Lontoo sata vuotta sitten

Huithapeleita ja neekereitä

Sata vuotta sitten oli Lontoo suomalaisten kannalta vähän syrjässä. Euroopankin kannalta se oli läsnä vähän niin kuin vain toisella jalallaan, Paneurooppa-suunnitelmista se jätettiin pois. Se maahan oli meren takana ja sillä oli vielä lisäksi lastinaan valtavat merentakaiset alueet.

Niitähän kyllä oli Ranskallakin jonkin verran, Algeria vieläpä osaksi emämaata julistettuna, mutta kuinkas nyt Ranska olisi voitu Euroopasta pois jättää…?

Suomalaisia joka tapauksessa oli Lontoossa vähän. Toki merimieskirkolla riitti asiakkaita ja suomalaiseen merimiesslangiin lienee juuri Lontoosta pesiytynyt sana huithapeli, joka tarkoitti Cityn ja telakka-alueen välisen Whitechapelin renttuina tunnettuja asukkaita.

Joka tapauksessa Lontoo oli vielä maailman napa siihen aikaan, kun Elsa Enäjärvi julkaisi teoksensa Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928, 401 s. Kirja keskittyy Lontooseen.

Vaikka kyseessä on ns. naisnäkökulma, on kirja täysin lukukelpoinen, sillä kirjoittaja ei kuulunut niihin poseeraaviin vaateripustimiin, jotka täyttivät ns. seurapiiritapahtumat. Hän kuului älymystöön ja vieläpä ns. oppineeseen tasavaltaan. Sinne hän ainakin oli pyrkimässä.

Samaa miljöötä samaan aikaan käsittelevät osittain myös Aino Kallaksen päiväkirjat ja luonnollisesti molemmat kirjailijat myös kohtasivat. Enäjärvi kävi myös PEN-clubissa mutta sen lisäksi hän harrasti akateemisten naisten klubeja ja vieraili myös Cambridgessä oman alansa oppineen kuuluisuuden pakeilla. Hänhän oli jatko-opiskelija.

Lontoon ihmeet on tietenkin asetettava aikakauden taustaa vasten. Kirjoittaja oli siitä onnellisessa asemassa, että Suomen ohella hän saattoi tehdä vertailuja myös Pariisiin ja Berliiniin.

Itse kullakin on omat ansionsa, mutta Lontoo taitaa tässä kilpailussa useimmiten voittaa. Asiaa kuvaa ehkä osuvasti niinkin epäolennainen asia kuin kabaree: Lontoossa ollaan pukeutuneita vaatteisiin, Pariisissa pelkkään hienotunteisuuteen ja Berliinissä ei mihinkään.

Teatteri on kirjottajan suuri intohimo ja hän tekee siitäkin kiinnostavia havaintoja. Meillä on ilmeisesti otettu paljon mallia saksalaisuudesta. Saksalainen puhuu teatterissa hitaalla äänellä ja karjuu välillä kauhistuttavasti. Ranskalainen lausuu vuorosanansa kärkevästi ja elehtii vilkkaasti. Englantilainen taas replikoi luontevasti ja reippaasti.

Sivumennen sanoen: englantilaisen ylimystön edustaja esitettiin meillä aina kuin seipään niellyt. Todellisuus oli aivan toista.

Mitä suomalaiseen teatteriin tulee, se oli ulkoisestikin aivan toisenlainen kuin lontoolaiset vastineensa. Jälkimmäisissä yleisö saattoi äänekkäästi nauraa traagisillekin yllätyksille ja ihmiset muualla kuin etupenkeillä pukeutuivat miten sattuu. Sitä paitsi useat tupakoivat koko näytännön ajan.

Jokin isomorfisuus näyttää vallitsevan jopa näiden kaupunkien maanalaisten välillä. Pariisin metro on täynnä löyhkää ja tungosta ja Berliinin metro tekee hieman lapsellisen vaikutelman, mutta Lontoon underground on vauhdikas ja armottoman täsmällinen! Helsinkihän sai vielä odottaa tuota ihmettä kauan.

Nykyajan perspektiivistä Lontoon metron täsmällisyyden ylistäminen kieltämättä kuulostaa hieman koomiselta, mutta tuohon aikaan ei vielä edes ollut Moskovan ja Pietarin vastaavia laitoksia, joihin Enäjärven luonnehdinta kyllä hyvin sopisi.

Kaiken maailman tekniikan ihmeet tietenkin kuuluivat lähes kaikkiin suurkaupunkeihin: niin maanalaiset rautatiet ja ilmaradat kuin valtavat sillat, sähkövalojen paljous ja suuret stadionit ja hallit.

Jälkimmäisten joukossa omaa luokkaansa oli vielä tuolloin Albert Hall ja myös erilaisia stadioneita Lontoossa tarvittiin paljon. Ratsastuskilpailut vedonlyönteineen olivat suuri vetonaula ja bisnes ja vasta aivan hiljattain oli keksitty myös koirakilpailut, jotka vetivät puoleensa valtavan tungoksen.

Ehkä kiinnostavinta on kuvaus ihmisistä, jotka usein saapuivat eksoottisista maista. Naisten tapaamisissa saattoi kansallisuuksia olla toista kymmentä, mutta kaikki puhuivat englantia. Oli mahdotonta edes kuvitella tulevansa tässä kaupungissa toimeen saksalla, huomauttaa kirjoittaja.

Neekerit olivat tulleet muotiin täälläkin ja mikä merkittävää, he eivät olleet vain soittajia tai tanssijoita. Sen jälkeen kun näkee neekerin British Museumin kirjastossa ja Amerikan yliopistojen professoreina, sen jälkeen alkaa neekerikysymys olla jo vakava, sanoo kirjottaja hieman arvotuksellisesti.

Luulisin hänen tarkoittaneen, että kyseiseen rotuun ei kannata enää suhtautua pelkästään huvittuneesti ja hän esittääkin jonkin kuvauksen vakavasti otettavasta mustasta, erittäin suositusta ja intelligentistä taitelijasta.

East Endin asujamisto sen sijaan tuntuu surkealta, vaikka valkoisten ohella siellä näyttää olevan lähinnä itämaisia kasvoja. Siteerattu Jack Londonin kuvaus ”Kadotuksen kansa” kertoo, että paikkakunnan asujamiston kohtalona on rappio ja kuolema: jo neljännessä polvessa katoavat siellä ruumiin terveys ja sielun kyvyt. Voimaa -ja ilmeisesti myös järkeä-  vaativiin tehtäviin on miehet tuotava maalta.

Syitä asiain tilaan lienee useita, mutta eräs ainakin nousee esille ja se on myös koko Lontoon ongelma: saastunut ilma.

Lontoon kuuluisat sumut ovat nyt hälvenneet, kuten tiedämme, eikä myöskään Thamesissa enää synny niitä ”suuria haisuja”, jotka joskus panivat kaupungin sekaisin, kun joki muuttui yhdeksi ulostevelliksi.

Thamesissa kuulemma voi nykyään myös kalastaa ja vieläpä saaliin syöminenkin on vaaratonta, luin jostakin.

Tämä on rohkaiseva esimerkki, kun verrataan tilannetta sadan vuoden takaiseen kaupunkiin, joka juuri oli pelastunut tukehtumasta hevosenlantaan, mutta joutui yhä taistelemaan haisevaa smogia vastaan.

Kirjoittaja ei missään kohtaa mainitse odottavansa, että samanlaiset ongelmat joskus tulisivat myös Helsinkiin. Vaikka tämäkin kaupunki oli hurjassa kasvussa, ei kenenkään mielikuvitus tainnut vielä riittää ulottamaan suurkaupunkien problematiikan ajankohtaistumista koko maailmassa. Tuohon aikaanhan sellaiset paikat olivat vielä harvassa.

Vaikka Englanti oli hieman syrjässä suomalaisen kulttuuriväen katseelta, ei se sentään pimennossa ollut. Vuonna 1937 ilmestyneessä keskustelukirjassa Pidot tornissa pohdittiin, minne maamme olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Referoin asiaa ulkomuistista.

Ruotsi todettiin liian vähäiseksi ja muutenkin meillä kovin hyvin edustetuksi, Venäjä ei sattuneesta syystä tullut kysymykseen ja samanlaatuinen ongelma oli nyt myös Saksassa.

Ranska olisi ollut oikeastaan ilmeinen kandidaatti, osasihan jokainen sivistynyt ihminen sen kieltäkin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kun gallialainen henki kuitenkin oli meille aika lailla vieras ja maakin oli sodan jälkeen lamassa, tuntui Englanti sopivalta vaihtoehdolta. Sen kulttuuriin kuului tietty kansanvaltaisuus ja reilun pelin arvostaminen, minkä arveltiin olevan meillekin läheistä.

Vastalauseita tälle analyysille ei kuulunut tai ainakaan niitä ei merkitty muistiin. Suuret laivat kääntyvät kuitenkin hitaasti ja Saksaan oli pienellä sivistyneistöllämme valmiit kontaktipinnat.

Enäjärvi esittää Saksan kulttuurisesti hieman syrjäisenä, mikä näkyy siitä, ettei siellä tunneta yhteyttä romaaniseen Eurooppaan, kun taas Englannissa Ranska ja myös Italia ja Espanja ovat hyvin tuttuja ja läheisiäkin.

Kovastipa olisivat tainneet tuon ajan ihmiset hämmästyä, mikäli heille olisi kerrottu, millainen maailma ja millainen Eurooppa heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan oikein odotti. Pelkästään suomalaisiakin Lontoossa majailee nykyään kymmenisen tuhatta.

Venäläisiä siellä on yli kymmenkertainen määrä, joskus esitetty luku 400000 taitaa sentään olla liioittelua ja sopii paremmin kuvaamaan koko Englannin tilannetta.

 Itse asiassa etniset englantilaiset ovatkin Lontoossa jo vähemmistönä. Mitä tulee Eurooppaan, näyttää Englanti taas palaavan vanhaan varautuneisuuteensa. Ehkä se Saksa nyt sitten on se Euroopan oikea keskus? Meillä oltiin sata vuotta aikaamme edellä? Mutta olisiko Berliinistä Euroopan pääkaupungiksi?

Äylmystö ja maailma vähän ennen kyyneleitä

 

Tornin teemoja

 

Pidot Tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. K.J. Gummerus 1937, 340 s.

 

     Kun nyt sattuivat nuo ”Tornin pidot” taas käteen, piti lukea koko kirjakin uudelleen. Siitähän olen kirjoittanut 13 vuotta sitten (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ), eivätkä muistikuvat ole kauttaaltaan tarkkoja.

     Tästä kirjasta tuli sittemmin klassikko ja sen jälkeen ovat ilmestyneet (”Toiset pidot Tornissa”, ”Pidot Aulangolla”, ”Pidot Suomessa” ja pari muutakin (ks. Vihavainen: Haun pidot aulangolla tulokset).

     Olen lukenut useimmat, mutta ne ensimmäiset pidot ovat kyllä parhaat. Se on keskustelijoiden ja varmaan myös teemoja valinneen ja puhetta johtaneen ”factotumin” ansiota. Se on kirja, jossa ei vatvota ajankohtaisia teemoja sellaisina, kuin ne lehdissä esitetään, vaan pyritään syvemmälle.

      Myös keskustelijoiden valmius vakavasti pohtia itselleen vieraitakin argumentteja ansaitsee kaiken kiitoksen. Enpä luule, että vastaavaa henkistä avoimuutta olisi helppo löytää tämän päivän Suomesta, jossa keskusteluin älyllinen taso yleensä nopeasti lähestyy nollaa ja omien näkemysten kannalta hankala argumentti korkeintaan kuitataan jollakin puujalkavitsillä, ellei sitten pöyristytä.

    ” Tornin pitojen” esipuheessa nostetaan esikuviksi niin Platonin Symposion, Samuel Johnsonin keskustekut Jams Boswellin kuvaamina kuin jopa Baldassare Castiglionen ”Hovimiehen” heijastama keskustelun taso.

     Tornin keskustelijat esiintyvät salanimillä, joista useimmat selviävät netistä (ks. Pidot Tornissa – Wikipedia). Kaikkia nimiä siellä ei ole, mutta esimerkiksi” Rouva Tohtori”, toinen seurueen naisista, oli Elsa Enäjärvi-Haavio, joka oli oleskellut myös Englannissa ja kirjoittanut aiheesta kirjankin (ks. Vihavainen: Haun lontoo sata vuotta sitten tulokset ).

     Seurueen kokoonpano vaihteli jonkin verran aiheesta riippuen. Aihepiirejä olivat kulttuuriorientaation (”Kulttuurimme kompassineula”) lisäksi ”Suomalaisen kansanluonteen myytti”, ”Taaksepäinkatsova kulttuuri”, ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta”, ”Sairas sielu terveessä ruumiissa” ja ”Henkien taistelu”. Viimemaintussa oli alustajana ”Radikaali” (Matti Kurjensari), ja siinä nostetaan esille myös AKS, ääriliikkeiden sosiaalinen tausta ja vuosi 1918.

     On kiinnostavaa havaita, että seurue yksimielisesti hyväksyi sen kannan, ettei kansanluonne ole periytyvä, vaan kulttuurinen asia. Eräässä myöhemmässä yhteydessä mainitaankin tuo tunnettu tieto, jonka mukaan venäläisissä olisi suomalaista perimää yli 50 prosettia (Kljutševski 1800-luvulla: 80%). Kuitenkin kansanluonne, mentaliteetti, on aivan erilainen.

     Kansanluonteella ei kannata selittää ainakaan kansanluonnetta, kuten meille 1960-luvulla sosiologiaa opiskelleille teroitettiin. Veli Verkon tutkimukset suomalaisesta viinapäästä esitettiin silloin varoittavina esimerkkeinä.

     Samoja asioita Tornin seuruekin pohtii ja löytää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Merkille pantava on Konservatiivin (Yrjö Kivimies) johtopäätös, jonka mukaan suomalaiset eivät ole mitään soturikansa ja että ilmeisesti he ovat erityisen heikkoja juuri puolustussodassa.

     Suomalainen kansanluonne todetaan epäilemättä kirjalliseksi luomukseksi sellaisena, kuin se yleisesti tunnetaan. Joka tapauksessa esimerkiksi amerikansuomalaisia koskevista tilastoista voidaan tehdä kiintoisia päätelmiä. Rikoksia he tekivät vähän, mutta sen sijaan johtivat ylivoimaisesti juopumuspidätysten tilastoa. Se oli kuin olympialaisten tulosluettelosta

     Suomalaisten käyttäytyminen ulkomailla oli tunnettua (jokohan tämä pitäisi nykynuorisolle selittää?). Suomalaisilla oli taipumus etsiä vikoja itsestään ja niitä kyllä löydettiinkin. Sillanpään, Lehtosen ja Kiannon teokset olivat itsekritiikkiä, jossa korjattiin runebergilaista ihannekuvaa.

     Kaiken kaikkiaan Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kuva jää ankeaksi: porvaristomme suuri vika on se n raukkamaisuudessa, se kun ei kestä katsoa totuutta silmiin. ”Ihmeellinen köyhyyden merkki” on sekin, ettei ”juuri ole sellaista suomalaista proosaa, josta jäisi jotain jäljelle, kun seitä yritetään kääntää jollekin toiselle kielelle, toteaa Filosofi.

    Näinhän se taitaa olla tänäkin päivänä. Hyvä yritys kaiken kaikkiaan.

     Teemoja keskusteluissa oli paljon, eikä ole mielekästä yrittää niitä kaikkia tässä referoida, sillä useinkaan ei saavutettu yleistä konsensusta. Merkille pantava on joka tapauksessa se tapa, jolla keskustelijat pyrkivät toistensa argumenttien ymmärtämiseen. Tahallisesta väärinymmärtämisestä ei ole ainakaan toimitettuun versioon jäänyt merkkejä.

     Tiede ja tieteellisyys ovat tässä seurassa kunnioitettuja asioita, mutta ei niin kunnioitettuja, ettei suomalaisen tieteen tasoa ja sen aihepiirejä raatsittaisi ruoskia oikein olan takaa. Ns. kansallisissa tieteissä on paneuduttu liikaa toisarvoiseen keräilyyn, jota tuskin edes voi tieteeksi sanoa.

Vain Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset ) on ryhtynyt tekenään aineistostaan yleisiä johtopäätöksiä, mutta hänkin in tehnyt sen ulkomailla ulkomaisista aineistoista ja on sitä paitsi svekomaani. Ns. kansallisissa tieteissä ei vastaavaa yritystäkään ole näkyvissä.

     Luonnontieteissä maallamme on esittää vain pari nimeä, joista Gustav Komppa ei ihmeekseni tule lainkaan esille, A.I. Virtanen kyllä. Entäpä jos hommattaisiin meille muutama juutalainen luonnontieteilijä ja vaadittaisiin, että heidän on värvättävä apulaisikseen vain suomalaisia? Tuloksena voisi olla huikea tason nousu?

     Kaiken kaikkiaan takaperoinen menneisyyden haikailu, joka on luonut jopa naurettavan ”tuohikulttuurin” käsitteen, on muuan suomalaisten kansallisten tieteiden suuri synti

     Mitä tieteellisyyteen muualla tulee, saa saksalainen nykysuuntaus madonluvut Pessimistiltä (Jussi Teljo). Saksassa on menty siihen, että ”tiede ei ole tiedettä, vaan se on uskontoa, se on mystiikkaa,  kansallista tarkoituksenmukaisuutta… tiede on samassa asemassa kuin keskiajalla”.

     Syvähenkinen ajattelu oli Saksassa pannaan julistettu, kuten Pessimisti toteaa ja ilman sitä ollaan kulttuurisesti hukassa. Kirjailija (Tatu Vaaskivi) näkee ilmiön spengleriläisittäin kulttuurin lopun oireena. Dosentti (Martti Haavio) puhuu ”Antikulttuurin mustekalasta”.

     Konservatiivin (Yrjö Kivimies) mielestä Saksa on kuitenkin vain ”mauton” mistä on vielä pitkä matka Venäjän hulluinuoneeseen.

     Kriitikko (Kaarlo Marjanen) sentään kehuu Venäjää siitä, että siellä suoritetaan parhaillaan maailmanhistoriallinen koe: ”Se on loistava koe. Meidän täytyy sitä seurata aivan puolueettomalla innostuksella ja iloiten, jos siellä päästään positiivisiin saavutuksiin. Ja iloiten siitä, että jokin toinen kansa nöyrän eläimen lailla on alistunut ottamaan osalleen kokeeseen kuuluvan rääkkäyksen”.

     Konservatiivi (Yyrjö Kivimies) arvioi, että usko on kulttuurin vastakohta: ”Usko on massoja varten ja massat ovat aina raakalaisia”. Nimenomaan uskoa saarnattiin niin Saksasta uin Venäjältä käsin ja seurueessa sai laajaa kannatusta se ajatus että Saksa ja Venäjä vielä löisivät kättä toisilleen. Niin samasta puusta veistettyjä ne olivat. Vain Kulttuurimatkailija (Olavi Paavolainen) yritti hieman kainosti esiintyä niin Saksan kuin Neuvostoliiton puolustajana.

     Mitä vuoteen 1918 tulee, huomataan hämmästyen, että tuosta sodasta käytetään jo nimitystä ”kansalaissota”. Vielä vuoteen 1928 saakka se ei olisi tullut edes mieleen.

     Mitä itse sodassa tapahtui, ei ole ihan selvää, mutta terrorin, myös valkoisen, tosiasia tunnustetaan periaatteessa. Todetaan, että uhrien määräksi ilmoitetaan ulkomailla jopa 30000.

     Kun Winston Churchill ”Aftermath”-teoksessaan mainitsee Suomen valkoisen terrorin ”samaan hengenvetoon itäisten naapuriemme toimeenpaneman teurastuksen kanssa se kuitenkin on jo Konservatiivin mielestä ”sikamaista”.

     Havaitaan, ettei Suomessa enempää punaisten kuin valkoistenkaan puolella tunnusteta oman puolen harjoittaneen minkäänlaista terroria. Kumma kyllä, vaatimusta asian tutkimiseksi ei kuitenkaan esitetä. Sen aikahan tuki vasta 1960-luvulla ja asia lykkääntymisen syytä kannattaa pohtia.

     Kirjassa keskustellaan myös aika pitkästi koululaitoksesta ja uuden sivistyneistön räjähdysmäisesti kasvaneesta määrästä, mihin tietenkin liittyy tason lasku. Koulussa on paljon korjattavaa, esimrkiksi kielten opetuksessa, jossa keskitytään vain kääntämiseen. Enää ei sivistyneistöllä ole natiiveja kotiopettajia eivätkä kaikki voi ostaa kalliita Linguaphone-levyjä tai tehdä pitkiä opintomatkoja. Tulos on, ettei sivistyneistä enää osaa kieliä.

      Opetuksessa on myös paljon ulkolukua. Itsenäistä ajattelua pikemmin masennetaan kuin rohkaistaan. Suuntaus parempaan on kuitenkin jo näkyvissä.

     Erikoiselta tuntuu, että yhteiskouluja ei vieläkään pidetä minään itsestään selvyytenä, vaikka niiden puolesta esitetään myös kiintoisia argumentteja. Lyseoissa vallitsee sen sijaan toverihenki, jollaista ei voida ajatella syntyvän yhteiskouluissa eikä edes tyttölyseoissa.

      Tämän kirjan lukeminen uudelleen oli varsin palkitsevaa ja voin suositella sitä kaikille lähihistoriasta kiinnostuneille. Keskustelijoiden joukkohan ei edusta mitään pienoiskuvaa mistään, tai korkeintaan sitoutumattoman älymystön huippukerroksesta.

     Mitään yksisilmäisyyttä sen piirissä ei kuitenkaan voi havaita ja luulen, että olisi varsin vaativa tehtävä saada meidän päivinämme kutsuttua koolle vastaavan tasoinen ryhmä keskustelemaan aikakautemme suurista kysymyksistä ja Suomen paikasta maailmassa.

      Minusta sitä kannattaisi kuitenkin yrittää. On vain löydettävä oikeat henkilöt ja ne eivät ole niitä samoja, jotka televisiossa hölöttävät yleisön viihdyttämiseksi.

     Ehkä parempaa sentään voisi löytyä? Rima on korkealla, jos tämä kirja asetetaan esikuvaksi.

Kaupungeilla on kohtalonsa

 

Habent oppida sua fata

 

Kaupunkien väestö ei ole riippuvaista maanviljelystä ja maanomistuksesta, vaan ainoastaan siitä maanviljelyksen tuottamasta ylijäämästä, jonka tämä joukko saattaa saada käyttöönsä ja kuluttaa osallistumatta itse maataloustyöhön. Kaupunki on siis ollut eräänlainen joutilasyhteisö kehittymättömän yhteiskunnan perspektiivistä katsoen.

Niinpä on aivan normaalia, että kaupunki vetää puoleensa aivan muuta väkeä kuin sen ympäristössä asuu. Yleensä kaupungit ovat hyvien liikenneväylien varrella ja jatkuvassa yhteydessä kaukaisiinkin seutuihin.

Kaupunkeja on tietenkin monta sorttia, mutta arkkityyppinen menestyvä kaupunki on yleensä toiminut ennen muuta kaupan palveluksessa. Hallinto, sota, opinkäynti ja muut sellaiset asiat tuottavat yleensä vähän pienempiä yksiköitä, kun taas kauppakaupungin kasvu ei näyttänyt tuntevan rajoja muinaisuudessakaan.

Miljoonankin väkiluku ylitettiin, vaikka ongelmat olivat valtavia. Nikolai Karamzin kertoi 1700-luvun lopulla, että Pariisissa sai haistella sekä kaikkein hienoimpia hajuja, mutta myös inhottavinta löyhkää. Lontoo haisi joskus sanoin kuvaamattomasti ja sitä ympäröi lähes loputon savusumu.

Teollisuudesta tuli toki suuri kaupunkien elinkeino ja kasvun lähde sitten, kun se varsinaisesti syntyi, mutta siedettäviä asuinpaikkoja suurkaupungeista tuli vasta vähän yli sata vuotta sitten, kunnollisten vesi- ja viemäröintiverkostojen synnyttyä. Pitkään suurkaupungit olivat kansakuntien hautoja: epäterveellisissä oloissa niiden kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempaa.

Kaupungeissa on kiinnostavaa niiden suhteellinen riippumattomuus välittömästä naapurustosta. Niiden huolto saatettiin jo kauan sitten perustaa kaukaisten alueiden ylituotantoon, kuten esimerkiksi Pietarissa, josta kaksi kolmasosaa asukkaista sitten joutui tavalla tai toisella lähtemään, kun huolto bolševikkivallan alkuaikoina romahti.

Kaupunkien erikoisuuksiin kuuluu myös niiden ympäristöstä poikkeava etninen koostumus. Monilla seuduin itäisessä Euroopassa kaupungeissa asui jo keskiajalla paljon sellaista väestöä, joka oli ympäristölle etnisesti aivan vierasta. Tallinna ja Riika ovat hyvä esimerkkejä tästä.

Vilna kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta sillä on ollut omat, voimakkaat erityispiirteensä. Nykyäänhän noin 600 000 asukkaan Vilnan väestö on voittopuolisesti liettualaista (vuonna 2021 67%), puolalaisia on 15,4% ja venäläisiä 9,7%.

Vielä vuonna 1931 liettualaisia väestöstä oli vain 0,8%! Samaan aikaan puolalaisia oli 65,2% ja enimmäkseen jiddišiä puhuvia juutalaisia 33,5%.

Vuoden 1897 (väestönlaskenta) luvut ovat hyvin kiinnostavia nekin. Tuon ajan 154 000 asukkaasta etnisiä liettualaisia oli vaivaiset 2%, puolalaisia 31%, venäläisiä 20% ja juutalaisia 40%. Suotta ei kaupunkia nimitetty Pohjolan Jerusalemiksi, joka oli juutalaisuuden kenties tärkein keskittymä tuohon aikaan.

On selvää, että natsien toimeen panema joukkomurha, Shoah oli ratkaiseva tekijä juutalaisten häviämisen taustalla. Se ei kuitenkaan ole ainoa. Vuonna 1959 juutalaisia oli yhä peräti 6,9%.

 Venäläisten lukumäärälläkin on ollut rajut vaihtelunsa: vuonna1897 se oli 20%, vuonna 1931 3,8% ja vuonna 1959 29%. Nykyinen luku on 9,7%. Muutokset eivät selity pelkillä luonnollisilla syntyvyys- ja kuolleisuusprosenteilla. Kaupungin väkiluvun lisääntyminen toki on merkittävä taustatekijä, joka nopeasti muuttaa suurenkin joukon suhteellisesti pieneksi, ellei se kasva muiden mukana.

Tässä voimme miettiä oman Helsinkimme väestönmuutoksia: vuonna 1815 väkiluku oli 4276 henkeä, joista ehkäpä vain noin 200 oli suomenkielisiä suomalaisia. Suomenkieliset olivat siis vähemmistö, joka kuitenkin koko ajan kasvoi. Puolet helsinkiläisistä oli suomenkielisiä vasta 1900-uvun alkuvuosina, jolloin väkiluku myös ylitti 100000 rajan.

Kun Helsingissä vuonna 1875 23000 asukkaasta suomenkielisiä oli noin 6000, merkitsi se noin neljäsosaa. Samaan aikaan venäjänkielisiä oli noin 3000 eli noin 12%. Loput olivat ruotsinkielisiä.

Väkiluvun kasvaessa puolen miljoonan Helsingissä suomenkielisiä oli 1970-luvun alussa yli 90%, loput olivat etupäässä ruotsinkielisiä ja venäläisten osuus oli enää vaivaiset 0.2%.

Nythän Helsingin metropolialueella asuu noin puolitoista miljoonaa henkeä ja sen nimisessä kunnassakin jo lähes 700 000 asukasta. Suomenkielisiä tästä pien-Helsingin asukasmäärästä on noin 75% ja ruotsinkielisiä 5,5%. Ennusteen mukaan ulkomaalaisen aineksen määrä on jo vuonna 2035 26%. Kehityksen suuntahan on selvä.

Asiassa ei tietenkään ole mitään ihmettelyn, saati pöyristymisen aihetta. Asukkaiden etnisenkin kokoonpanon muutokset kuuluvat kaupunkien olemukseen, ainakin kasvavien ja kehittyvien. Suomenkielisten kannattaa muistaa sekin, että he ovat Helsingissä olleet sinne muuttavaa vähemmistöä vielä 1800-luvulla. Vanhalla ruotsinkielisellä alueellahan tämä pääkaupunkiseutu sijaitsee.

Nykyaikana on toki normaalia, että jokaisen kansallisvaltion pääkaupungissa väestön enemmistö edustaa etnisestikin maan enemmistökansallisuutta. Aina ja kaikkialla näin ei ole ollut, kuten kai jo kävi selväksi. Muuan esimerkki vieraan kansallisuuden valta-asemasta toisen maan pääkaupungissa on Gruusian eli Georgian pääkaupunki Tbilisi, joka aikoinaan tunnettiin armenialaisella nimellä Tiflis.

Nyt tuossa 1,2 miljoonan asukkaan kaupungissa gruusialaisia on 89,9%, armenialaisia 4,8%, azereita 1,4% ja venäläisiä 1,2%. Yllättävän hyvin siellä joka tapauksessa tulee toimeen venäjällä, vaikka englantiakin jo väännetään.

Vuonna 1780 Tbilisissä arvioidaan olleen noin 50000 gruusialaista ja 10000 armenialaista. Venäläisten määrä oli mitätön.

Vuonna 1864 gruusialaisten määrä sen sijaan oli jo pudonnut 24,8 prosenttiin ja armenialaisia oli peräti 47,3%. Venäläisiäkin oli 20,7%.

Väestön nykyinen koostumus ei tietenkään ole syntynyt vasta Neuvostoliiton romahdettua. Armenialaisvoittoisessa kaupungissa gruusialaiset nousivat enemmistöksi jo bolševikkivallan vuosina ja venäläisten suhteellisen ja absoluuttisenkin määrän pieneneminen alkoi myös silloin.

Prosessi oli siis aivan päinvastainen kuin vaikkapa Tallinnassa ja Riiassa, jotka nopeasti venäläistyivät ns. neuvostovalan vuosina.

Kaupungeilla on kohtalonsa. Niiden väestökehitykseen vaikuttavat sekä taloudelliset tekijät, joista pienin ei nykyään ole maahanmuuttopolitiikka, että talouteen ja tekniikkaan liittyvät seikat, jotka ovat mahdollistaneen kaupunkien valtavan kasvun ja suosivat erityisesti tiettyjä kaupunkeja.

Kaupunki ei enää ole pelkkä kauppa- ja tuotantolaitos, vaan yhteisöjen summa, jossa syntyy sellaista vetovoimaa, joka parhaimmillaan houkuttelee kasvun ja kukoistuksen kannalta tärkeitä ihmisryhmiä.

Voihan siinä tietysti käydä niinkin, että se houkuttelee ihan toisenlaisia ryhmiä ja työntää keskuudestaan pois kehityksen kannalta arvokkaitakin aineksia.

Selvää ainakin on, että nyt menossa olevalla vuosisadalla kaupunkien kuva ja ilmapiiri tulee radikaalisti muuttumaan myös meidän suurkaupungeissamme. (suurkaupungeiksi luokitellaan yli 100 000 asukkaan taajamat).

Toivomme tietenkin, ettei muutos tuo mukanaan ainakaan kohtalokkaassa määrin irrationaalista radikalismia ja suhteiden kärjistymistä. Sellaisestakin on historiassa aivan liikaa esimerkkejä. Pelkällä maahanmuuttopolitiikallakaan näitä suuria prosesseja tuskin voidaan ratkaista, mutta täytyyhän sitä ainakin yrittää.

Slummit ja eräs väestönvaihto

 

Slummit kulttuurivaarana

 

En ole varma siitä, olenko kirjoittanut otsikon poliittisesti korrektilla tavalla. Ellen ole, niin sitä parempi. Tarkoitus on nimittäin pohtia tosiasioita eikä astella sanoja kauniisti.

Slummit kuuluvat suurkaupunkien ja erityisesti uusien jättiläiskaupunkien kuvaan. Onhan niitä olut ennenkin ja muinaisen Rooman proletariaatti, jolle valtio järjesti ilmaista leipää ja sirkushuveja, luultavasti loi ympärilleen slummeja.

Amerikka oli jo sata vuotta sitten kuuluisa slummeistaan ja Intian huimasti kasvaviin kaupunkeihin niitä syntyi, kuten myös Etelä-Amerikkaan.

Jopa venäjän kielessä on slummia merkitsevä sana truštšoba, joka tarkoittaa läpipääsemätöntä tiheikköä, vaikka ainakaan totalitaristisella kaudella ei varsinaisia slummeja siellä suvaittu.

Hruštšovin kauden kehnosti rakennettuja kerrostaloja kunnioitettiin nimellä hruštšoba, mutta se nyt oli ennen muuta huumoria. Varsinainen slummi nimittäin oli ja on ympäristöstään irtautunut ja sitä ei kommunismin evankeliumia tunnustavassa valtiossa sallittu.

Slummeille olivat ominaisia häthätää kyhätyt asumukset ja oma erityinen elämänmuoto, joka perustui eräänlaiseen loismaisuuteen rikkaan ja kasvavan kaupunkilaisuuden rinnalla, siis sen siivellä.

Ellei töitä ollut eikä ehkä työhalujakaan, mikä saattoi johtua kulttuurisista tekijöistä, oli ainakin mahdollista keräillä valtavilta kaatopaikoilta rikkaampien tähteitä. Helille saattoi myös myydä valtavalla voitolla sellaista, mitä muualta ei saanut ostaa. Esimerkiksi alkoholia, salakuljetustavaraa, huumeita ja seksiä, ajasta ja maasta riippuen.

Slummien elämänmuodosta on yleeensä kehittynyt jonkinlainen alakulttuuri, jossa herrojen ja isäntien osa on rikkailla huumeparoneilla ja heitä palvelevilla jengeillä. Normaalia on, ettei valtion viranomaisia edes päästetä slummien alueelle, vakka tarkoitus olisi sairaiden hoito tai tulipalojen sammuttaminen.

Tosiasia oin, että slummeja ei ole syntynyt vain hallitsemattomasti kasvavien etelän megalopolisten ympärille, vaan jopa itse sosiaalivaltion ja kansankodin luoneen Ruotsin sydämeen.

Meillähän kaikki tunnetusti menee aina toisin kuin muualla, emmekä me vieläkään suostu nimittämään slummeiksi alueita, jonne on keskittynyt maahanmuuttajien enklaaveja, joiden arvot ja normit poikkeavat selvästi niistä, joita valtaväestö tunnustaa. Kunkas me sellaisesta voisime lausua arvoarvostelmia? (vrt. Vihavainen: Haun non-judgemental tulokset).

Tiedän, että maassamme on slummiutumisen vaara ymmärretty virkamiestasolla jo kymmenien vuosein ajan ja siksi on esimerkiksi suunnitelmallisesti sijoitettu maahanmuuttajia myös Helsingin parhaille alueille, jonne tavallinen keskiluokkainen veronmaksaja ei pysty omilla rahoillaan asettumaan.

Miten hyvin pyrkimyksissä on menestytty, en uskalla sanoa. Mututuntumani on, että koko ajan ja kaikesta huolimatta on luisuttu siihen suuntaan, että tiettyjen lähiöiden erikoislaatu vastaa yhä enemmän sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme slummeista.

Luulen, että taistelua slummiutumista vastaan käydään yhä koko ajan, mikä on erinomainen asia. Miten siinä menestytään, on tärkeä kysymys, jonka ratkaisemisesta riippuu moni asia maamme tulevaisuudessa.

Näin tuli kirjoitettua joskus muinaisina puolentoista vuosikymmenen takaisin aikoina:

 

maanantai 26. syyskuuta 2011

Muuttajat Helsingin riesana

 

Muuttajat Helsingin riesana

 

Myönnän heti, että olen itse Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene tästä nimenomaisesta asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin vain yksi Suuren muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.

Takavuosina esiintyi vielä aika useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät olleet mitään muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin useimmissa maissa vielä vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä enemmistölle rehvastella. Jostakin syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa” piireissä aivan erityisen suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa runsaasti vihapuhetta, jota ei tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.

Mutta muuttajat ovat nykyään jo enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin vähän. Helsinki on hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse kaupungissa. Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000. Enemmistö oli tietenkin ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli kuitenkin jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli venäjänkielisiä oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli kolmisen tuhatta (ainakin vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).

Helsingin kasvaessa sen alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti ja venäläiset kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan nousivat entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi. 1900-luvun alussa Helsingin väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan tämä tarkoitti suurkaupunkia.  Samaan aikaan myös suomenkielisten määrä ylitti jo 50 prosenttia. Tällöin venäläisten määrä sen sijaan jäi jo alle viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen että absoluuttinen määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys valtasi alaa kasvavassa suurkaupungissa.

Vielä vuosisadan vaihteessa muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti, eikä heidän puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa tapauksessa asia saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty. Kantaväestön nuivuus muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden uudet vaatimukset kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta kohtuuttomilta. Kun toisen kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän ehdoilla. Tämä tapa on pätenyt vuosituhannesta toiseen.

Muuttajat eivät muodostaneet varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi, sairastettiin paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa sakilaiskulttuuri, joka pelotti sekä paikallisia että sivullisia. Siitä huolimatta siitä ei tullut vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi marginaalissa ja normaalisti työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään, kuten jo nimikin sanoo. Ajan mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin nousivat arvoon arvaamattomaan.

Talouskehityksen myötä muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste saavutettiin joskus 1990-luvulla. Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli 90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.

Sen jälkeen tilanne onkin alkanut nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä. Vuonna 2009 suomenkielisiä oli helsinkiläisistä enää alle 84% . Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt jo kaksi prosenttia, mikä absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Helsinki on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti kirjavampi kuin legendaarisen kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897. Sen sijaan se ei ole yhtä monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina, Amsterdam, Lontoo tai Pariisi. Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen katuelämästä yleensä kerrota kansainvälisissä uutisissa.

Suurkaupunkien kasvu on kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia. Toisin kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole mikään puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.

Tämä suurkaupunkilaisuus on monen mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on kaikkialla syntynyt aivan uusi elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti, irrallisuus ja kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta monessa suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken. Uudenlaisen elämänmuodon ohella nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin säännönmukaisesti kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja segregaatio, joka hajottaa erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen. Yleensä slummit ovat syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa. Slummeja voisi nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden hoitamisessa. Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman primitiivisen kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien vitsaus vai päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa, voidaan joka tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa oloissa kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa eli kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa, työläiskaupunginosat ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.

Tämä prosessi on meillä vielä kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä parisen kymmentä vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen aineksen syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka muodostanee pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan puolivälissä. Tämä ei Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään erityisen rajua muutosta. Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset olisivat yhden neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa sitten. Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli noin kolmen sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.

Tämä on vain skenaario, jonka toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee olemaan hyvin tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen suuren vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö, huliganismi, josta Kari Koskela on tehnyt kiinnostavan tutkimuksen poliisiasiakirjojen perusteella.

Aikalaisten silmissä huligaanit olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen aines, jonka käytös heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin. Kansalaissota nähtiin sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia ja yleensäkin ihmissuvun hylkiöitä vastaan. Nykymaailman silmissä huligaanit olivat kuitenkin lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli vienyt pohjan pois. Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille moottoripyöräkerholaisille, myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain rikollinen elämäntapa, mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.

Helsingin kasvava suomenkielinen muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä. Sen liepeille syntynyt huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi, mutta lopultakin se oli enemmistön kannalta suhteellisen harmitonta. Sörkassa kukoistivat kyllä rikollisuus, viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli jokapäiväistä. Kuitenkin tämä vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului luterilaiseen kirkkoon ja pysyi pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun ottamatta. Lukutaitoisia olivat kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva sen sijaan oli olematon, joten yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt.  Kotouttamiskustannukset jäivät tuolloin jokaisen itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike yrittivät lisäksi tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.

Nyt kaikki on toisin. En oikein tiedä, saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea monikulttuurisen muuttajaväestön lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä. Tapaamani maahanmuuttajat ovat poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti poikkeavan aineksen nopea lisääminen aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia kaikille osapuolille. Odotan kiinnostuksella ensimmäistä uutista joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat tänä kesänä eivät vielä oikein ylittäneet tätä rimaa.