Äylmystö ja maailma vähän ennen kyyneleitä

 

Tornin teemoja

 

Pidot Tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. K.J. Gummerus 1937, 340 s.

 

     Kun nyt sattuivat nuo ”Tornin pidot” taas käteen, piti lukea koko kirjakin uudelleen. Siitähän olen kirjoittanut 13 vuotta sitten (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ), eivätkä muistikuvat ole kauttaaltaan tarkkoja.

     Tästä kirjasta tuli sittemmin klassikko ja sen jälkeen ovat ilmestyneet (”Toiset pidot Tornissa”, ”Pidot Aulangolla”, ”Pidot Suomessa” ja pari muutakin (ks. Vihavainen: Haun pidot aulangolla tulokset).

     Olen lukenut useimmat, mutta ne ensimmäiset pidot ovat kyllä parhaat. Se on keskustelijoiden ja varmaan myös teemoja valinneen ja puhetta johtaneen ”factotumin” ansiota. Se on kirja, jossa ei vatvota ajankohtaisia teemoja sellaisina, kuin ne lehdissä esitetään, vaan pyritään syvemmälle.

      Myös keskustelijoiden valmius vakavasti pohtia itselleen vieraitakin argumentteja ansaitsee kaiken kiitoksen. Enpä luule, että vastaavaa henkistä avoimuutta olisi helppo löytää tämän päivän Suomesta, jossa keskusteluin älyllinen taso yleensä nopeasti lähestyy nollaa ja omien näkemysten kannalta hankala argumentti korkeintaan kuitataan jollakin puujalkavitsillä, ellei sitten pöyristytä.

    ” Tornin pitojen” esipuheessa nostetaan esikuviksi niin Platonin Symposion, Samuel Johnsonin keskustekut Jams Boswellin kuvaamina kuin jopa Baldassare Castiglionen ”Hovimiehen” heijastama keskustelun taso.

     Tornin keskustelijat esiintyvät salanimillä, joista useimmat selviävät netistä (ks. Pidot Tornissa – Wikipedia). Kaikkia nimiä siellä ei ole, mutta esimerkiksi” Rouva Tohtori”, toinen seurueen naisista, oli Elsa Enäjärvi-Haavio, joka oli oleskellut myös Englannissa ja kirjoittanut aiheesta kirjankin (ks. Vihavainen: Haun lontoo sata vuotta sitten tulokset ).

     Seurueen kokoonpano vaihteli jonkin verran aiheesta riippuen. Aihepiirejä olivat kulttuuriorientaation (”Kulttuurimme kompassineula”) lisäksi ”Suomalaisen kansanluonteen myytti”, ”Taaksepäinkatsova kulttuuri”, ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta”, ”Sairas sielu terveessä ruumiissa” ja ”Henkien taistelu”. Viimemaintussa oli alustajana ”Radikaali” (Matti Kurjensari), ja siinä nostetaan esille myös AKS, ääriliikkeiden sosiaalinen tausta ja vuosi 1918.

     On kiinnostavaa havaita, että seurue yksimielisesti hyväksyi sen kannan, ettei kansanluonne ole periytyvä, vaan kulttuurinen asia. Eräässä myöhemmässä yhteydessä mainitaankin tuo tunnettu tieto, jonka mukaan venäläisissä olisi suomalaista perimää yli 50 prosettia (Kljutševski 1800-luvulla: 80%). Kuitenkin kansanluonne, mentaliteetti, on aivan erilainen.

     Kansanluonteella ei kannata selittää ainakaan kansanluonnetta, kuten meille 1960-luvulla sosiologiaa opiskelleille teroitettiin. Veli Verkon tutkimukset suomalaisesta viinapäästä esitettiin silloin varoittavina esimerkkeinä.

     Samoja asioita Tornin seuruekin pohtii ja löytää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Merkille pantava on Konservatiivin (Yrjö Kivimies) johtopäätös, jonka mukaan suomalaiset eivät ole mitään soturikansa ja että ilmeisesti he ovat erityisen heikkoja juuri puolustussodassa.

     Suomalainen kansanluonne todetaan epäilemättä kirjalliseksi luomukseksi sellaisena, kuin se yleisesti tunnetaan. Joka tapauksessa esimerkiksi amerikansuomalaisia koskevista tilastoista voidaan tehdä kiintoisia päätelmiä. Rikoksia he tekivät vähän, mutta sen sijaan johtivat ylivoimaisesti juopumuspidätysten tilastoa. Se oli kuin olympialaisten tulosluettelosta

     Suomalaisten käyttäytyminen ulkomailla oli tunnettua (jokohan tämä pitäisi nykynuorisolle selittää?). Suomalaisilla oli taipumus etsiä vikoja itsestään ja niitä kyllä löydettiinkin. Sillanpään, Lehtosen ja Kiannon teokset olivat itsekritiikkiä, jossa korjattiin runebergilaista ihannekuvaa.

     Kaiken kaikkiaan Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kuva jää ankeaksi: porvaristomme suuri vika on se n raukkamaisuudessa, se kun ei kestä katsoa totuutta silmiin. ”Ihmeellinen köyhyyden merkki” on sekin, ettei ”juuri ole sellaista suomalaista proosaa, josta jäisi jotain jäljelle, kun seitä yritetään kääntää jollekin toiselle kielelle, toteaa Filosofi.

    Näinhän se taitaa olla tänäkin päivänä. Hyvä yritys kaiken kaikkiaan.

     Teemoja keskusteluissa oli paljon, eikä ole mielekästä yrittää niitä kaikkia tässä referoida, sillä useinkaan ei saavutettu yleistä konsensusta. Merkille pantava on joka tapauksessa se tapa, jolla keskustelijat pyrkivät toistensa argumenttien ymmärtämiseen. Tahallisesta väärinymmärtämisestä ei ole ainakaan toimitettuun versioon jäänyt merkkejä.

     Tiede ja tieteellisyys ovat tässä seurassa kunnioitettuja asioita, mutta ei niin kunnioitettuja, ettei suomalaisen tieteen tasoa ja sen aihepiirejä raatsittaisi ruoskia oikein olan takaa. Ns. kansallisissa tieteissä on paneuduttu liikaa toisarvoiseen keräilyyn, jota tuskin edes voi tieteeksi sanoa.

Vain Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset ) on ryhtynyt tekenään aineistostaan yleisiä johtopäätöksiä, mutta hänkin in tehnyt sen ulkomailla ulkomaisista aineistoista ja on sitä paitsi svekomaani. Ns. kansallisissa tieteissä ei vastaavaa yritystäkään ole näkyvissä.

     Luonnontieteissä maallamme on esittää vain pari nimeä, joista Gustav Komppa ei ihmeekseni tule lainkaan esille, A.I. Virtanen kyllä. Entäpä jos hommattaisiin meille muutama juutalainen luonnontieteilijä ja vaadittaisiin, että heidän on värvättävä apulaisikseen vain suomalaisia? Tuloksena voisi olla huikea tason nousu?

     Kaiken kaikkiaan takaperoinen menneisyyden haikailu, joka on luonut jopa naurettavan ”tuohikulttuurin” käsitteen, on muuan suomalaisten kansallisten tieteiden suuri synti

     Mitä tieteellisyyteen muualla tulee, saa saksalainen nykysuuntaus madonluvut Pessimistiltä (Jussi Teljo). Saksassa on menty siihen, että ”tiede ei ole tiedettä, vaan se on uskontoa, se on mystiikkaa,  kansallista tarkoituksenmukaisuutta… tiede on samassa asemassa kuin keskiajalla”.

     Syvähenkinen ajattelu oli Saksassa pannaan julistettu, kuten Pessimisti toteaa ja ilman sitä ollaan kulttuurisesti hukassa. Kirjailija (Tatu Vaaskivi) näkee ilmiön spengleriläisittäin kulttuurin lopun oireena. Dosentti (Martti Haavio) puhuu ”Antikulttuurin mustekalasta”.

     Konservatiivin (Yrjö Kivimies) mielestä Saksa on kuitenkin vain ”mauton” mistä on vielä pitkä matka Venäjän hulluinuoneeseen.

     Kriitikko (Kaarlo Marjanen) sentään kehuu Venäjää siitä, että siellä suoritetaan parhaillaan maailmanhistoriallinen koe: ”Se on loistava koe. Meidän täytyy sitä seurata aivan puolueettomalla innostuksella ja iloiten, jos siellä päästään positiivisiin saavutuksiin. Ja iloiten siitä, että jokin toinen kansa nöyrän eläimen lailla on alistunut ottamaan osalleen kokeeseen kuuluvan rääkkäyksen”.

     Konservatiivi (Yyrjö Kivimies) arvioi, että usko on kulttuurin vastakohta: ”Usko on massoja varten ja massat ovat aina raakalaisia”. Nimenomaan uskoa saarnattiin niin Saksasta uin Venäjältä käsin ja seurueessa sai laajaa kannatusta se ajatus että Saksa ja Venäjä vielä löisivät kättä toisilleen. Niin samasta puusta veistettyjä ne olivat. Vain Kulttuurimatkailija (Olavi Paavolainen) yritti hieman kainosti esiintyä niin Saksan kuin Neuvostoliiton puolustajana.

     Mitä vuoteen 1918 tulee, huomataan hämmästyen, että tuosta sodasta käytetään jo nimitystä ”kansalaissota”. Vielä vuoteen 1928 saakka se ei olisi tullut edes mieleen.

     Mitä itse sodassa tapahtui, ei ole ihan selvää, mutta terrorin, myös valkoisen, tosiasia tunnustetaan periaatteessa. Todetaan, että uhrien määräksi ilmoitetaan ulkomailla jopa 30000.

     Kun Winston Churchill ”Aftermath”-teoksessaan mainitsee Suomen valkoisen terrorin ”samaan hengenvetoon itäisten naapuriemme toimeenpaneman teurastuksen kanssa se kuitenkin on jo Konservatiivin mielestä ”sikamaista”.

     Havaitaan, ettei Suomessa enempää punaisten kuin valkoistenkaan puolella tunnusteta oman puolen harjoittaneen minkäänlaista terroria. Kumma kyllä, vaatimusta asian tutkimiseksi ei kuitenkaan esitetä. Sen aikahan tuki vasta 1960-luvulla ja asia lykkääntymisen syytä kannattaa pohtia.

     Kirjassa keskustellaan myös aika pitkästi koululaitoksesta ja uuden sivistyneistön räjähdysmäisesti kasvaneesta määrästä, mihin tietenkin liittyy tason lasku. Koulussa on paljon korjattavaa, esimrkiksi kielten opetuksessa, jossa keskitytään vain kääntämiseen. Enää ei sivistyneistöllä ole natiiveja kotiopettajia eivätkä kaikki voi ostaa kalliita Linguaphone-levyjä tai tehdä pitkiä opintomatkoja. Tulos on, ettei sivistyneistä enää osaa kieliä.

      Opetuksessa on myös paljon ulkolukua. Itsenäistä ajattelua pikemmin masennetaan kuin rohkaistaan. Suuntaus parempaan on kuitenkin jo näkyvissä.

     Erikoiselta tuntuu, että yhteiskouluja ei vieläkään pidetä minään itsestään selvyytenä, vaikka niiden puolesta esitetään myös kiintoisia argumentteja. Lyseoissa vallitsee sen sijaan toverihenki, jollaista ei voida ajatella syntyvän yhteiskouluissa eikä edes tyttölyseoissa.

      Tämän kirjan lukeminen uudelleen oli varsin palkitsevaa ja voin suositella sitä kaikille lähihistoriasta kiinnostuneille. Keskustelijoiden joukkohan ei edusta mitään pienoiskuvaa mistään, tai korkeintaan sitoutumattoman älymystön huippukerroksesta.

     Mitään yksisilmäisyyttä sen piirissä ei kuitenkaan voi havaita ja luulen, että olisi varsin vaativa tehtävä saada meidän päivinämme kutsuttua koolle vastaavan tasoinen ryhmä keskustelemaan aikakautemme suurista kysymyksistä ja Suomen paikasta maailmassa.

      Minusta sitä kannattaisi kuitenkin yrittää. On vain löydettävä oikeat henkilöt ja ne eivät ole niitä samoja, jotka televisiossa hölöttävät yleisön viihdyttämiseksi.

     Ehkä parempaa sentään voisi löytyä? Rima on korkealla, jos tämä kirja asetetaan esikuvaksi.

Historialliset bileet

 

Bailausta historian päätyttyä

 

Bileet Tornissa. Toimittanut Heikki Valkama. WSOY 2002, 178 s.

 

Tällä palstalla on tullut useinkin palattua keskustelukirjaan ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun pidot tornissa tulokset) ja myös sen seuraajiin (Toiset Pidot Tornissa 1954,  Pidot Aulangolla 1963 ja Pidot Suomessa 1972).

     ”Bileet Tornissa” kuten nuo muutkin mainitut kirjat tunnustavat keskinäisen sukulaisuutensa, joten niissä ilmenevä kehityskulku houkuttelee tekemään vertailuja ja hahmottelemaan sekä maamme että älymystömme historian kehityslinjoja.

     ”Bileet” on tietenkin nuorisoslangia ja ”bilettäminen” (”bailaaminen”) tarkoittaa nuorison juhlimista. Sen kantasanasta havaitsemme tanssiin viittaavan merkityksen (vrt. espanjan bailar, italian ballare).

     Tavallaan tämä ”bailaaminen” kuulostaisi upealta, jopa nietzscheläiseltä (”glattes Eis, ein Paradeis, für den, der gut zu tanzen weiss!”), ellei kyseessä olisi slangisana, joka ei tuo mieleen ”symposioniin” assosioituvaa asian henkevää merkitystä. Nyt siinä korostuu vahvasti huvitteleva nuorisokulttuuri vailla intellektuaalista sisältöä.

     Joka tapauksessa takakannen teksti väittää, että tämä on ”tärkeä kirja. Se jatkaa perinnettä, joka alkoi jo vuonna 1937 teoksella Pidot Tornissa. Suomessa on usein peräänkuulutettu kiihkeästi sen edustamaa traditiota: älymystön keskustelua.”

     Keskustelijoille asetettiin ”kovat kriteerit: heidän tuli olla oman alansa tuntijoita, mutta myös osallistuvia yksilöitä, halukkaita keskusteluun”.

     Osallistujien nimet löytyvät netistä, enkä esitä niitä tässä, koska haluan pohtia vain historiallista kehitystä, enkä yksilöiden erityispiirteitä.

     Tämä kirja poikkeaa edeltäjistään sikäli, että siinä jokainen esiintyy omalla nimellään. Sekin lienee ajan merkki.  Mitä se kertoo meille?

     Uutta joka tapauksessa on sukupuolijakautuma. Kun edellisissä kirjoissa jo vuodelta 1937 lähtien naisia oli mukana kussakin keskustekussa vain 1-2 henkeä suunnilleen kymmenestä, oli heitä nyt viisi, kun miehiä oli kuusi. Tällainen ”tasa-arvo” oli jo ilmeisenä oletuksena, jota ei erityisesti edes mainittu.

     Jonkinasteinen vasemmistolaisuus oli keskusteluissa aina mukana ja vuonna 1937 sitä edusti vasemmistoliberaali Matti Kurjensaari. Erno Paasilinnan toimittamassa vuoden 1972 kirjassa se oli lähtökohtaisena oletuksena ja puheenjohtaja/toimittaja kauhistelikin esipuheessa vuoden 1937 kirjassa esiintyvää ”tavatonta syvien rivien halveksintaa”.

    ”Tornin pitoja lukiessa mielen valtaa omalaatuinen epätodellisuuden tuntu -herrajumala, ovatko nämä ihmiset tosissaan? Onko tämä parodiaa, mitä tämä on? Onko Suomi ollut tällainen kolmekymmentäviisi vuotta sitten?”

     Suuri murros oli tosiaan tapahtunut. Paasilinna kauhistelee myös ”Toisten Tornin pitojen ”eetosta, jossa julistetaan ”kommunismin vastustaminen kansalaisvelvollisuudeksi”.

     Hänen oman kirjansa henki pyrkii olemaan lyhyesti sanoen päin vastainen, mikä ei tarkoita, ettei mielipiteissä olisi siinäkin suhteessa eroja. Ajan suureksi kysymykseksi oli myös keskustelussa nostettu ”Evoluutio vai revoluutio”. Niin sanotut ”ei-sosialistit” olivat lähtökohtaisesti altavastaajia. Miksi muka ei siis revoluutio? Mihin sen kieltäminen voisi perustua?

     Vuoden 1972 kirjassa keskustelijat eivät enää olleet voittopuolisesti kulttuurihenkilöitä, talous ja politiikka olivat nyt pinnalla.

     Vuoden 2002 ”Bileiden” keskustelijat ovat nuoria aikuisia, joiden koulutus on huomattavan usein vielä kesken tai sitten ollaan jonkinlaisia vakiintumattomia akateemisia sekatyöläisiä, ”prekariaattia”. Tämä on uusi piirre.

      Mitä itse keskustelijoiden edustamiin arvoihin tulee, mukana on ainakin yksi oikeistolaiseksi lukeutuva ja pari muutakin ilmeistä porvaria. Jonkin sortin kommunistiksi ilmoittautuu yksi, mutta Marxin ihailijoita löytyy enemmänkin. Neuvostoliiton romahdus ei ole lopettanut kapitalismikritiikkiä, mikä on tietenkin ilahduttavaa.

      Melko tuore julistus historian lopusta ei saa erityistä suosiota, vaan haikaillaan jonkinlaisen uuden ihanteen perään. Yhdysvaltojen johtama yksinapainen maailma nähdään joka tapauksessa annettuna eikä sille kukaan yritä nimetä seuraajaa, vaikka sen herruutta ei sentään pidetä lopullisena.

     Keskustelu on aiempiin teoksiin verrattuna oudon abstraktia eikä juuri mitään konkreettista tule esille. Suurina teemoina ovat ”Talouden ylivalta”, ”Ideologisuus”, ”Media, taide ja keskustelu”(!), ”Sivistys ja kasvatus” sekä ”Globalisaatio ja kansallinen suvereniteetti”.

     Mitään yksimielisyyttä muusta kuin arvorelativismista ja siitä, että maailma on sosiaalisesti konstruoitu, ei todeta saavutetun, mutta esimerkiksi globalisoitumisen kohdalla on toimittaja nostanut esille mielipiteen, jonka mukaan ”kansallisvaltion mureneminen on ihmisten kannalta parasta”. Eipä sitä vastustettu.

     Mitä uuteen uljaaseen kouluun tulee, kertoo muuan osallistuja, että hänen entinen opinahjonsa on nyt tuhannen lapsen ja nuoren vellova yhteisö, jossa ei enää ole luokkia eikä muitakaan ryhmäidentiteetin aineksia. Siitä hän ei ole innostunut.

     Merkittävää on, ettei tässä kirjassa lainkaan käsitellä Suomen väestökehitystä, joka sentään jo vuoden 1972 keskustelussa todettiin hälyttäväksi. Myöskään siirtolaisuuden merkitystä ei noteerata. Päätösvallan valuminen Suomen ulkopuolelle kyllä huomataan. On joukossa yksi entinen meppikin.

     Mikä herättää huomiota sarjan kaikkiin edellisiin kirjoihin verrattuna, on keskustelun muodollinen puoli. Kun aiemmin olisi ollut mahdotonta edes olettaa jonkun kiroilevan puheenvuorossaan, tulee nyt vittua, saatanaa ja jumalautaa ehtimiseen ja asialla on useimmiten muuan naispuolinen kansanedustaja.

     Jos ajatellaan vanhoja käsityksiä älymystöstä, jonka oletetaan käyttäytyvän sivistyneesti, on ne tässä kirjassa kokonaan heitetty yli laidan. Näyttää siltä, että etenkin naiset suorastaan pyrkivät briljeeraamaa jätkämäisellä kielenkäytöllään.

      Toisten mielipiteiden kunnioittamista ei voi havaita ja toimittaja ilmeisen innostuneena kertookin, että ”välillä keskustelu yltyi suoraksi huudoksi ja taisteluksi puheenvuoroista”.

     Mikäli joku oletti, että naisten runsas osuus keskustelijoista tekisi ilmapiiristä jollakin tavalla fiksumpaa ja hienompaa, täytyy todeta hänen erehtyneen.

     Verrattuna entiseen näyttää suurena erona olevan ns. sivistyneisyyden hupeneminen. Paasilinnan tapaan tekee mieli kysyä, onko tämä parodiaa vai mitä tämä on? Eihän tästä enää puutu muuta kuin se, että keskustelijat kävisivät toistensa kimppuun nyrkein.

     Hetkinen. Johdannossa puheenjohtaja paljastaa, ettei sekään puuttunut bileiden jatkoilla. Seurueen ilmeisesti kovin kiroilija, kokoomuksen naispuolinen kansanedustaja kävi kuin kävikin erään miespuolisen osallistujan kimppuun, ”innostui mätkimään häntä”.

     Syntyy se käsitys, että kyseinen henkilö oli ilmeisen rohkeasta teostaan varsin ylpeä ja myös puheenjohtaja näyttää paljastavan asian sangen mielellään. Olihan siinä kyseessä merkittävä tasa-arvon ilmentymä.

     Hyökkäyksen kohde ”ei sentään lyönyt takaisin”, kuten todetaan. Tämä on kiinnostavaa ja osoittaa mielestäni, ettei tasa-arvo vielä ollut edennyt loogiseen täydellisyyteensä. Huumorintajuuni vetoaisi ajatus keskusteluparista kieriskelemässä lattialla sylikkäin ja takomassa toisen päätä lattiaan.

    Vasta silloin voisin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minun maani älymystön keskuudessa tasa-arvo on täysin toteutunut.

     Täysin tai ei. Pitkälle on päästy. Ennen maailmassa olisin voinut kirjoittaa asian saksaksi: ”Wie herrlich weit wir es gebracht!”

Kertausta

 

Symposiumeja

 

Kukaan, joka on lukenut Platonin Pidot, voi tuskin olla ihastumatta sen tunnelmaan, rentoon älykköseuraan, joka oli melko hutikkainen, mutta ei sortunut kohtuuttomaan itsetehostukseen tai jankkaavaan örvellykseen, vaan kehitteli ajatuksiaan toisia kuunnellen, mutta huonoja argumentteja kunnioittamatta.

Pidot on kreikaksi Symposion, joka tarkoittaa juuri yhdessä juomista, eikä juominen tässä tapauksessa tarkoita hengen tylsyttämistä, vaan vapauttamista. Sokrates oli erityisen kuuluisa siitä, ettei viini estänyt hänen ajattelunsa terävyyttä. Alkibiades taas kuvataan poikkeuksellisen juopuneena ja siksi ehkä normaalia avomielisempänä.

Pidoissa pohdittiin erityisesti rakkauden merkitystä ja samalla tietenkin myös tuon ajan kreikkalaisen instituution, pederastian arvoa ja merkitystä. Toisin kuin usein arvellaan, Platon ei ollut mikään erityinen homouden arvostaja, vaan Lait-teoksessaan kritisoi ilmiötä terävästi. Kukapa nykyään uskaltaisi sen tehdä…?

Kaikki tämä kertoo siitä henkisen vapauden ilmapiiristä, joka ainakin ihanteellisessa symposiumissa vallitsi. Todellisuudessa pelkään pahoin juopuneiden väittelijöiden saattaneen jopa motata vastustajaa ns. kuonoon, mutta nyt ei ole tarkoitus puhua siitä.

Ihanteellinen symposiumi, on asia, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta. Olen ollut monissa mukana ja ajan mittaan sanoisin niiden kehittyneen monestakin syystä. Yksi tärkeä syy on puheenvuorojen pituuden rajoittaminen. Tärkeää olisi myös saada osanottajat lukemaan toistensa tekstit etukäteen ja perehtymään niiden perusteluihin.

Mutta tämä koskee erityisesti tieteellisiä symposiumeja. Oma lukunsa ovat sellaiset symposiumit, joissa käsitellään yleisiä nykykulttuurin teemoja ja trendejä vapaasti, mutta toki mahdollisimman suurella asiantuntemuksella.

Nämä erilaiset pidot Tornissa, Suomessa, Aulangolla jne. kuuluvat viime mainittuun kategoriaan. Pistin viime kerralla jopa uudelleen esille erään vanhan blogini.

Nyt huomasin, että olen tehnyt samasta kirjasta toisenkin blogin. Vanhuus ei tule yksin. Tämä on jo kolmas kirja, josta huomaan bloganneeni kaksi kertaa. Mutta tässä nyt se toinen versio koko kansamme iloksi, kuten toivon:

lauantai 9. tammikuuta 2016

Pitojen puheita

Pidot Suomessa

 

Vuonna 1937 ilmestynyt Pidot Tornissa on suomalaisten keskustelukirjojen ehdoton klassikko. Vuosien mittaan se on saanut monta seuraajaa, yhtenä niistä Erno Paasilinnan toimittama ja Otavan kustantama Pidot Suomessa vuodelta 1972.

Tällaisissa kirjoissa antoisinta on tietenkin ajan henki, se perspektiivi, josta maailmaa katselivat ne ihmiset, jotka olivat saaneet tietyn kokemustaustan. Täydellinen tietämättömyys tulevasta, joka ihmiskunnalla on aina seuranaan, liittyy joka tapauksessa aina tiettyihin, mahdollisimman hyvin perusteltuihin tulevaisuuden odotuksiin, joiden näkökulmasta niin nykyisyyttä kuin menneisyyttä katsellaan.

Vuosi 1972 on hyvin kiinnostava. Etäisyyttä 1950-lukuun oli silloin vain kymmenisen vuotta, sodastakin oli vain kaksikymmentäseitsemän vuotta, mikä on erittäin lyhyt aika, vaikka nuoriso ei pysty tätä käsittämään eikä sitä sen takia kannata tässä noteerata.

Vuoden 1917 vallankumouksesta ja seuraavan kevään punakapinasta oli aikaa sen verran, etteivät suinkaan kaikki keskustelijat niitä olleet kokeneet, Epäilijä eli Wolf H. Halsti oli. Hän oli myös ennen talvisotaa kirjoittanut Suomen puolustusmahdollisuuksista kuuluisan kirjan ja päättänyt sitten  viimein pitkän sotataipaleensa Lapin sodassa, muun muassa komentaen rykmenttiä Tornion maihinnousussa, mistä hyvästä hänet lyötiin Mannerheimin ritariksi.

Keskustelun aihepiirit kertovat ajastaan. Kenen joukoissa seisot, tarkoitti kysymystä sitoutumisesta, erityisesti poliittisesta, Valtakoneisto Suomi pyrki etsimään vallan mekanismeja kaiken takaa. Evoluutio vai revoluutio käsitteli ajan suurta ja suorastaan keskeistä kysymystä, ainakin ns. edistyksellisen intelligentsijan mielestä. Maailmanpolitiikan arkipäivää kartoitti Suomen paikkaa globalisoituvassa maailmassa ja Suomalainen olemassaolo vihdoin antoi tehtäväksi ihmetellä, mitä se suomalaisuus nyt taas oikein olikaan.

Tällaiset kirjat aikakaudestaan irrotettuina eivät oikeastaan sano kenellekään mitään. Niiden todellinen arvo paljastuu silloin, kun ne asetetaan omaan aikaansa, joka oli tulevaisuudesta onnellisen tietämätön ja katseli myös menneisyyttä omista ennakkoluuloistaan käsin, luultavasti melko vakuuttuneena siitä, että se nyt ainakin oli vankasti hallinnassa.

Vuosi 1972 tuntuu jälkikäteen ajatellen ja tuntui kyllä silloinkin jonkinlaisen historiallisen hyppäyksen ajalta. Vauhti oli niin kova, että kaikkia huimasi, sillä vaivaisessa vuosikymmenessä oli siirrytty aivan uudenlaiseen maailmaan. Vielä vuonna 1960 maailma ja erityisesti Suomi oli ollut joka suhteessa aivan toisenlainen, hevosvetoinen saari Euroopan reunalla, jossa ei vieraita kieliä viljelty. Jopa vielä vuonna 1965 olisi vuoden 1972 Suomea ollut aika vaikea kuvitella.

Keskustelijoiden maailmaan kuulivat jo suuri muutto maaseudulta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin, peruskoulu-uudistus, keskioluen vapauttaminen, Rooman klubin ennusteet maapallon luonnonvarojen pikaisesta ehtymisestä, taloudellinen integraatio ja globalisaatio, englannin kielen ylivalta, tiedonvälityksen nopeutuminen ja vaikkapa nyt seuramatkat, aivovuoto, bingo, Suomen amerikkalaistuminen, kirjojen kysynnän pieneneminen ja kovin monta muuta asiaa, joita nyt pidetään tämän päivän juttuina tai ainakin aivan äskeisinä uutuuksina. Ne olivat jo tuon ajan todellisuutta. Vielä vuosikymmen aikaisemmin niistä ei ollut tietoakaan.

Ajan suuriin kysymyksiin kuului kysymys sosialismista ja sen saamisesta Suomeen. Vain yksi keskustelija suhtautui asiaan aivan kritiikittömästi ja tekee meidän aikamme perspektiivistä katsoen varsin hullunkurisen vaikutelman. Tiettyä myötäsukaisuutta ja hyväuskoisuutta asiaan nähden toki oli laajemminkin liikkeellä ja niinpä ajatus Suomen itsenäistymisestä Leninin ja leninismin ansiona tai vaikkapa Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan ylivertaisuudesta eivät aiheuttaneet protesteja. Kiinassakin sosialismin arvioitiin lopettaneen nälänhädän. Sen alkuunpanijasta ei puhuttu mitään.

Kaiken kaikkiaan keskustelijat kuitenkin olivat kaukana dogmaattisuudesta ja kykenivät vakavasti kuuntelemaan toistensa usein hieman puolikypsiä ja aforistisia lohkaisuja siinä kuin vakavia analyysejäkin. Keskustelun tähtenä loistaa mielestäni Halsti, joka pitää esillä pitkää perspektiiviä tuossa historiallisen hyppäyksen tilanteessa, jossa kaikki näytti menneen sijoiltaan ja monen mielestä myös kaiken muuttaminen oli mahdollista. Toinen järjen ääni oli Kirjailija, joka lienee ollut Veijo Meri, en ole nyt ihan varma asiasta.

Joka tapauksessa keskustelijat toimivat siinä historiallisessa pisteessä, jossa Pariisin mellakat vuonna 1968 kuuluivat jo menneisyyteen, mutta vuoden 1973 öljykriisi vasta tulevaisuuteen. Kansainvälinen integraatio pelotti joitakin siksi, että Länsi-Saksan voimakeskukset (Ruhr, ym.) voisivat innostua ostamaan Suomen koskemattoman luonnon. Joillekin ankara kapitalismi oli pelottavaa ja integroituminen sosialismin leiriin vain vaivaisella 20 prosentin osuudella taloudesta oli kovin vähän.

Historiassa monille, ehkä enemmistölle näyttää olleen selvää, että Suomen joutuminen sotiin oli sen oma vika ja johtui ehkäpä harvainvaltaisesta hallinnosta. Toisaalta Kekkosesta ei löytynyt arvostelun sijaa ja, ehkä hieman ironisesti, hänen toivottiin elävän ikuisesti. Suomen kekkoslainen ulkopolitiikka ja ruisleipä olivat niitä reiluja realiteetteja , joita jokainen arvosti ja ulkomailla kaipasi. 

Ulkomaiden sisäisiä asioita sivuttiin joskus ohimennen. Talouspoliitikko epäili, oliko järkevää, että mordvalaiset ja tšeremissit saivat oman kielioppinsa, kun niille olisi voitu opettaa suoraan venäjää.  Asiahan ei meille kuulunut, mutta esimerkiksi neekereitten asemaa USA:ssa pidettiin myös Suomen kannalta tärkeänä asiana. EU-hurman myötä sittemmin puhjennut mallioppilasssyndrooma oli jo tuttu asia: suomalaisten virkamiesten vähä-älyinen tapa tulkita säädöksiä oman maan tappioksi koettiin kansallisena erikoisuutena.

Nationalismilla ei näyttänyt olevan itsestään selvää kannatusta ja keskustelijat joutuivat aidosti ponnistelemaan ymmärtääkseen, mitä arvoa saattoi olla kansakunnalla ja sen symboleilla. Syntyvyyden väheneminen oli tiedossa, mutta talouden suhteen ei tulevaisuudelta voinut odottaa mitään erikoista. Katastrofeja saattaisi tulla ja ne voisivat olla vaikeasti hoidettavissa, vaikka niiden yleensä pitäisi olla ennakoitavissa. Talouspoliittisesta näkökulmasta Suomen tulevaisuuden kuva ei joka tapauksessa ylipäätään ”näyttänyt juuri miltään”.

Tämä sanottiin vain puolitoista vuotta ennen Jom Kippurin sotaa, jonka laineet sammuttivat katuvalot meiltäkin ja aiheuttivat liki hysteeristä paniikkia aina suolan ja tulitikkujen hamstrauksen saakka. Kukapa silloin, asioiden ollessa huonosti, olisi voinut ajatella, että ennennäkemätön nousukausi oli aivan käden ulottuvilla. Yhtä vähän odotettiin 1990-luvun laman syövereissä Nokian ihmettä, joka siivitti Suomen uuteen nousuun.

Jälkiviisaus on helppoa ja hyödyllistä. Suomen pitojen keskustelijoita ei voi syyttää tylsyydestä eikä paljon muustakaan. Vain jokunen joukosta oli kovin herkkäuskoinen. Yleisesti ottaen he edustivat aikaansa ja sen saavutuksia ilmeisen kelvollisesti. Sitä on kiinnostavaa lukea ainakin nyt vuosikymmenien kuluttua.

Puolen vuosisadan kuluttua lienee niin ikään kiinnostavaa lukea, mitä tämän päivän keskustelijat sanovat nyt. Olemme aivan ilmeisesti jälleen saapuneet, etten sanoisi hypänneet sellaiseen aikakauteen, joka on yhtäkkiä tuonut todellisuutemme täyteen uusia elementtejä.

Verrattuna vuoden 1972 tilanteeseen nuo uutuudet edustavat vain osittain modernisaatiota. Yllättävä ja tärkeä rooli on nyt myös arkaaisilla asioilla, joiden ei enää koskaan pitänyt tulla kulttuuriimme: lukutaidottomuus, uskonsodat, klaaniajattelu, verikosto…

Jännittävää on tämä historia ollut ja yhä hurjemmaksi taitaa mennä. Olisikohan taas tilausta vastaavalle kirjalle. Nimen voisi lainata vaikkapa Puškinilta: Pidot ruton aikana, Пир во время чумы.

 

Kuusikymmenluvun alku

 

Kekkonen ja ilmaan koverrettu orava

 

Pidot Aulangolla. Viisi keskustelua. Toimittanut Erno Paasilinna, Arvi A. Karisto oy 1963, 360 s.

 

    Tämä kirja jatkaa ”Tornin pitojen” perinnettä ja merkkinä siitä mukana keskusteluissa oli vielä hetken aikaa myös ”Konservatiivi” eli Yrjö Kivimies, joka oli ollut vuoden 1937 pitojen ”factotum” ja vieraillut myös Eino S. Revon toimittamassa vuden 1954 kirjassa.

      ”Kekkonen” tämän blogin otsikossa viittaa siihen, että tämä kirja nousi arvon arvaamattomaan, kun Kekkonen nosti sen julkisesti esimerkiksi sopimattomasta puheesta. ”Ilmaan koverrettu orava” taas viittaa keskusteluun ns. nykyrunoudesta ja muustakin kirjallisuudesta, joka oli yhden keskustelun teema.

    Teemoina keskusteluissa olivat ”Kansallisuus -kansainvälisyys”, ”Ulkopolitiikkaa ja ulkopolitiikka”,  ”Tasan ei käy onnenlahjat”, ”1960-luvun kulttuuripolitiikka” ja ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta”.

     Keskustelijoina olivat ”Toimittaja” eli Erno Paasilinna, ”Kosmopoliitti” (Heikki Brotherus), ”Runoilija” (Väinö Kirstinä”), ”Historioitsija” (Pirkko Rommi), ”Sosiaalipoliitikko” (Jouko Siipi), ”Opettaja” (Aku-Kimmo Ripatti), ”Talousmies” (Matti Mannerkorpi) ”Puhemies” (Martti Qvist), ”Oikolukija” (Heikki Eskelinen), sekä ”Kriitikko” (Kauko Kare), joka oli mukana myös vuoden 1954 kirjassa ja istui Kekkosen kanssa samassa ”Kesäyliopiston” nimellä tunnetussa keskustelukerhossa.

     Kansainvälisyys oli Suomessa vuonna 1963 vasta oraalla lähes joka suhteessa. Omassa koulussani Savonlinnassa oppilaiden äidinkieli oli sataprosenttisesti suomi ja muutamasta sadasta oppilasta vain pari oli ortodokseja ja pari siviilirekisterissä. Opiskelijamaailmassa oli kansainvälistyminen juuri alkamassa ja sillä tarkoitettiin lähinnä kehitysapua.

     Kansallisuusaatteen kohdalla ajan virtaukset olivat ristiriitaisia, kuten alustuksessa todettiin. Virallinen Suomi oli kansainvälisellä kentällä vielä varsin rajoitetusti ja varovasti mukana, mutta sentään jo YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäsen.

     Televisio ja muut ”massatiedotusvälineet” eli lehdistö ja radio olivat mullistava voima. Maalaiskirkonkylissä oli tapahtumassa prosessi, joka hakee vertaistaan muualla, totesi Qvist. Kareen mielestä Suomen kaltaisten pienten kansallisuuksien olemassaolokin oli luonnonoikku. Sulautuminen oli sille vaara ja luontainen taipumus.

     Amerikan vaikutus Suomeen oli hämmästyttävä. Sieltä omittiin kritiikittä kaikenkarvaista ”pimukulttuuria”, totesi Kare. Taas kerran suomalaisten kielitaidon yksipuolisuus nousi esille. Nyt osattiin vain englantia.

     Ulkopolitiikka oli se teema, joka nosti kirjan kuuluisuuteen. Keskustelijat käsittelivät aihettaan aivan kuin mitä tahansa muuta ja esitettiin vaatimuksia siitä, että siitä on saatava olla erilaisia mielipiteitä, eikä toisinajattelevia saa ”kriminalisoida”. Ajatuksenvapaus oli pyhä asia.

     Itse asiassa kävi juuri päinvastoin. Kareesta tuli ennen pitkää maamme puolivirallinen epähenkilö ja myös Rommi ja Eskelinen nostettiin tarvittaessa esimerkeiksi siitä, että Suomessa oli vaarallista ”äärioikeistolaista” toimintaa (”Arwidsson-seura”).

     Suomen saavuttamaa asemaa ”puolueettomana” ja itsenäisenä oli vuoden 1944 perspektiivistä pidettävä hämmästyttävänä (Brotherus), eikä keskustelussa ole havaittavissa vaatimuksia poliittisen suuntauksen muuttamisesta. Sen sijaan vaaditaan, ettei ajattelemista eikä puhumista saa rajoittaa ulkopolitiikankaan kohdalla.

     Kekkosen ”konsteja” pidettiin yleisesti vähemmän ihailtavina ja katsottiin, että kansa pelkäsi sitä, että se vielä saatettaisiin pakottaa valitsemaan edustajikseen vain aivan tiettyjä ihmisiä (Rommi). Ulkopolitiikan vallankäytössä esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaltiokunnan mitätön rooli herätti kritiikkiä (Brotherus).

     Moiset puheet aiheuttivat myllykirjeen ja leimaamisen äärioikeistoksi, huvittavaa kyllä. Karekin muisteli saaneensa miltei selkäänsä moittiessaan eräässä suojeluskuntajuhlassa Hitleriä vuonna 1938. Vuonna 1955 hän oli taas puolustanut Kekkosta ja taas saanut vihat niskoilleen ja nyt, vuonna 1963 hän oli Kekkosen avoimessa epäsuosiossa…

     Kriitikko ja esteetikko Kareesta tuli sittemmin kekkosvastaisuuden symboli ”Tähän on tultu”-kirjoineen (ks. Vihavainen: Haun oman tiensä kulkija tulokset ), mutta mitään äärioikeistolaisuutta hänestä oli yhtä mahdotonta löytää kuin useimmista niistäkään, joita tänä päivänä kunnioitetaan tuolla tittelillä.

     Osiossa ”Tasan ei käy onnen lahjat”, on esillä erityisesti vuosikymmenen suuri teema, sosiaalipolitiikka, jonka aloitti Pekka Kuusi kirjallaan ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Sen merkittävä uutuus oli ajatus, että tulonsiirrot köyhemmille vauhdittavat talouden kasvua ja siis hyödyttävät myös niitä, joilta rahat otetaan. Idea oli ilmeisesti peräisin Gunnar Myrdalilta.

     Niin sanottua rakenteellista epätasa-arvoa (sanaa ei käytetty) oli tuon ajan Suomessa runsaasti, mikä näkyi esimerkiksi oppikoulun ja yliopistojen oppilaiden sosiaalisessa taustassa. Köyhemmät ja sitäkin enemmän syrjäseutujen asukkaat jäivät suurella todennäköisyydellä niiden ulkopuolelle.

     Välillä vilautellaan jo aika huimia sosiaalisia näkymiä ja ”Majakanvartija” esittää, että Helsinki olisi vuonna 2000 Länsi-Euroopan huomattavin slummikaupunki, Toki ”Sosiaalipoliitikko” toteaa, ettei Suomessa ainakaan vielä slummeja edes ole.

     Kulttuurista keskusteltaessa tulevat esille tietenkin pornografia, jonka asema oli koko läntisessä maailmassa nopeasti muuttumassa.(ks. Vihavainen: Haun playboy tulokset). Juuri tuona vuonna muistelen ostaneeni Savonlinnan Kauppatorin pysäkin Rautatiekirjakaupasta ensimmäisen Playboyni.

     Lyhyesti sanoen pornoon suhtaudutaan varsin maltillisesti, samoin kuin ”seksuaalisiin kieroutumiin”. Tosin esimerkiksi Henry Millerin vastikään kiellettyä kirjaa pidetään ikävänä ja infantiilina. Suomen papisto taas saa kyytiä lähes joka suunnalta ja piispatkin todetaan typeräksi joukoksi, jota suotta kehdataan hännystellä.

     Kirjan lopuksi käydään keskustelu aiheesta ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta” eli lähdetään siitä, että hierarkiat ovat silläkin alalla oleellisia. Kirjallisuus ja toinen kirjallisuus ovat kaksieri maailmaa.

    Väinö Linnaa, jota muuta oli yritetty pyytää mukaan keskusteluun, ei arvostettu millään taholla, vaan häntä pidettiin yleensä läpipolitisoituneena ja ikävänä kirjoittajana. Myös Mika Waltari leimautui yhä ajanvietekirjailijaksi yhdessä Polvain (Anni Polva), (Aino) Räsästen ja vastaavien kanssa.

     Ajan suuria puheenaiheita oli ns. uusi runous, jonka aika oli noussut suureen huutoon 1950-luvulla. ”oikolukija” (Heikki Eskelinen) linttasi sen  johdantopuheenvuorossaan maan rakoon, kun taas toinen saman tehtävän saanut alustaja ”Runoilija” (Väinö Kirstinä) keskittyi arvioimaan modernin kirjallisuuden tukemisen mahdollisuutta. Perinteinen runoushan oli joka tapauksessa ”kuollut ja kuopattu” hän sanoi Väinö Linnaa siteeraten.

     Keskustekussa ihmeteltiin, miten asioista saattoi olla niin täysin päinvastaisia näkemyksiä ja ”Toimittaja” (Paasilinna) peräti suistui anti-intellektuaaliseen teatraaliseen tuhahdukseen, jonka mukaan ei olisi edes tullut paikalle, jos olisi tiennyt miten kauhea (Eskelisen) alustus siellä pidetään.

     No, paikalla joka tapauksessa oltiin ja mielipiteet ns. nykyrunoudesta jäivät eriäviksi. Eskelisen mielestä kirjallisuus oli epäonnistunutta, ellei se tavoittanut yleisöään ja hyvä esimerkki siitä olivat monet uudet runot.

 Hän otti esimerkiksi Paavo Haavikon runon:

”Orava ilmaan koverrettu

täällä

varjotkin siittävät tuuleen”.

Runon mielekkyyttä selitettiin sanojen siinä saamalla itsenäisellä asemalla ja ”oravan” muuten arveltiin tarkoittavan sukupuolielintä.

     Paasilinna väitti, ettei ”kukaan enää ymmärrä sidottumitallista runoutta”, mikä sisälsi aika hämmästyttävän väitteen historiallisen kehityksen laadusta ja nopeudesta, mutta ei aiheuttanut sen enempää keskustelua.

    Väinö Linnan Paasilinna kuittasi sanomalla tämän olevan ”tavattoman yksinkertainen kirjailija, ikävä kyllä”.

     Kare raljeerasi sanomalla, että Suomen paras surrealisti oli pakinoitsija Olli, paras eksistentialisti Toivo Pekkanen, paras dadaisti Lauri Viita ja paras beatnik Reino Helismaa, joka muuten oli parempi kuin Saarikoski esimerkiksi rytmikkona.

     Nykyrunouden suurta tulevaisuutta ei oikein voinut olettaa, kun ylioppilaatkaan eivät Antti Eskolan tutkimuksen mukaan sitä ymmärtäneet.

     Kaiken kaikkiaan keskustelujen aiheet olivat varsin kulttuurikeskeisiä, kuten yleensäkin näiden ”Pitojen” sarjassa, mutta nyt jo enemmän yhteiskunnallisia kuin vuonna 1954 (ks. Vihavainen: Haun 1954 tulokset ), mutta eivät vielä siinä määrinkuin vuonna 1972 (ks. Vihavainen: Haun pidot suomessa tulokset ).

     Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin huippunopea rakennemuutos oli vuonna 1963 jo hyvässä alussa, mutta varsinaisetmuutokset eivät vielä näkyneet muille kuin älymystölle, jotka hekään eivät niiden merkitystä tietenkään voineet kovinkaan pitkälle ymmärtää.

     Se taso, jolla operoitiin, tulee kiintoisasti esille tästä kirjasta.