torstai 20. helmikuuta 2025

Kuviteltua menneisyyttä

 

Historiallista fiktiota Virosta

 

Karl Ristikivi, Rooman-päiväkirja. Suomentanut Jouko Vanhanen. Enostone kustannus 2024, 215 s. ; Tiit Aleksejev, Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina. Suomennos Jouko Vanhanen. Enostone 2023, 52 s.

 

Päiväkirjat olivat aikoinaan hyvin merkittävä kirjallisuudenlaji. Historiallisesti kiinnostavimpia ovat sellaiset, joita ei ole tarkoitettu julkaistaviksi.

Näihin kuuluvat esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset) ja James Boswellin päiväkirjat. Viimemainittu oli erityisen ahkera kirjoittaja ja silmäilen parhaillaan erästä hänen Grand Tourinsa päiväkirjaa joka sijoittuu vuoteen 1764. Kaiken kaikkiaan Boswellin päiväkirjat käsittävät kolmisenkymmentä nidettä, joista on lukijoille toimitettu monia, suomeksi ainakin yksi ( ks. Vihavainen: Haun boswell tulokset).

Karl Ristikiven kirjoittama fiktiivisen Kaspar von Schmerzburgin Rooman-päiväkirja sijoittuu sattumoisin vuoteen 1765, jolloin myös Boswell lienee jo Grand Tourillaan päässyt Roomaan asti. Vuonna 1764 hän seikkailee vielä Saksassa ja Sveitsissä.

En tiedä, pitäisikö käydä vielä Kaisa-kirjastosta lainaamassa tuokin nide. Eihän sekään välttämättä auttaisi Ristikiven ymmärtämisessä.

Ristikivi on virolainen modernisti, jonka ymmärtämistä on syystäkin pidetty vaikeana. Toki ainakin tässä kirjassa hänen tekstiään voi lukea tavallisena historiallisena viihteenä ja (fiktiivisenä) tapainkuvauksena käsittelemästään ajasta.

On kuitenkin esitetty, että Ristikiven varsinainen leipälaji olisi pastissi eli jotakin toista kirjaa myötäilevä mukaelma. Silloin olisi löydettävä tuo kirja ja luettava ensin se.

En tiedä, mitä kirjaa kirjoittaja tässä seurailee, mutta hän mainitsee useaan otteeseen sankarilla olleen mukanaan aikakauden Rooman ”pyhä kirja”, Johann Joachim von Winckelmannin (1717-1768) teos, tosin ”aukileikkaamattomana”.  Minun sukupolveni ymmärtää vielä, mitä tuo leikkaaminen tarkoitti.

Tuo kirja on saattanut olla Antiikin taiteen historia (Geschichte der Kunst des Altertums, 1764), jota pidetään suorastaan uusklassisen taidesuunnan aloittajana.

Winckelmann käsitti antiikin taiteen suurimmiksi arvoiksi jalon yksinkertaisuuden (edle Einfalt) ja hiljaisen suuruuden (stille Grösse).

Ilmeisesti hän käsitti väärin ainakin antiikin patsaiden värittömyyden ja piti sitä tarkoituksellisena. Joka tapauksessa hänen työllään oli suuri merkitys sille Empire-tyylille, joka Napoleonin aikana ja pian sen jälkeen löi läpi koko Euroopassa, ei vähiten Venäjällä ja Suomessa.

Ristikiven paroni von Schmerzburg on aika omituinen hahmo, joka elää nykyajassa, mutta tempautuu samalla mukaan siihen antiikin henkeen, joka tuohon aikaan valtasi koko Euroopan.

Hänen unissaan nuo antiikin ennen niin mahtavat jumalat kuitenkin esiintyvät pelkkinä kutistuneina ja säälittävinä jäänteinä, joiden voimat on vienyt se, ettei niihin enää uskota.

Tuonkin ajan Rooma on joka tapauksessa sekä vaikuttava, että täynnä kummallisia ilmiöitä ja vaarojakin. Vuorilla asuu rosvopäällikkö, jonka valta ulottuu myös kaupunkiin. Jesuiitat toimivat väärien tunnusten alla ja ruusuristiläiset pitävät salaisia kokouksiaan.

Kuten sanottu, kirjan merkitys pastissina jää minulta ymmärtämättä. Luulen että avaimena kirjaan voisi olla myös Goethen kuuluisa Italianmatkaa (Italienische Reise), jonka sisältöä en valitettavasti muista, vaikka kuvittelen sen joskus lukeneeni.

Tällä ymmärryksellä kirja on ihan luettava, mutta tuntuu jättävän lukemattomia tarinoita auki ja arvoituksia vastaamatta. Sellaistahan elämä toki tuppaa useinkin olemaan.

Tiit Aleksejevin novelli sijoittuu Suuren Pohjan  sodan aikaan ja sen päähenkilö on pappismies, joka toimii Ruotsin kruunun valtuuttamana sissipäällikkönä, mutta joutuu sitten epäillyksi yhteydenpidosta vihollisen puolelle ja teloitetaan.

Tarina pohjautuu ainakin löyhästi tositapahtumiin, kuten virolaisessa historiallisessa kirjallisuudessa usein on.

Tässä versiossa syytteet ovat perättömiä ja kaiken taustalla on rakkaustarina. Kirjasta koristaa varsin kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä miniatyyri.

12 kommenttia:

  1. Historia tieteenä on problemaattinen, siinä kuin teologia tms. vastaavat. Historian totuuskäsitys on voimakkaan perspektiivinen: ei tarvitse muuta kuin tutustua itäisen naapurimme tuottamaan toisen maailmansodan historiaan, se poikkeaa melkoisesti siitä, esim. mitä me suomalaiset asiasta ymmärrämme.
    Virolaiset eivät kuitenkaan, venäläisiin verraten, "sävytä" asioita mieleisekseen.
    Minulle V.Linnan Tuntematon on yhtä totuudellinen kuin O.Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu: molemmat olivat, nuoruudessani, suuria lukunautintoja.

    VastaaPoista
  2. Lisättäköön vielä, asia on aina ollut tiedossa: Tolstoin kerrotaan sanoneen, että: ”Tiede on aina uskontoa, mutta uskonto ei koskaan voi olla tiedettä” Oivalluksella on se peruste, että tieteen uskonnollinen ominaisuus on sen tendenssimäisyys sekä tutkimuskohteen selkeä rajallisuus. Uskonto sitävastoin ei koskaan voi olla fenomenologista, eikä empiiristä tietoa.

    VastaaPoista
  3. Probleema. (Asiasta toiseen)

    Kuten tunnettua, venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria (mm. Vladimir Vysotskij), mutta ryssät ovat niitä, jotka tuhoavat kaikkien kansojen kulttuuria. Minua aina ihmetytti, miksi samassa valtiossa on samaa kieltä käyttäviä erilaisia kansoja. Probleema ihmetytti jo pitkän aikaa.

    Probleema pakotti lukemaan, tutkimaan, selvittämään, muistelemaan mitä tuhotut professorit kertoivat ainoastaan pikkuseuralle/ryhmälle, jne. Näin sain tietää, että Nikita Sergejevitsh Hrushev ehdotti Mao Tsetungille projektin, jonka mukaan, jos kohta ensimmäinen maailmansota synnytti ainoastaan yhden kommunistisen valtion ja toinen maailmansota synnytti niitä jo tosi paljon, niin kolmas maailmansota tekee varmasti koko maailman kommunistiseksi. Mao Tsetung oli hiljaa eikä Hrushev saanut vastausta.

    Tässähän on itseasiassa kysymys kahdesta logiikasta: venäläisestä ja kiinalaisesta. Ihan tässä eilen, seuratessani ukrainalaisten proffien blogeja, sain ymmärtämään uuden käsitteen: ”Rossijskaja logika protiv tshelovetshesoj” (Venäläinen logiikka on vastakohta inhimilliselle logikkaalle.)
    https://www.youtube.com/watch?v=A-VC09NeMO0&t=522s


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen viehättynyt tähän anonyymin dikotomiaan venäläiset-ryssät: tuollainen käsite-ero auttaa meitä Putinin sotien maailmassa ymmärtämään, että

      - kaikki venäläiset ihmiset eivät ole läpipahoja, perkeleestä heti seuraavia ja että

      - kaikki venäläisessä kulttuurissa ei ole Putinin saastuttamaa, läpipahaa pahuuden propagandaa.

      Ym. Putinin (tai Iivana Julman, Stalinin jne) pahuuden ja sen vaikutuksen venäläisiin - vai pitäisikö sanoa ryssien - ja heidän kulttuuriinsa, erityisesti poliittiseen, ymmärrämme kyllä nykyään selittämättäkin.

      Ym on mielestäni se "järjen ääni", jota blogisti on ymmärtääkseni yrittänyt huutavan äänenä välillä korostaa.

      Poista
    2. Merkillistä kyllä todella, jos joku tarvitsee jonkin erikoiskäsitteen ymmärtääkseen, että jokainen venäläinen ei ole joku sormusten herrojen örkki. Tuskinpa meidän tarvitsee erikseen puhua tshunista ja suomalaisista, jotta ymmärrämme, että suomalaisten joukkojen suorittama naisten ja lasten teurastus tanskalaisen Ronnebyn valtauksessa vuonna 1564 (syynä aikalaistietojen mukaan heidän suuttumuksensa siitä, että saavuttuaan kaupunkiin viimeisinä, heille ei ollut jäänyt enää mitään ryöstettävää) ei kerro kaikkien suomalaisten pahuudesta sen enempää kuin Iivana Julma venäläisten.

      Poista
    3. Ajattelin niin, että tavallisina ihmisinä venäläiset ovat sydämellistä ja mukavaa väkeä.

      Mutta heti, kun he organisoituvat millä tavalla tahansa joksikin kollektiiviseksi toimijaksi, melkeinpä vaikka palokunnaksi tai kirkkokuoroksi, tulee ongelmia. Alkaa isottelu ja se ryssiminen.

      Poista
    4. Kuvailit pikemminkin suomalaisia. No suurin osahan venäläisistä taitaa olla kieltä vaihtaneita "suomalaisia".

      Poista
  4. Eiköhän jonkinlainen dikotomia löydy joka kansasta - vai olemmeko me suomalaiset puhtaita pulmusia kaikessa oikeamielisyydessämme?
    Muuten olen sitä mieltä, että ryssä-sanan käyttö kertoo aika paljon käyttäjänsä sivistystasosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina höpöilee. Ylopiston käyneenä - hyvillä arvosanoilla, työuran itse keskeytin vaikka professori pyysi jäämään: minulla oli syyni.
      Käytän ryssä sanaa vapautuneesti, vaikkakin arvostan Dostojevskia, Tolstoita, Solženitsyn...etc. suuresti.
      Tunnen muutamia venäläisiä, heitä en kutsu ryssiksi.
      putin (pienellä) on tosiryssä kuin myös stalin.
      Kysymys on osittain oman taistelutahdon korostamisesta, ei muusta. Tietänet mitä ryssäläisyys aiheutti Itä-Euroopalle viime sodan aikana ja sen jälkeenkin.
      Pulmunen on lintu....

      Poista
    2. Mutta muisteletko mitä pahaa ne saksalaiset ja suomalaiset tekivät?

      Poista
    3. Toki kyllä, mutta mittakaava on pienenlainen verrokkiin. Ainakin suomalaisten teot suhteessa saksalaisiin ja "ryssiin".

      Poista
  5. "Sivistys on sitä, että osaa näyttää oikeata naamaa oikeassa paikassa", (Jönni Lumperi). Sama koskee ryssä-sanan käyttöä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.