Sotaa, seksiä ja viinaa

 

Rakkaus vainoaikaan

 

Ernest Hemingway, Jäähyväiset aseille. Suomentanut Veikko Polameri. Tammi 1968 (1929), 310 s.

 

Hemingwayn kirja on viehättävän vanhanaikainen. Se on kirjoitettu vielä siinä vaiheessa, kun ihan kaikkea ei sopinut julkaista. Niinpä erilaiset sopimattomat sanat on kuviteltava ihan itse. Niiden tilalla on van viiva, ei edes pisteitä ja alkukirjaimia.

Myös kirjan aihepiiri tai ainakin aiheen käsittelytapa taisi olla aikanaan hyvin epäsovinnainen. Tämähän ei ole oikeastaan mikään sotakirja, vaan kiihkeä rakkausromaani, jossa aistillinen puoli on hyvin hallitseva. Sekin on nokkelasti ilmaistu niin, että lukija saa itse kuvitella asiat.

Tämä saattoikin olla hyvin tarpeellista jo sen takia, ettei kirja olisi joutunut jakamaan D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan kohtaloa sensuurin kynsissä.

Mutta onhan kirjassa sotaakin. Hemingway oli myös todellisuudessa ambulanssikuskina Italian rintamalla ja taisteli siis etupäässä itävaltalaisia (unkarilaisia, kroaatteja ja niin edelleen) vastaan Pohjois-Italiassa. Paikkakin mainitaan heti alussa: Gorizia.

Nimi tuo tietenkin mieleen ehkä kuuluisimman italialaisen sodanvastaisen laulun kirotusta Goriziasta: (O Gorizia tu sei maledetta https://www.youtube.com/watch?v=NtsMuFdO4yg ).

Se oli lähellä Isonzo-jokea, josta käytiin lakkaamattomia taisteluja, joista Caporetton nimi nousi erityiseen kuuluisuuteen.

Italia, joka oli ennen sotaa kuulunut aika kauan Saksan ja Itävallan trippelallianssiin eli kolmiliittoon, lähtikin sitten soitellen sotaan entisiä liittolaisia vastaan, hankkimaan itselleen loppujakin vielä liittämättömistä italialaisista alueista (Italia irredenta).

Homma menestyi huonosti ja kirousten kukkuraksi kuvaan ilmestyi vielä myös vanha Hunni eli Saksa, jota Goriziassa kammottiin syystäkin.

Saksalaisethan olivat huseeranneet alueella jo keskiajasta lähtien, ellei nyt sitten haluta palata aina antiikkiin saakka. Hunni-nimityksen he olivat saaneet keisari Wilhelm II:n puheesta tämän evästäessä vuonna 1899 Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetettäviä joukkoja: näiden piti olla yhtä säälimättömiä kuin aikoinaan hunnit Euroopassa. Sataan vuoteen ei saisi kiinalainen uskaltautua katsomaan röyhkeästi eurooppalaista.

Hunni-vertaus pantiin tietenkin kaikkialla korvan taa ja kun Saksa vuonna 1914 hyökkäsi puolueettoman Belgian kimppuun, siitä tuli ympärysvaltojen taholla saksalaisten puolivirallinen nimitys.

Hemingway oli siis vapaaehtoinen ambulanssikuski ja sai peräti upseerinarvon: luutnantti eli tenente. Tätä italialaista muotoa käytetäänkin kirjassa koko ajan. Kyseessähän on samaan kantasanaan perustuva termi kuin ranskan (ja englannin ym.) kielessä esiintyvä lieutenant. Italiassa se vain on vielä hieman lähempänä latinalaista kantaansa tenens, (pitävä, verbistä teneo, pitää hallussaan). Luutnanttihan oli kapteenin (caput -pää) varamies, joka siis piti tämän paikkaa (ransk. lieu) ja otti sen tarpeen tullen.

Tenente oli sen verran pieni tappi, ettei monikaan edes viitsinyt herroitella (signor tenente), vaan puhutteli vain sanalla tenente.

Varsinaisia taisteluita ei kirjassa kuvata lainkaan ja päähenkilökin tuumaa, ettei ole mikään oikea rintamasotilas. Haavoituttuaan kranaatista hän joka tapauksessa saa hopeisen kunniamerkin. Hänelle se ei merkitse mitään, mutta monelle nuo helyt ovat hyvin tärkeitä. Ilmenee myös, että on ihmisiä, jotka viihtyvät sodassa. Heitä on juuri huoltoportaassa.

Miltei kaikki joka tapauksessa ihmettelevät päivästä toiseen, mitä järkeä koko sodassa oikein on ja miten se koskaan oikein saadaan loppumaan. Hunnien suuren hyökkäyksen yhteydessähän rintama murtuu ja valtava määrä sotilaita pakenee. Mukana on myös urhoollinen tenente, joka huonolla tuurillaan menettää ambulanssinsa ja miehensä.

Yhden karkurin hän jopa tappaa ja on hiuskarvan varassa, etteivät niin sanottua pikaoikeutta käyttelevät karabinieerit tapa häntä itseään karkurina. Upseereita he teloittavat liukuhihnalta.

Univormunsa hävittänyt tenente yhdessä englantilaisen sairaanhoitajattarensa kanssa onnistuu sentään lopulta pakenemaan Sveitsiin. Siellä romaani päättyy katastrofiin, synnytykseen jossa kuolevat sekä äiti että lapsi.

Muuten amerikkalainen vapaaehtoisluutnantti elelee Italiassa huomattavan mukavasti. Sodasta huolimatta hotellit ja ravintolat toimivat kuvankauniilla seuduilla ihan hyvin ja kirjassa on kolminumeroinen määrä kuvauksia erilaisten alkoholijuomien nautiskelusta.

 Tuohan oli melko kosteata aikaa ja kello yksitoista tarjoiltiin hotellissakin cocktaileja lounasta odotellessa. Sitten toisen maailmansodan jälkeen saavutti viinin kulutus Italiassa huikeat lukemat, mutta tilanne on nykyään suuresti rauhoittunut. Samoinhan kävi Ranskassa elintason äkillisesti noustessa ja tunnetaanhan ilmiö meilläkin.

Tämä kirja onkin pikemmin juopon ja rakastuneen nuoren miehen päiväkirja kuin mikään sotaan liittyvä teos. Sodanvastaisiin 20-luvun kirjoihin sitä ei kannata sijoittaa, vaikka siinä vähäeleisesti kyllä todetaan sodan koko mielettömyys.

Italia menestyi loppujen lopuksi sodassa varsin kurjasti, mutta pakkohan sillekin oli antaa kärsimyksistään korvauksia. Sellaisesta sai käydä Etelä-Tiroli, joka nykyään tunnetaan nimellä Alto Adige. Tuo Adige-jokihan on sama kuin Saksan kansallislaulussa mainittu Etsch (Etsch ja Belt ja Maas ja Memel…).

Se oli kuitenkin lähes täysin saksalaista aluetta ja vielä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä siellä esiintyi separatistista terrorismia. Sain itsekin silloin huomata vuoden seinämään kirjoitetun suurikokoisen tekstin: Südtirol bleibt deutsch!

Koko tuo alue on toki kansallisesti erittäin monenkirjavaa, kuten vuoristoille sopii. Tässä kirjassa jotkut italialaiset patriootit silti unelmoivat Rooman imperiumin perustamisesta uudelleen. Siihen olisi kuulunut muun muassa koko Adrian meri.

Kun kärsimysten korvaukset sitten jäivät niin laihoiksi kuin jäivät, oli Mussolinin mustapaidoille sosiaalista tilausta.