Kirjamessujen aikaan

 

Lukijoiden vuosisata

 

Kirjan kuolemasta on puhuttu jo ainakin sata vuotta ja uudemmat tutkimukset osoittavatkin, että se taitaa olla tulossa. Ellei nuoriso enää kirjoja lue eikä edes osaa lukea, on huomenna käsillä uusi aikakausi, joka todennäköisesti on pimeä ja yhä pimenee.

Onhan uutta keskiaikaakin ennusteltu jo suunnilleen puolitoista vuosisataa ja sen tulemisesta on paljon merkkejä, uskonnollisesta fanatismista skolastiseen ajatteluun. Mikäli sitä ei tule, ei kunnia asiasta kuulu ainakaan länsimaisen kulttuurin vahvuudelle ja ylpeälle omanarvon tunnolle (vrt. Vihavainen: Haun hirsi ali tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta siitä ei pitänytkään nyt kirjoittaa, vaan lukemisesta. Massojen lukutaitohan on kaikkialla varsin uusi asia. Suomessa on ylpeilty sillä, että Luther jo varhain vaati yhteisen kansan opettamista lukemaan, jotta jokainen voisi itse tutustua pyhiin kirjoituksiin eikä jäisi sen varaan, mitä toiset väittivät niissä olevan.

Niinpä meillä oli myös rahvaan piirissä paljon lukijoita jo ennen 1800-lukua, mutta luettavaa ei paljon ollut hengellisten tekstien lisäksi. Niidenkin saatavuus oli heikonlaista siihen saakka, kunnes Britannian ja ulkomaan pipliaseura alkoi levittää raamattuja Suomessakin.

Yleisen lukutaidon hankkiminen kuului erottamattomasti modernisaatioon. 1800-luvun jälkipuoliskolla sen maa, jolla oli lukutaitoiset kansalaiset, oli etulyöntiasemassa sivistymättömämpiin nähden. Se nähtiin Preussin ja Itävallan sodissa, jotka voitti preussilainen koulumestari, kuten asia tiivistettiin. Se nähtiin kaikkialla siellä, missä oli opittava uusia taitoja, joita tekniikan kehittyminen yhä enemmän vaati.

Suomen kansakoululaitoksen kehittyminen noudatti yleistä kaavaa ja ajoitustakin. Skandinavian esimerkillisistä maista olimme jäljessä, mutta Venäjää edellä. Yleisestä lukutaidosta ja muustakin sivistyksestä ylpeiltiin meillä lähes enemmän kuin mistään muusta, vaikka vielä viime sotiin meni paljon miehiä, jotka eivät olleet käyneet täydellistä kansakoulukurssia.

Kuitenkin kuuluimme lukevaan Eurooppaan, erotuksena takapajuisista maista, joissa vallitsi tietämättömyyden pimeys. Niiden joukkoon luettiin mielellään myös Venäjä, mikä meille oli tärkeää, koska Venäjäkin ylpeili sivistysmissiollaan (mission civilisatrice), mikä merkitsi valon tuomista sen hallitsemille kansoille.

Venäjällä, kuten muillakin kolonialistisilla mailla oli luonnollisestikin tietty oikeus tuohon rooliin. Olihan sen toimesta luotu kirjakieliä monille pikkukansoille ja lukutaidon kautta johdatettu niitäkin modernin maailman valoon ja pois barbaarisesta pimeydestä. Vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin erinomaisesti se, että vain rationaalinen länsimainen kulttuuri oli todellista kulttuuria. Venäjäkin tiedosti tässä suhteessa länsimaisuutensa.

Venäjälläkin sen omat pimeät massat piti opettaa lukemaan ja tämä urakka saatiin vietyä loppuun vasta neuvostoaikana. Suurin osa Venäjän kansaa oppi lukemaan vasta maailmansotien välisenä aikana.

Lukemista Venäjällä hankaloitti aluksi erittäin paha paperipula, mikä johtui suurelta osin siitä, että suomalainen paperi jäi pois Venäjän markkinoilta. Niinpä yritettiin tarjota kansalle valoa muun muassa siten, että klassista kirjallisuutta julkaistiin myös sanomalehdissä, joita kaikkien tuli lukea poliittisen alistuksensa takia.

Tosiasia oli, että lehtiä käytettiin usein ennen muuta sätkäpaperina ja sittemmin, tavararunsauden saavuttua, myös huussipaperina. Tätähän meilläkin tehtiin suunnilleen tuonne 1960-luvulle saakka.

Mutta kyllä sitä luettiinkin, sitten kun alkuun päästiin. Kuten Jeffrey Brooks teoksessaan When Russia Learned to Read on kertonut, jo ennen vallankumousta suosituimpien kirjojen kärkijoukkoon Venäjällä tulivat Leo Tolstoin ja Maksim Gorkin teokset.

Luulen, että molemmissa tapauksissa kysymys oli ennen muuta noiden kirjailijoiden moraalisesta ja yhteiskuntakriittisestä sanomasta. Kuten Väinö Linna ja Kalle Päätalo Suomessa, Tolstoi ja Gorki kertoivat pienen ihmisen kurjasta osasta sorron ja niukkuuden maailmassa. Tolstoi ja nimenomaan hänen moralistiset pamflettinsa, oli erittäin suosittu myös Suomessa. Lukija etsi elämän totuutta -pravda žizni.

Neuvostoaikana puhuttiin kulttuurivallankumouksesta eli siitä, että koko kansa sivistettiin yhdellä valtavalla kampanjalla. Avainsana oli likbez -likvidatsija bezgramotnosti eli lukutaidottomuuden likvidointi.

Sivistykseen kuului, paitsi lukutaidon kaltaiset valmiudet, myös klassikoiden tuntemus. Puškin oli klassikko yli muiden, mutta monia muitakin ennen vallankumousta vaikuttaneita suuria nimiä kunnioitettiin -olihan suuri neuvostokulttuuri koko maailman kulttuurin parhaimpien saavutusten laillinen perijä.

Poliittinen valistus oli kaiken valistuksen korkein muoto ja stalinismin periaatteet kiteytettiin kirjassa Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt kurssi. Se julkaistiin suurten puhdistusten jälkeen vuonna 1938 ja sitä painettiin eri kielillä yli 50 miljoonaa kappaletta. Bolševikit ylpeilivät sillä, että se oli maailman eniten painettu kirja ja löi laudalta raamatunkin, mikä ei toki pitänyt paikkaansa.

Joka tapauksessa venäläiset olivat kommunistipropaganda mukaan maailman lukevin kansa. Se saattoi pitää paikkansa, en tiedä. Joka tapauksessa Neuvostoliitossa näki kaikkialla ihmisiä kumartuneena kirjan ääreen, mihin myös vaikutti ainakin se, että erilaiseen jonottamiseen kului aina paljon aikaa, jonka itse kukin koetti parhaansa mukaan käyttää hyödykseen ja huvikseen.

Venäjällä syntyi itse asiassa erityinen lukijan kultti, jolla aleviivattiin sitä, että kansa oli maailman sivistyneintä. Kaikista oli tulossa älymystöä, ellei jo ollut tullut. Runoilija Andei Voznesenski esitti lukijan korkean roolin hauskalla tavalla ks. Vihavainen: Haun lukijat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Nyt lukijoiden määrä Venäjälläkin on ollut laskusuunnassa ainakin satunnaisen matkailijan otosten perusteella. Tosin niistäkin on jo pari vuotta aikaa. Ilmiö näyttää olevan sama kaikissa länsimaissa. Olisi kiinnostava tietää, millainen se on Aasiassa ja Afrikassa.

Taannoin pidetyt Helsingin kirjamessut antoivat kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan. Kävijöitä oli  muutaman päivän aikana 88000, mikä teki tapahtumasta pohjoismaiden suurimman. Joka paikka oli tupaten täynnä ja narikallekin sai jonottaa kauan.

Tämä saattaisi kuulostaa ilahduttavalta ja mielestäni onkin sitä, mutta havaittavissa oli, etteivät ihmisiä niinkään vetäneet puoleensa kirjat kuin kirjailijat, tietyt tähdet, joita pääsi ihan itse katsomaan ja kuulemaan. Ehkäpä maailman mennessä yhä sekavamaksi ja vaarallisemmaksi, on taas tilausta guruille, jotka kertovat, mitä elämä on, hieman samoin kuin aikoinaan Tolstoi ja Gorki tai Linna ja Päätalo.

Kirjallisuudesta yhä suurempi osa on kuitenkin nuorten naisten kirjoittamaa fiktiota, jonka anti näyttää usein liittyvän ns. lifestyleen ja vastaaviin asioihin. Olen toki lukenut sitä vain vähän ja saatan olla väärässä, mutta haluaisinpa joka tapauksessa nähdä uuden Linnan tai Päätalon, neron, joka kykenisi syleilemään kokonaista aikakautta ja herättämään ihmisissä halun sanoa: juuri noin minäkin olisin sanonut, jos olisin sanonut. Totuus on tässä.

Sellaista teosta ei ole kuulunut. Sen luominen edellyttäisi luultavasti ainakin melkoista elämänkokemusta. Toki Linnakin oli vielä nuori kirjoittaessaan Tuntemattoman, mutta elämänkokemusta oli aikakausi antanut sitäkin enemmän.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että mahtavista kirjamessuista (ja niitä on paljon!) huolimatta tämä aikakausi on kuin onkin ennen muuta tosi-TV:n aikaa. Sitä korkeammalle ei kerta kaikkiaan kyetä menemään tai jos mennään, ei se yleisöä kiinnosta. Se tykkää enemmän katsella kuvia ja nauttia kirjansakin kuuntelemalla.