Tilaus järjettömyydelle

Järjettömyyden viettelys

Luin joskus tämän vuosituhannen alussa erään Richard Wolinin kirjoittaman kirjan The Seduction of Unreason, jossa kirjoittaja tarkasteli modernia irrationalismia natsismista postmodernismiin.

Kirjan aiheena oli sen tason intellektuaalinen hölynpöly, jonka omaksumiseen vaadittiin merkittäviä älyllisiä ponnisteluja ja mielellään jopa korkeakoulututkinto. Yliopistoissahan tämän lajin hulluus kukoistaa aivan erityisesti otsikon ”cultural studies” alla (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies ).

Tämä ala vaatii kuitenkin harjoittajiltaan työtä ja vaivaa ja on luonnollista, että moni kärsimätön henki, joka mielellään kannattaa kaikkea sellaista, mikä on vastoin tervettä järkeä, haluaa sen sijasta oikotien intellektuelliksi. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä kautta saavutaan yhteiseen päämäärään? On joka tapauksessa hienoa kuulua intellektuellien yhteisöön ja siksihän sinne pyritään.

Noituus on tämän päivän hesarin NYT-liitteen mukaan tällä hetkellä suuri feministinen muoti. Tässähän ei sinänsä mitään uutta ole ja muistan feministien piirissä olleen tällaisen suuntauksen jo 1980-luvulla. Nyt joka tapauksessa moni feministi on taas kovin innostunut asiasta ja alan ryhmiä on perustettu muun muassa Helsingissä ja Jyväskylässä.

Noituuskin on radikaalia, selittää muuan haastateltu ja antaa ymmärtää, että radikalismi on tietenkin arvo sinänsä. Siinähän sen viehätys todella saattaa ollakin.

Kun suurin osa yhteiskuntaa pitää härkäpäisesti kiinni siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, että ihmiskunnassa miehet siittävät ja naiset hedelmöityvät ja että penisilliini parantaa sairauksia, mutta puunhalaaminen ei, näiden tai muiden vastaavien asioiden kiistäminen on ennen muuta tapa asettua normaalin järjen ulkopuolelle.

 Mikäli samalla luulee asettuvansa sen yläpuolelle, on asiaa varsinaisesti vaikea kiistääkään, ellei kriteeriksi sitten oteta tämän ”radikalismin” kykyä selittää ja ennustaa havaittavan todellisuuden mekanismeja. Silloinhan asia on selvä ja yksiselitteinen.

Asiallisesti järjestä luopuja asettaa itsensä normaalin, rationaalisen kritiikin ulkopuolelle kiistäen samalla rationaalisen kritiikin mahdollisuuden. Samalla myös aukeavat ovet estottomalle ajatuksen ja tunteen mielivallalle koko ympäröivään maailmaan nähden.

Sekä natsismissa että postmodernismissa oli vielä omat mekanisminsa, joiden puitteissa niitä itseäänkin voitiin edes jotenkin arvostella. Kun järjen rippeetkin julistetaan tuhotuiksi, on kenttä sen sijaan täysin vapaa. Voin kuvitella, että hengenvoimiltaan rajoittuneille tämä tuottaa erityisen suuren ilon ja ehkäpä vallan kuvitelmia maailman hallinnasta.

Mutta kyllä ne ovat vain kuvitelmia.

On merkille pantavaa, että samaan aikaan, kun anti-intellektualismin kaikkein alinta astetta riemukkaasti mainostetaan nuorisoa kosiskelevassa lehdessä, perinteiseen uskontoon vetoavia paheksutaan jyrkästi ja uhataan peräti oikeustoimilla.

Mitäpä sanoakaan, quod licet Iovi, non licet bovi. Juppiterin ja härän roolit ovat vain nyt vaihtaneet paikkaa.

Edistysväen erityisessä suosiossa on nyt Prometheuksen hahmo. Hänhän on jumalkapinan symboli, bogoborets, sanoisi venäläinen. Siis Jumalaa vastaan noussut titaani, jota Zeus joka päivä säälimättömästi rankaisee, mutta jonka sielu ei siitä lannistu.

Hahmohan tuntuu epäilemättä sinänsä uljaalta: se on henki, joka yrittää mahdotonta, mutta ei lannistu vain. Jumaluus tarkoittaa juuri niitä rajoja, joita ei voi ylittää, mutta eikö sankarillista ole, että sitä edes yritetään?

Inhimillisesti katsoen asia taitaa olla vähän niin ja näin. Mikäli mahdollisen rajat eivät ole aivan selvät, on kiitettävää etsiä niitä ja on aina olemassa mahdollisuus, että ne voidaankin ylittää. Onhan tästä esimerkkejä, erityisesti tieteissä.

Mikäli rajat kuitenkin ovat aivan yksiselitteisen selvät, on niitä vastaan taisteleminen pelkästään lapsellista ja koomista. Ajatelkaamme nyt ihmistä, joka on teljetty huoneeseen, jossa häntä ympäröivät kaikkialta pystysuorat seinät, joita ei voi kiivetä.

Jos ihminen siitä huolimatta yrittää tuota kiipeämistä päivästä päivään, hän saattaa herättää sääliä, mutta todennäköisimmin vain naurua. Hänhän käyttäytyy tavalla, jota nimitämme tyhmyydeksi.

Sama tietysti pätee myös järjen tuhoajien kohdalla.

Mikäli ihminen harrastaa noituutta ja julistaa sen johdosta olevansa ”mielenkiintoinen, rohkea, aggressiivinen, älykäs, sopeutumaton, kokeilunhaluinen, utelias, itsenäinen ja seksuaalisesti vapautunut”, on asian totuusarvo riippuvainen arvioitsijan subjektiivisista ominaisuuksista.

Rationaalisesti ajattelevan mielestä on todennäköisempää, että kyseessä on mielenkiinnoton, typerä ja laumasieluinen yksilö, jonka loitsuilla ja rituaaleille ei ole mitään virkaa lukuun ottamatta sitä, että ne saattavat auttaa unohtamaan normaalin järjen vaatimukset.

Noidaksi ruvennut saattaa kaikin mokomin kirota kaivoksia ja poliitikkoja ja suorittaa rituaalejaan ja olla omissa silmissään suurikin sankari, mutta objektiivisesti hänen touhunsa on vain ja ainoastaan typeryyttä.

Pikemmin kuin jumalattareksi kohoava sankaritar tässä toki tulee mieleen Dostojevskin kuvaama hahmo, joka julisti olevansa hölmö, mutta itse asiassa lakkaavansa olemasta hölmö, koska tietää asian itsekin. Kaiketi hän oli tulkinnut Sokratesta omalla, luovalla tavallaan.

Uskonnolla on yhteiskunnalle ja kulttuurille ollut aina keskeinen merkitys. Tämä ei yleensä ole tarkoittanut mitään ”uskovaisuutta”. Rooman valtakunnassa käytettiin käsitteitä mos maiorum ja pax deorum -esi-isien perinnäistavat ja rauha jumalten kanssa.

Voimme todeta ajan auktorien kirjoituksista, ettei uskonto silloin(kaan) kaivannut taikauskoa, joka yleensä tuomittiin varallisena lapsellisuutena. Uskonnon rooli oli ennen muuta yhteisöllinen ja sen kunnioittaminen merkitsi myös yhteisön ja sen jatkuvuuden kunnioittamista.

Hajoavassa kulttuurissa kaikki on toisin. Se, mikä on radikaalia, on sen hajottajien mielestä jo arvokasta sinänsä. Radikalismin ei tarvitse olla älyllisesti vaativaa erimielisyyttä perusasioista, pelkkä ”kapina” on ansiokasta, olivatpa sen perusteet ja muodot miten primitiivisiä tahansa.

Itse asiassa on väistämätöntä, että myös älyllisiltä kyvyiltään vähäisemmille tarjotaan oma, heillekin mahdollinen roolinsa yhteisen, suuren asian edistämisessä.

Noituus muotina ei ainakaan minua yllätä. En minä mitään enempää tai siis vähempää ollut odottanutkaan.