Emigrantin kirja

 

Virolainen modernisti

 

Karl Ristikivi. Sielujen yö. Suomentanut Jouko Vanhanen. Jälkisanat Rein Raud. Enostone kustannus 2022, 309 s.

 

Tämän kirjan jälkisanat on kirjoittanut kirjailija ja tutkija Rein Raud, joka muuten toimi taannoin Helsingin yliopistossa Japanin kielen ja kulttuurin professorina.

Tuo professuurihan sitten lopetettiin ja ellen nyt ihan erehdy, perustettiin sen sijasta somalin kielen vastaava virka. Kyseessä ovat kai nuo ns. pooliprofessuurit, joita joku keksi ruveta muutaman vuoden määräajoiksi perustamaan.

Eipä siitä sen enempää tällä kertaa. Tämän kirjan älkisanoissa tämä Raud joka tapauksessa kertoo, että vuosina 1945-1967 julkaistiin noin 70000 pakolaisesta koostuvassa ulkovirolaisesa yhteisössä yli 95000 sivua vironkielistä kaunokirjalllisuutta, kun samaan aikaan Neuvosto-Virossa sitä ilmestyi alle 65000 sivua.

Se siitä kulttuurilla ylpeilemisestä, jota Neuvostoliitto erittäin pontevasti harrasti 1930-luvulta lähtien. Epäilemättä Virossa tuohon aikaan kyllä julkaistiin paljon myös venäjäksi, mitä kansalliskiihkoisissa piireissä ei jostakin syystä haluta huomioida.

Totean, että blogeissani on voimassa jatkuva satiirivaroitus ja ne saattavat aiheuttaa ajattelemattomille pahaa mieltä. Jokainen lukee omalla riskillään.

No, joka tapauksessa Karl Ristikivi (1912-1977) oli vuodesta 1943 lähtien yksi noita pakolaiskirjailijoita, joka yllätti yleisönsä siirtymällä ilman varoitusta modernismiin. Yksi hänen tämän kautensa tuotteista on Rooman-päiväkirja (ks. Vihavainen: Haun Rooman-päiväkirja tulokset). Toinen on tämä nyt käsiteltävä teos.

Kun en ole suuri modernin kirjallisuuden tuntija enkä sen ystäväkään ja kun vahingossa kesken lukemisen kadotin tämän kirjan pariksi vuodeksi yöpöydän laatikon takaosaan, en halua esittää arviota sen arvosta enkä edes analysoida sen sisältöä.

Totean asiantuntijoiden pitävän kirjaa hyvin merkittävänä ja Rein Raud jopa leikittelee ajatuksella, että Ristikivi olisikin tullut Tammsaaren sijasta Viron kansalliskirjailijaksi.

Voihan sitä kaikenlaista ajatella. Näiden kahden mainitun kirjan tematiikka on kuitenkin niin epävirolaista, että niin korkea kansallinen status olisi vaikea kuvitella.

No, ehkäpä se ”Sielujen yön” tapauksessa olisi mahdollista. Siinähän kirjoittaa pakolainen, joka unenomaisessa maailmassa joutuu jonkinlaisen komission eteen, joka näyttää syyttävän häntä jostakin.

Asetelma on kafkamainen, vaikka Rstikivi ei tuolloin ollut Kafkaa edes lukenut. Joka tapauksessa syytöksiä ja todistajia riittää, vaikka kyseessä ei edes ole oikeudenkäynti, niin väitetään. Salissa on kuitenkin sekä todistajat että tuomari ja siellä vannotaan valat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen.

Syytettyinä ovat kuitenkin usein juuri todistajat itse, eikä ole pitkään aikaan suinkaan selvää, mikä on kirjan keskushenkilön rooli.

Syytökset ja niiden lähtökohdat ovat sekä kummallisia että arkipäiväisiä ja merkitykseltään epäselviä. Tulee kyllä mieleen, että syytettynä on ainakin pakolaisuus sinänsä ja kenties ainakin jossakin kohden virolaisuus yleensä. Aiheina ovat esimerkiksi ylensyönti ja juopottelu, pelkuruus, laiskuus ja väkivalta.

Välillä tuomari kysyy ankarasti syytetyltä, kuka tämä oikein on ja miksi ja miten hän oikeastaan oli tähän saliin joutunut. Selitystä, ainakaan vapauttavaa ei löydy.

Mitä väkivaltaan tulee, sodassa syyllinen on se, joka puolustautuu, sillä vain hänen syystään sota toteutuu. Tämä absurdi periaate oli itse asiassa laajasti käytössä Neuvostoliitossa, jossa vallitsevan dogmin mukaan myös vallankumous oli välttämätön ja väistämätön asia. Väkivalta taas riippui siitä, asettuivatko ja missä määrin valtaapitävät luokat vastustamaan vallankumousta.

Kommunismistahan taitaakin ainakin osaksi olla kysymys, kuten loputa selviää. Syytetty -joka tosiaan osoittautuu syytetyksi- kertoo olevansa kommunismia vastaan. Tämä tietenkin aiheuttaa ihmettelevän kysymyksen: miksi?

Tässä ei nyt, toisin kuin Neuvostoliitossa yleensä, ryhdytä etsimään vastausta kysymykseen tutkimalla henkilön sosiaalista taustaa (Ristikiven tapauksessa se olisi ollut nuhteeton), vaan kysymys on paradoksaalisesti esitetty intellektuaalisella tasolla.

Sitä täydentää kysymys, ollaanko kommunismia vastaan teoriassa vai käytännössä, yksityisistä vai aatteellisista syistä.

Syytetty oli lähtenyt kommunismia pakoon yksityisistä syistä, todetaan. Hän ei ollut tahtonut uhrata mitään toisten hyväksi. Hän oli siis asosiaalinen tyyppi. Syyllinen.

Kirjassa pakolaista ryhdytään lähettämään takaisin ”mitä humaaneimmalla tavalla”. Eihän kommunismissa ollut mitään pelättävää eikä sitä ollut syytä paeta.

Huomautan, että 1970-luvun Suomessa tätä väitettä olisi edistyksellisimmän nuorisomme etujoukon keskuudessa pidetty itsestäänselvyytenä.

Silloin kirja olisi myös jäänyt Suomessa julkaisematta.