Taivaallinen ongelma

Taivaallinen ongelma

Ayaan Hirsi Ali, tunnettu somalitaustainen toisinajattelija on uusimmassa Foreign Affairs –lehdessä ottanut härkää sarvista. Hänen mielestään länsi, erityisesti USA, ei uskalla edes lausua ääneen sitä ongelmaa, jonka kanssa se on nyt joutunut vakavasti taistelemaan.

Seuraavassa en väitä pelkästään selostavani Hirsi Alin tekstiä, vaan rohkenen tehdä siitä omiakin päätelmiäni. Hirsi Ali on kyseessä silloin, kun asia nimenomaisesti mainitaan.

Hirsi Alin mielestä ongelman nimi on islam. Siis islam, eikä jihadismi, salafismi tai väkivaltainen ekstremismi. Toki maailma saa käytännössä kärsiä etupäässä juuri uskonkiihkoisten höyrypäiden toilauksista, mutta koko ongelman taustalla on, ettei taustalla olevaa uskontoa ole reformoitu. Se edustaa yhä keskiaikaa, kaikessa pimeydessään.

Valistunut lukija herää tässä vaiheessa huomauttamaan, ettei keskiaika suinkaan ollut sen pimeämpi kuin meidän oma aikakautemme täällä lännessä ja että sitä paitsi islam on pohjimmiltaan rauhan uskonto ja sitä paitsi kristinuskon nimissä sitä vasta onkin paljon kaikkea kauheata tehty.

Tämä valistunut lukija on osa ongelmaa. Kun arvorelativismi viedään absurdiin äärimmäisyyteensä, ei meillä tietenkään ole oikeutta eikä mahdollisuutta asettaa arvojärjestykseen jihadismia, konfutselaisuutta tai tolstoilaisuutta sen enempää kuin wieniläisklassikoita, gangsta-rapia tai Reino Helismaata. Väärin on vain noiden asioiden hierarkisointi sinänsä.

Myös politiikka on tässä tärkeää, siis poliittinen korrektius. USA:n presidentit eivät ole suostuneet lainkaan puhumaan islamista ongelmana, Obaman mielestä IS(IS) esimerkiksi ei tarkoita lainkaan islamia, vaan jotakin muuta. Tämä on ymmärrettävää. Islamistit eivät mitään muuta niin suurella innolla odota kuin lännen julistautumista vihollisekseen.

Hirsi Ali ihmettelee sitä, ettei kissaa sanota kissaksi ja vertaa tilannetta kylmään sotaan. Silloin länttä vastassa oli väkivaltainen ja valheellinen ideologia, jota vastaan kuitenkin taisteltiin eikä julistettu sen erinomaisuutta noin periaatteessa. Länsimaiden johtajat eivät valitelleet sitä, että Neuvostoliitto tai vaikkapa Baader-Meinhof-liiga eivät edustaneet oikeaa sosialismia, joka oli rauhan ideologia, vaan jotakin harhaoppia. Ne uskallettiin todeta vääriksi sinänsä ja tuettiin toisinajattelijoita, jotka olivat asiasta samaa mieltä. Lännen parhaita aivoja mobilisoitiin argumentoimaan kommunistista propagandaa vastaan.

Nyt tällainen ei näytä olevan edes periaatteellisella tasolla ajateltavissa. Se, joka sanoo islamista alastoman totuuden, leimataan islamofobiksi tai, mikä pahinta, peräti orientalistiksi. Rasistin leima kelpaa toki myös aina ja sitä on –uskokaa tai älkää- sovellettu myös Hirsi Aliin… Itse asiassa USA näyttää ponnistelevan islamin valkopesemiseksi ja puhuu vain sen oletetuista perversioista.

Mitä islam opettaa, ei kaipaa tässä selostamista. Hirsi Alilla on joka tapauksessa asiasta käytännön kokemusta, eikä hän epäröi sanoa, että IS(IS) toteuttaa islamia. Ongelma on siinä, että koko islamin oppi otetaan täydestä. Keskiajalla tämä oli normaalia, 2000-luvun kehittyneessä maailmassa ei.

On totta, että vain pieni joukko kaikista muslimeista, kuten myös kristityistä ottaa uskontonsa tosissaan ja suurin osa ei, mutta tällainen asiain tila ei vielä riitä tuomaan koko joukkoa 2000-luvun maailmaan. Myös koko uskonto on reformoitava, on löydettävä tulkinta, joka sopii yhteen aikakauden kanssa. Tätä on uskallettava vaatia.

Hirsi Alin haaste on sävähdyttävä. Onko meidän kulttuurimme todella kykenemätön käsittelemään rehellisesti siihen kohdistettuja haasteita ja seisomaan periaatteidensa takana? Vai onko käytännössä niin, että periaatteena onkin täydellinen periaatteettomuus, joka ilmenee haluna miellyttää kaikkia ja johtaa käytännössä liberaalien arvojen tuhoon?

Hirsi Alin mukaan islamin piirissä on toisinajattelijoita, joita lännen pitäisi tukea. Islam nykymuodossaan olisi haastettava ja ilmeisesti asia koskee niin shiialaisuutta kuin sunnilaisuutta. Tästä voisi päätellä, että jos muslimit selittävät, että heidän norminsa ovat pätevämmät kuin heidän asuinmaansa lait ja vaativat tämän tunnustamista, he ovat yksinkertaisesti väärässä paikassa ja se on uskallettava heille sanoa. Tiettyjen universaalien normien vaatiminen kaikilta on yksinkertaisesti kehittyneiden maiden velvollisuus ja siitä luistaminen on karhunpalvelus kaikille.

Multikulturalismin edellyttämä islamin omien normien tukeminen sille vieraassa ympäristössä jopa kanta-asukkaiden oikeuksien kustannuksella on yksinkertaisesti mieletöntä. On tosiasia, että suuri osa lännen islamilaisesta väestöstä kannattaa monia islamin väkivaltaisia normeja, vaikka ei niiden toteuttamiseen aktiivisesti osallistuisi. Tämänhän näimme meilläkin pilakuvamylläkän yhteydessä. Kyse on siis ekstremismistä –voidaanko sellainen hyväksyä, mikäli se ei käytännössä ole väkivaltaista? Ehkä kannattaisi ainakin olla sitä tukematta ainakaan julkisista varoista?

Hirsi Ali on varmasti oikeassa siinä, että islamin ja modernin länsimaisen kulttuurin välillä on ristiriita. Mikäli asia kielletään ja suunnataan ristiriitojen kärjistyessä kaikki kritiikki niihin kanta-asukkaisiin, jotka uskaltavat kritisoida islamia ja sen käytäntöjä, vahingoitetaan molempia osapuolia ja pilataan poliittista ilmapiiriä. Tärkeätä olisi kuitenkin ristiriidan tunnustaminen ja sen rauhallinen käsittely, mikä voisi johtaa oppimisprosessiin ja ongelmien sääntelyyn.

Islamisaation vastustaminen ja vaatimus tuohon uskontoon liittyvien normien saattamisesta nykyajan tasolle ovat ja niiden täytyy olla osa normaalia politiikkaa jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Sellaisia taitaa tosin nykyään olla aika harvassa.

Kirjamessujen aikaan

 

Lukijoiden vuosisata

 

Kirjan kuolemasta on puhuttu jo ainakin sata vuotta ja uudemmat tutkimukset osoittavatkin, että se taitaa olla tulossa. Ellei nuoriso enää kirjoja lue eikä edes osaa lukea, on huomenna käsillä uusi aikakausi, joka todennäköisesti on pimeä ja yhä pimenee.

Onhan uutta keskiaikaakin ennusteltu jo suunnilleen puolitoista vuosisataa ja sen tulemisesta on paljon merkkejä, uskonnollisesta fanatismista skolastiseen ajatteluun. Mikäli sitä ei tule, ei kunnia asiasta kuulu ainakaan länsimaisen kulttuurin vahvuudelle ja ylpeälle omanarvon tunnolle (vrt. Vihavainen: Haun hirsi ali tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta siitä ei pitänytkään nyt kirjoittaa, vaan lukemisesta. Massojen lukutaitohan on kaikkialla varsin uusi asia. Suomessa on ylpeilty sillä, että Luther jo varhain vaati yhteisen kansan opettamista lukemaan, jotta jokainen voisi itse tutustua pyhiin kirjoituksiin eikä jäisi sen varaan, mitä toiset väittivät niissä olevan.

Niinpä meillä oli myös rahvaan piirissä paljon lukijoita jo ennen 1800-lukua, mutta luettavaa ei paljon ollut hengellisten tekstien lisäksi. Niidenkin saatavuus oli heikonlaista siihen saakka, kunnes Britannian ja ulkomaan pipliaseura alkoi levittää raamattuja Suomessakin.

Yleisen lukutaidon hankkiminen kuului erottamattomasti modernisaatioon. 1800-luvun jälkipuoliskolla sen maa, jolla oli lukutaitoiset kansalaiset, oli etulyöntiasemassa sivistymättömämpiin nähden. Se nähtiin Preussin ja Itävallan sodissa, jotka voitti preussilainen koulumestari, kuten asia tiivistettiin. Se nähtiin kaikkialla siellä, missä oli opittava uusia taitoja, joita tekniikan kehittyminen yhä enemmän vaati.

Suomen kansakoululaitoksen kehittyminen noudatti yleistä kaavaa ja ajoitustakin. Skandinavian esimerkillisistä maista olimme jäljessä, mutta Venäjää edellä. Yleisestä lukutaidosta ja muustakin sivistyksestä ylpeiltiin meillä lähes enemmän kuin mistään muusta, vaikka vielä viime sotiin meni paljon miehiä, jotka eivät olleet käyneet täydellistä kansakoulukurssia.

Kuitenkin kuuluimme lukevaan Eurooppaan, erotuksena takapajuisista maista, joissa vallitsi tietämättömyyden pimeys. Niiden joukkoon luettiin mielellään myös Venäjä, mikä meille oli tärkeää, koska Venäjäkin ylpeili sivistysmissiollaan (mission civilisatrice), mikä merkitsi valon tuomista sen hallitsemille kansoille.

Venäjällä, kuten muillakin kolonialistisilla mailla oli luonnollisestikin tietty oikeus tuohon rooliin. Olihan sen toimesta luotu kirjakieliä monille pikkukansoille ja lukutaidon kautta johdatettu niitäkin modernin maailman valoon ja pois barbaarisesta pimeydestä. Vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin erinomaisesti se, että vain rationaalinen länsimainen kulttuuri oli todellista kulttuuria. Venäjäkin tiedosti tässä suhteessa länsimaisuutensa.

Venäjälläkin sen omat pimeät massat piti opettaa lukemaan ja tämä urakka saatiin vietyä loppuun vasta neuvostoaikana. Suurin osa Venäjän kansaa oppi lukemaan vasta maailmansotien välisenä aikana.

Lukemista Venäjällä hankaloitti aluksi erittäin paha paperipula, mikä johtui suurelta osin siitä, että suomalainen paperi jäi pois Venäjän markkinoilta. Niinpä yritettiin tarjota kansalle valoa muun muassa siten, että klassista kirjallisuutta julkaistiin myös sanomalehdissä, joita kaikkien tuli lukea poliittisen alistuksensa takia.

Tosiasia oli, että lehtiä käytettiin usein ennen muuta sätkäpaperina ja sittemmin, tavararunsauden saavuttua, myös huussipaperina. Tätähän meilläkin tehtiin suunnilleen tuonne 1960-luvulle saakka.

Mutta kyllä sitä luettiinkin, sitten kun alkuun päästiin. Kuten Jeffrey Brooks teoksessaan When Russia Learned to Read on kertonut, jo ennen vallankumousta suosituimpien kirjojen kärkijoukkoon Venäjällä tulivat Leo Tolstoin ja Maksim Gorkin teokset.

Luulen, että molemmissa tapauksissa kysymys oli ennen muuta noiden kirjailijoiden moraalisesta ja yhteiskuntakriittisestä sanomasta. Kuten Väinö Linna ja Kalle Päätalo Suomessa, Tolstoi ja Gorki kertoivat pienen ihmisen kurjasta osasta sorron ja niukkuuden maailmassa. Tolstoi ja nimenomaan hänen moralistiset pamflettinsa, oli erittäin suosittu myös Suomessa. Lukija etsi elämän totuutta -pravda žizni.

Neuvostoaikana puhuttiin kulttuurivallankumouksesta eli siitä, että koko kansa sivistettiin yhdellä valtavalla kampanjalla. Avainsana oli likbez -likvidatsija bezgramotnosti eli lukutaidottomuuden likvidointi.

Sivistykseen kuului, paitsi lukutaidon kaltaiset valmiudet, myös klassikoiden tuntemus. Puškin oli klassikko yli muiden, mutta monia muitakin ennen vallankumousta vaikuttaneita suuria nimiä kunnioitettiin -olihan suuri neuvostokulttuuri koko maailman kulttuurin parhaimpien saavutusten laillinen perijä.

Poliittinen valistus oli kaiken valistuksen korkein muoto ja stalinismin periaatteet kiteytettiin kirjassa Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt kurssi. Se julkaistiin suurten puhdistusten jälkeen vuonna 1938 ja sitä painettiin eri kielillä yli 50 miljoonaa kappaletta. Bolševikit ylpeilivät sillä, että se oli maailman eniten painettu kirja ja löi laudalta raamatunkin, mikä ei toki pitänyt paikkaansa.

Joka tapauksessa venäläiset olivat kommunistipropaganda mukaan maailman lukevin kansa. Se saattoi pitää paikkansa, en tiedä. Joka tapauksessa Neuvostoliitossa näki kaikkialla ihmisiä kumartuneena kirjan ääreen, mihin myös vaikutti ainakin se, että erilaiseen jonottamiseen kului aina paljon aikaa, jonka itse kukin koetti parhaansa mukaan käyttää hyödykseen ja huvikseen.

Venäjällä syntyi itse asiassa erityinen lukijan kultti, jolla aleviivattiin sitä, että kansa oli maailman sivistyneintä. Kaikista oli tulossa älymystöä, ellei jo ollut tullut. Runoilija Andei Voznesenski esitti lukijan korkean roolin hauskalla tavalla ks. Vihavainen: Haun lukijat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Nyt lukijoiden määrä Venäjälläkin on ollut laskusuunnassa ainakin satunnaisen matkailijan otosten perusteella. Tosin niistäkin on jo pari vuotta aikaa. Ilmiö näyttää olevan sama kaikissa länsimaissa. Olisi kiinnostava tietää, millainen se on Aasiassa ja Afrikassa.

Taannoin pidetyt Helsingin kirjamessut antoivat kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan. Kävijöitä oli  muutaman päivän aikana 88000, mikä teki tapahtumasta pohjoismaiden suurimman. Joka paikka oli tupaten täynnä ja narikallekin sai jonottaa kauan.

Tämä saattaisi kuulostaa ilahduttavalta ja mielestäni onkin sitä, mutta havaittavissa oli, etteivät ihmisiä niinkään vetäneet puoleensa kirjat kuin kirjailijat, tietyt tähdet, joita pääsi ihan itse katsomaan ja kuulemaan. Ehkäpä maailman mennessä yhä sekavamaksi ja vaarallisemmaksi, on taas tilausta guruille, jotka kertovat, mitä elämä on, hieman samoin kuin aikoinaan Tolstoi ja Gorki tai Linna ja Päätalo.

Kirjallisuudesta yhä suurempi osa on kuitenkin nuorten naisten kirjoittamaa fiktiota, jonka anti näyttää usein liittyvän ns. lifestyleen ja vastaaviin asioihin. Olen toki lukenut sitä vain vähän ja saatan olla väärässä, mutta haluaisinpa joka tapauksessa nähdä uuden Linnan tai Päätalon, neron, joka kykenisi syleilemään kokonaista aikakautta ja herättämään ihmisissä halun sanoa: juuri noin minäkin olisin sanonut, jos olisin sanonut. Totuus on tässä.

Sellaista teosta ei ole kuulunut. Sen luominen edellyttäisi luultavasti ainakin melkoista elämänkokemusta. Toki Linnakin oli vielä nuori kirjoittaessaan Tuntemattoman, mutta elämänkokemusta oli aikakausi antanut sitäkin enemmän.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että mahtavista kirjamessuista (ja niitä on paljon!) huolimatta tämä aikakausi on kuin onkin ennen muuta tosi-TV:n aikaa. Sitä korkeammalle ei kerta kaikkiaan kyetä menemään tai jos mennään, ei se yleisöä kiinnosta. Se tykkää enemmän katsella kuvia ja nauttia kirjansakin kuuntelemalla.

Tolvanat ja nykyaika

Tolvanoiden Suomi

Suomen kielen sana tolvana tulee venäjän sanasta bolvan (болван), joka tarkoittaa puupökkelöä ja myös jumalankuvaa tai täytettyä eläintä (чучело). Kyseessä siis on joku kuvatus, joka ei kuitenkaan ole aito toimija, vaan vailla omaa älyä ja tahtoa. Tässä mielessä on ymmärrettävä sana bulvaani, joka suomessa on oma sanansa, mutta venäjässä  tuo sama bolvan.

Markkinoilla bulvaani ei ole aito toimija, vaan niin sanoakseni näköistoimija, jonka tehtävänä on johtaa harhaan tai peitellä jälkiä. Sinänsä se ei symbolisoi tyhmyyttä, vaan tahdotonta epäaitoutta ja epäitsenäisyyttä. Se on vain herransa työkalu. Bulvaani voi toki jonkun toisen kannalta olla arvokas apuväline erilaisissa vedätyksissä ja yleensä myös saa vaivoistaan kohtuullisen korvauksen.

Paras bulvaani toki on se, josta suomessakin käytetään sanaa tolvana. Kyseessä on henkilö, joka suorittaa tehtävänsä toisen hyväksi ja omaksi vahingokseen, palkkaa pyytämättä, pelkästä aatteesta ja vaikkapa oman itseihailunsa edistämiseksi.

Maassamme on tolvanoita esiintynyt sukupolvesta toiseen. Sanaa kannattanee käyttää aika varovasti, sillä esimerkiksi kaikki sodan aikana Saksaan turvautumista kannattaneet eivät varmastikaan olleet tuon maan systeemiä ihailevia tolvanoita vaan reaalipoliitikkoja. Sama koskee monia eri aikoina Venäjältä eri tavoin tukea etsineitä. Myös EU-tolvanat ovat joskus saattaneet lähteä rationaalisista premisseistä.

Tolvanoiksi kannattaa kai määritellä vain ne, jotka hyväuskoisesti toimivat itsensä ja maansa vahingoksi ideologiansa sokaisemina, vaikka myös heille ovat aivan tuttuja ne tosiasiat, jotka osoittavat tuollaisen toiminnan mielettömyyden.

Tolvanalle tosiasiat eivät merkitse mitään, sillä hän katselee niitä ideologiansa silmälasien läpi. Mikäli tosiasiat osoittavat, että vaikkapa sosialismi tai kansallissosialismi ovat aikaansaaneet pelkkää onnettomuutta tai ainakin voittopuolisesti sitä, ei tolvana anna sen häiritä uskoaan. Itse asiassa hän kaiketi kokee toimintansa sitäkin ansiokkaammaksi –onhan se ainakin taatusti.

Muistan hyvin, miten Arvo ”Poika” Tuominen 1970-luvun taistolaisaallon huippuaikoina julkaisi kirjan, jossa hän hyvin vakuuttavasti koetti selittää nuorille tolvanoille, ettei heidän tavoittelemansa sosialismi ole mikään uusi keksintö. Sitä oli jo kokeiltu ja ”Poika” oli ollut kokeilua katsomassa ja olihan siellä ollut moni muukin, joilta voi kysyä.

Tämä oli aivan turhaa. Suomessahan kaikki menisi aivan toisin ja sitä paitsi nuo niin sanotut tosiasiat sosialististen maiden historiasta ja nykypäivästä olivat pelkkää panettelua, kuten Neuvostoliiton viralliselta taholta oli selvästi ilmoitettu. Niin että se niistä faktoista.

Voiko tätä porukkaa tuomita sen johdosta, että se uskoi sitä, mitä halusi uskoa ja mitä miljoonat muutkin uskoivat? Eikö riitä, että sillä oli mitä parhaimmat tavoitteet ja että sen sinänsä usein häikäilemätöntä, mutta niin epäitsekästä toimintaa motivoi suuri ja pyyteetön ihmisrakkaus?

Kyllä voi ja pitääkin. Nykyajan tolvanoiden herättäminen pökkelön unestaan lienee keskimäärin yhtä mahdotonta kuin vastaava asia olisi ollut heidän 1970-luvun kollegojensa keskuudessa. Sen yrittäminen on kuitenkin moraalinen velvollisuus.

Tolvanuus ei ole älyllinen valinta, vaan emotionaalinen ja sen valtaan joutunut näkee asian moraalisena urotekonaan. Aatetta, joka tähän velvoittaa, ei edes sovi arvostella tai koetella logiikan keinoin, silloin kyseessä on rienaus, joka viime kädessä kohdistuu tolvanoihin itseensä.

Muistan hyvin, millaisen raivon pyhän asian rienaaminen herätti taistolaisaikana. Erona nykyiseen kuitenkin oli, ettei valtiovalta ollut rekrytoinut poliisikomppaniaa valvomaan ja estämään tällaista toimintaa.

Joskus nuorena lukiolaisena jopa innostuin rienauksesta (blasphemy) sen anglosaksisessa muodossa, ennen kaikkea Bertrand Russellin ansiosta. Myöhemmin se alkoi minusta tuntua lattealta ja kiinnostuin mannermaisen filosofian syvällisyyksistä, joihin taas Russell oli suhtautunut ironisesti.

Kun ikää on kertynyt, olen alkanut taas ymmärtää, millainen aarre anglosaksinen terveen järjen filosofia oikeastaan on.  Ironia ja satiiri ovat aina olleet sen terävimpiä aseita humpuukia vastaan.

Lukiolaisena ahmimani Russellin esseet, kuten ”Älyllisen hölynpölyn pääpiirteet” ovat ikituoreita. Niissä on sitä voltairelaista persiflagea, joka aikoinaan niin raivostutti kaikkia pölkkypäitä ja raivostuttaa yhä. Näin on siksi, että se on järjen puolella humpuukia vastaan.

Mutta onko ylipäätään sallittua puhua tavalla, joka raivostuttaa ihmisiä? Sehän tarkoittaa, että he pahoittavat mielensä? Eikö moderni poliittinen korrektisuus juuri pyri siihen, ettei kenenkään tarvitsisi pahoittaa mieltään, lukuun ottamatta nyt naurettavia vanhuksia, joiden arvot ovat vanhanaikaisia?

Olisinpa halunnut nähdä, mitä vanha kunnon Bertrand olisi sanonut tuosta PC-ilmiöstä, jonka loukkaaminen nykyään saa kaikkien maiden tolvanat takajaloilleen. Sattumoisin sen suojassa on myös noussut uskomattoman vahva obskurantismi, joka on valloittanut yhä enemmän asemia myös kaikissa vanhoissa sivistysmaissa.

Voltairen tavoin joudun tunnustamaan, etten tiedä vastauksia kaikkiin syvällisiin kysymyksiin, jotka eivät välttämättä ole turhia ja mielettömiä, mutta eivät niitä tiedä muutkaan. Niinpä pidän luovuttamattomana oikeutenani lähestyä kaikkea klerikalismia ja muutakin humpuukia järjen näkökulmasta. Se on oikeus, joka länsimaissa on saavutettu pitkän taistelun tuloksena ja jolle koko sivistysmaiden kehitys perustuu.

Tuntu uskomattomalta, kun tuolla bittiavaruudessa saa yhä uudelleen tänä päivänä tutustua ihmisiin, jota ovat täysiä tolvanoita sanan vanhassa merkityksessä. Tämä siitä huolimatta, että takana saattaa olla akateemisia opintoja ja peräti tohtorin tutkinto. Näinhän se oli myös taistolaisaikana.

Ei kai tässä siis mitään uutta ole. Silti asia jaksaa hämmästyttää. Hurjinta on, että EU:n piirissä juhlituimmat johtajat ovat julkisia tolvanoita, joiden esiintymiset aiheuttavat yhä uudelleen myötähäpeää. Lukekaapa nyt vaikka Merkelin vuodatuksia.

Valistus joutui aikoinaan voittamaan erittäin sitkeää ja voimakasta vastarintaa. Se rienaus, joka oli Voltairen ase tolvanoita vastaan, peri lopulta voiton. Se oli vaarallista ja ilman maan mahtavien tukea loru olisi loppunut lyhyeen. Valistuneet itsevaltiaat olivat kuitenkin se tukipylväs, johon klerikalismin pimeyttä vastaan taisteleva humanismi saattoi tukeutua. Missä he nyt ovat? Visegrád maissa?

Se oli aikaa, jolloin ei vielä ollut keksitty humpuukien tasa-arvoa saarnaavaa monikulttuurisuutta ja jolloin vähän tunnettuja ulkomaita saattoi jopa käyttää fiktiivisinä rationalismin tyyssijoina, joihin omia typeryyksiä voi peilata, kuten tehtiin vaikkapa Montesquieun Persialaisissa kirjeissä. Siinähän selväpäinen ihminen seikkailee tomppelien keskuudessa.

Ehkäpä nyt voisi olla aika kirjoittaa tuollainen romaani uudelleen, vai onko se jo tehty? Onhan meillä Ayaan Hirsi Ali, Hamed Abdel-Samad ja keitä lieneekin.

Meillä ei kuitenkaan ole tainnut näkyä näiden teosten suomennoksia. Eikö meitä todellakaan kiinnosta nähdä, miltä tomppelit näyttävät ulkoa katsottuna? Ehkä se olisi liian sietämätöntä. eihän meillä neuvostoaikanakaan ilmestynyt ns. toisinajattelijoiden teoksia.

Vai voisiko asiaa selittää pelkästään se, että kustantajat pelkäävät? Neuvostoliiton ollessa voimissaan se oli ilman muuta hyvä selitys. Silloin saattoi heti saada kimppuunsa sekä viranomaiset, että vapaaehtoiset tolvanat.

Mitä nykyisin sitten voitaisiin pelätä? Aseellista hyökkäystä? Se olisi kovin raukkamaista, mutta tietenkin mahdollista. Mitäpä nykyään voisi odottaa kustantajilta, joiden ainoa kutsumus on tehdä rahaa?

Mutta eikö tässä saataisi olla hyväkin bisnes? Sitä paitsi nyt tuskin tarvitsee edes pelätä obskuranttien nostamia oikeusjuttuja, koska nuo kirjat on jo monissa sivistysmaissa julkaistu ilman sellaisia.

Vai pelätäänkö tässä tolvanoita ja heidän boikottejaan? Vai onko tämä rooli sisäistetty myös kustantajapiireissä? Vai onko näitä kirjoja jo tulossa markkinoille? Odotan mielenkiinnolla.

Uuden keskiajan tulosta on puhuttu jo vuosikymmeniä ja kehitys näyttääkin yhä pahemmalta. Paras vastamyrkky sille on uusi valistus. Sitä totisesti tarvitsevat sekä obskurantismin pauloissa olevat maahanmuuttajat että ne tolvanat, jotka ymmärtämättömyyttään estävät heidän nousuaan pois keskiajasta, rationaalisen kulttuurin piiriin.

Lopuksi pitänee kysyä, kenen bulvaaneja nämä tolvanat oikein ovat? Onko olemassa jokin organisoitunut taho, joka heitä manipuloi?

Sellaisen olettaminen on aivan tarpeetonta. OECD:n kaltaiset elimet, joiden ainoa huoli tässä maailmassa on BKT:n kasvattaminen, toimivat aivan avoimesti eikä myöskään EU pahemmin salaile sitä, mihin se milloinkin on ajautumassa.

Tolvanat eivät kuitenkaan tarvitse palkkiota eivätkä salaisia ohjeita, he tekevät kaiken oman intonsa ilossa ja mikäli heidän toiminnastaan koituu heille itselleen vahinkoa, on se vain paras todistus siitä, että asia on puhdas ja vilpitön.

Ikävä puoli asiassa on vain se, että nuo kustannukset eivät lankea vain entusiasteille, vaan myös sille suurelle joukolle, joka ei niitä halua.