiin tietenkin kaikkialla korvan taa ja kun Saksa vuonna 1914 hyökkäsi puolueettoman Belgian kimppuun, siitä tuli ympärysvaltojen taholla saksalaisten puolivirallinen nimitys.

Hemingway oli siis vapaaehtoinen ambulanssikuski ja sai peräti upseerinarvon: luutnantti eli tenente. Tätä italialaista muotoa käytetäänkin kirjassa koko ajan. Kyseessähän on samaan kantasanaan perustuva termi kuin ranskan (ja englannin ym.) kielessä esiintyvä lieutenant. Italiassa se vain on vielä hieman lähempänä latinalaista kantaansa tenens, (pitävä, verbistä teneo, pitää hallussaan). Luutnanttihan oli kapteenin (caput -pää) varamies, joka siis piti tämän paikkaa (ransk. lieu) ja otti sen tarpeen tullen.

Tenente oli sen verran pieni tappi, ettei monikaan edes viitsinyt herroitella (signor tenente), vaan puhutteli vain sanalla tenente.

Varsinaisia taisteluita ei kirjassa kuvata lainkaan ja päähenkilökin tuumaa, ettei ole mikään oikea rintamasotilas. Haavoituttuaan kranaatista hän joka tapauksessa saa hopeisen kunniamerkin. Hänelle se ei merkitse mitään, mutta monelle nuo helyt ovat hyvin tärkeitä. Ilmenee myös, että on ihmisiä, jotka viihtyvät sodassa. Heitä on juuri huoltoportaassa.

Miltei kaikki joka tapauksessa ihmettelevät päivästä toiseen, mitä järkeä koko sodassa oikein on ja miten se koskaan oikein saadaan loppumaan. Hunnien suuren hyökkäyksen yhteydessähän rintama murtuu ja valtava määrä sotilaita pakenee. Mukana on myös urhoollinen tenente, joka huonolla tuurillaan menettää ambulanssinsa ja miehensä.

Yhden karkurin hän jopa tappaa ja on hiuskarvan varassa, etteivät niin sanottua pikaoikeutta käyttelevät karabinieerit tapa häntä itseään karkurina. Upseereita he teloittavat liukuhihnalta.

Univormunsa hävittänyt tenente yhdessä englantilaisen sairaanhoitajattarensa kanssa onnistuu sentään lopulta pakenemaan Sveitsiin. Siellä romaani päättyy katastrofiin, synnytykseen jossa kuolevat sekä äiti että lapsi.

Muuten amerikkalainen vapaaehtoisluutnantti elelee Italiassa huomattavan mukavasti. Sodasta huolimatta hotellit ja ravintolat toimivat kuvankauniilla seuduilla ihan hyvin ja kirjassa on kolminumeroinen määrä kuvauksia erilaisten alkoholijuomien nautiskelusta.

 Tuohan oli melko kosteata aikaa ja kello yksitoista tarjoiltiin hotellissakin cocktaileja lounasta odotellessa. Sitten toisen maailmansodan jälkeen saavutti viinin kulutus Italiassa huikeat lukemat, mutta tilanne on nykyään suuresti rauhoittunut. Samoinhan kävi Ranskassa elintason äkillisesti noustessa ja tunnetaanhan ilmiö meilläkin.

Tämä kirja onkin pikemmin juopon ja rakastuneen nuoren miehen päiväkirja kuin mikään sotaan liittyvä teos. Sodanvastaisiin 20-luvun kirjoihin sitä ei kannata sijoittaa, vaikka siinä vähäeleisesti kyllä todetaan sodan koko mielettömyys.

Italia menestyi loppujen lopuksi sodassa varsin kurjasti, mutta pakkohan sillekin oli antaa kärsimyksistään korvauksia. Sellaisesta sai käydä Etelä-Tiroli, joka nykyään tunnetaan nimellä Alto Adige. Tuo Adige-jokihan on sama kuin Saksan kansallislaulussa mainittu Etsch (Etsch ja Belt ja Maas ja Memel…).

Se oli kuitenkin lähes täysin saksalaista aluetta ja vielä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä siellä esiintyi separatistista terrorismia. Sain itsekin silloin huomata vuoden seinämään kirjoitetun suurikokoisen tekstin: Südtirol bleibt deutsch!

Koko tuo alue on toki kansallisesti erittäin monenkirjavaa, kuten vuoristoille sopii. Tässä kirjassa jotkut italialaiset patriootit silti unelmoivat Rooman imperiumin perustamisesta uudelleen. Siihen olisi kuulunut muun muassa koko Adrian meri.

Kun kärsimysten korvaukset sitten jäivät niin laihoiksi kuin jäivät, oli Mussolinin mustapaidoille sosiaalista tilausta.