Juuremme muinaisuudessa

Juuret muinaisuudessa

Jukka Korpela, Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015. 366 s.

Jukka Korpela on antiikista väitellyt keskiajan spesialisti ja kuten voi odottaa, hänen lähtökohtansa on, että noilla kaukaisilla ajoilla on hyvinkin paljon merkitystä myös meidän ajallemme. Kun käsitellään sellaisia asioita kuin moraali, totuus ja oikeus, on tarkasteluun otettava mieluummin vuosituhansia kuin vuosikymmeniä, hän arvioi.

Sinänsä Korpela tällä kirjalla liittyy siihen yhä laajenevaan joukkoon, joka juuri nyt etsii historiasta hyvin pitkiä linjoja ja viime vuosisadan jälkipuoliskolla päätään nostaneen positivismin ja, neuvostokäsitettä käyttääkseni, ”vulgaarin sosiologismin” vastapainoksi korostaa historian ainutkertaisia ja laskemattomia kehityskulkuja, joiden merkitys jatkuu vuosisadasta toiseen.

Niinpä myös poliitikkojen olisi tunnettava historiaa ja kunnioitettava sen luomaa todellisuutta.

Korpela tarkastelee länsimaisen yhteiskunnan perusteiden syntyä hamasta muinaisuudesta lähtien ja korostaa sitä, että nimenomaan vanhempi historia on viime vuosikymmeninä mullistunut, vaikka tätä ei ole useinkaan huomioitu vaan se on kuitattu yksinkertaistuksilla, jotka palvelevat esipuheena varsinaiselle asialle.

Kirjoittaja itse on tehnyt valtavasti töitä juuri tämän vanhemman historian parissa, kuten hän itsekin korostaa ja tämä myös näkyy asian käsittelyssä. Kaikki olisi aina tai lähes aina voinut mennä toisin ja nykyaikaiseen länsimaiseen yhteiskuntakäsitykseen johtava polku on mutkikas ja vaarallinen.

Itäinen, kollektivistinen ja Jumalan totuuteen perustuva maailmankäsitys ei tarkemmassa tarkastelussa ole ollut hamasta antiikista länsimaisen vastakohta, jollaiseksi se yleensä on projisioitu. Itse asiassa juuret ovat yhteiset eikä selvää itäistä ja läntistä jatkumoa löydy muuta kuin rakentamalla.

Ratkaisevia taitekohtia on ollut useita, mutta sellaisina Korpela ei nosta esille persialaissotia tai islamin ekspansion pysäyttämistä, vaan pikemminkin paavinvallan ja kuninkaanvallan kasvuun vaikuttaneet ratkaisut.

Itse roomalainen oikeus oli sekä idälle että lännelle yhteistä antiikin perintöä. Se ei siis ollut keksintö, joka sellaisenaan olisi ollut länsimaisen yksilön synnyn perustana. Sitä oli vielä kehitettävä tietyllä tarkoituksenmukaisuudella, joka palveli syntymässä olevaa läntistä, yksilöiden yhteiskuntaa, jossa valta oli ihmisellä eikä Jumalalla.

Idässä, mikä tarkoittaa sekä islamin maailmaa, että Itä-Eurooppaa, lähdettiin toiselle tielle ja kohtalokkaat tienristeyksetkin ovat löydettävissä. Totuus, oikeus ja yhteiskunta mielletään siellä tänäkin päivänä toisella tavalla ja asia koskee niin Saudi-Arabiaa kuin Venäjää.

Kirjoittajan oppineisuus on laajaa ja ilmeisesti syvällistäkin, mikä tulee kirjan sivuilta hyvin esille. Lähestymistapa on varsin tuore ja asettaa kohteensa virkistävästi uuteen valaistukseen. Esimerkiksi Venäjän historiassa Korpela korostaa voimakkaasti tataarilaista ja jopa islamilaista vaikutusta. Tässä hän noudattelee Venäjällä nykyään hyvin muodikasta eurasianismia, joka ei enää halua nähdä Venäjää ”tataarien ikeen” alaisena marttyyrina, vaan osana tuota valtakuntaa.

Korpela on pitkän keston historian ystävä ja ilmeisesti arvostaa annalistien, Le Goffin ja Braudelin otetta. Huntington ja Spengler saavat osakseen myös varauksellista tunnustusta. Ian Morris ja Michael Mann sopivat paremmin kirjoittajalle.

Suurimpia innoittajia kirjan lähestymistavalle näyttävät kuitenkin olleen Acemoglu&Robinson sekä Fukuyama, jotka näyttävät myöskin sopivan yhteen ainakin tämän kirjan kannalta. Tämä tarkoittaa, että kirja keskittyy hyvin pitkälti instituutioiden ja hallinnon historiaan. Taloudesta tuskin edes puhutaan.

Sellaisesta, joka ei koskaan ole ollut hallintovirkamies, tuntuu joidenkin tutkijoiden tavaton mielenkiinto hallintoa kohtaan joskus ylimitoitetulta. Kyse saattaa kuitenkin olla lähinnä siitä, että kuten terve organismi, myös toimiva hallinto on asia, jota ei huomaa. Kun ongelmia tulee, niiden todellinen merkitys paljastuu.

Toden totta, tänäkin päivänä hyvä hallinto näyttää useimmiten olevan se, mikä ratkaisee, kuuluuko jokin maa epäonnistuneisiin valtioihin vai pääseekö se kehitysuralle, joka johtaa yleiseen hyvinvointiin.

Kollektiivisen ajattelun ja jumalallisen oikeuden maissa ei tunneta yksilöiden tasa-arvoa, vaan klaanien edut. Kun ”vahvat miehet” valitaan siellä valtaan, on heidän tehtävänään hoitaa asemaansa klaaninsa hyödyksi eikä joidenkin abstraktien periaatteiden mukaan. Jumalan totuuden kunnioittaminen on toinen velvollisuus, siitä eivät voi päättää parlamentit.

Korpelan yritys selittää myös nykypäivän tilannetta kunnianhimoisella vanhan ajan historian synteesillään, ansaitsee arvostusta. Kuten kaikki ihmisjärjen aikaansaannokset, sekin tietysti on rajoitusten alainen.

Se johtopäätös, ettei samanlainen ”demokratia” ole kaikkialla mahdollista tai edes toivottavaa, on perusteltu ja on harmillista, etteivät islamilaisen maailman asioita mestaroineet poliitikot ole lukeneet enempää Korpelaa kuin kaiketi Huntingtoniakaan.

Sen sijaan on hieman problemaattisempaa, miksi jopa läntisessä Euroopassa asiat ovat kehittyneet niin eri tavoin.

Pohjoismaissa on ollut omat perinteensä, joiden merkitystä voisi pitää suurempana kuin Korpela näyttää tekevän. Verrattuna vaikkapa Saksaan (ja sen kuuluisaan Sonderwegiin) pohjoismainen yhteiskunta taitaa sittenkin olla omaa luokkaansa yksilön arvon tunnustajana.

Toki Englanti, ”läntisen” kehityksen yksi avainvaltio, saattaa olla välttämätön lenkki myös pohjoismaisen vapauden synnyssä, mutta ehkäpä kyse on lähinnä rinnakkaisesta samansuuntaisesta kehityksestä?

Ja mitäpä oikeastaan olisi sanottava Kiinasta ja Itä-Aasiasta yleensä? En tunne japanilaista demokratiaa enkä edes kiinalaista yhteiskuntaa, jonka nimittäminen kommunistiseksi on huikea esimerkki käsitteiden muuttumisesta vastakohdikseen.

Joka tapauksessa niiden piirissä vallitsevat käsitykset oikeudesta, totuudesta ja moraalista ovat ilmeisesti ainakin vanhemmassa historiassa kehittyneet läntisistä ja myös Korpelan tarkoittamista ”itäisistä” malleista enemmän tai vähemmän riippumattomasti. Millainen on niiden suhde länsimaisiin vastineisiinsa ja mikä tulee olemaan sen merkitys tulevaisuudessa?

Siinä saattaa olla kysymys, johon vielä kannattaa palata ja kirjoittaa siitä vaikkapa yhtä perusteellinen ja oppinut kirja kuin tämä tässä.