Yksinkertaista

 

Likbez

 

It’s elementary, my dear Watson, sanoi Sherlock Holmes ystävälleen käyttäen aito brittiläistä understatementia.

Hän antoi ymmärtää, että jo kuka tahansa alkeisoppia (vrt. elementary school) saanut olisi oikeastaan voinut tehdä saman johtopäätöksen, kuin tuo nerokas salapoliisi.

Myös venäjäksi sanottaisiin samassa tilanteessa elementarno (элементарно), mikä myös merkitsee samaa, mutta puhekielisemmässä yhteydessä ja mikäli asia koskee tiedon tasoa eikä niinkään kykyä johtopäätöksiin, voitaisiin myös sanoa eto likbez -se nyt kuuluu alkeistietoihin.

Tuo sanonta viittaa niinikään alkeisopetukseen ja on lyhenne sanoista likvidatsija bezgramotnosti -lukutaidottomuuden likvidointi.

Kyseessä oli valtava kampanja maailmansotien välisessä Neuvostoliitossa, kun koko valtavan maan moninaiset kansat opetettiin lukemaan. Sitä varten oli monille vielä luotava kirjaimistokin ja takapajuisena pidetty arabialainen kirjaimisto korvattiin Keski-Aasiassa aluksi latinalaisella.

Sen jälkeen se 1930-luvulla korvattiin kyrillisellä ja nythän ollaan taas palaamassa vanhoihin tapoihin, mutta tämä vie jo eri asiaan. Olipa siinä urakkaa, kun ensin opeteltiin lukemaan arabialaisilla kirjaimilla, sitten latinalaisilla ja pian vielä kyrillisillä. Siinä oli jotakin syvästi neuvostoliittolaista.

Mitä tulee tuohon lukutaitoon, se on venäjäksi gramotnost, mikä juontuu kreikan kirjettä merkitsevästä sanasta grammata, jonka johdannaisia näemme tänäänkin kaikkialla. Suomen raamattu ja viron raamat ovat samaa kantaa. Kun ihminen opetettiin lukemaan, käytettiin ilmausta obutšenie k gramote eli hänet johdatettiin kirjoitukseen.

Sanaa gramotnost käytetään puhekielessä myös asiantuntemuksen synonyyminä. Joku voi olla otšen gramotnyi, mikä nyt siis ei suinkaan tarkoita, että hän osaisi vain hyvin lukea.

Joka tapauksessa lukutaidottomuus, bezgramotnost oli kaikkien modernisaation ystävien kannalta kauhea asia. Lukutaidoton kansa eli itse asiassa vain älyttömän juhdan (bydlo) elämää, mitään järjellisiä poliittisia näkemyksiä sillä ei voinut olla ja voiko sen kohdalla edes puhua kuttuurista?

Maksim Gorki, joka oli äärimmäisen pettynyt venäläisen rahvaan päättömään mellastukseen vallankumouksen aikana, päätteli, ettei talonpoikaistolla ollut kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Tästä sen villeydestä, joka viime kädessä johtui tuon luokan pikkuporvarillisesta (!) luonteesta, oli vallankumouksen vandalismissa ja sadismissakin pohjimmiltaan kyse.

Romanttiset slavofiilit ja narodnikit olivat sen sijaan nähneet kansan (narod) ihanteellisessa valossa ja palvoneet sen vaistomaista viisautta ja jaloutta, joka ilmeni kyläyhteisön vaistonvaraisessa sosialismissa.

Mutta bolševikeille ainoaa oikeaa pelastusta ja päämäärää merkitsi se pyhä sana, jonka Lenin luuli löytäneensä Marxin kirjoituksista. Talonpoikaisto oli pelastettava maalaiselämän idiotismista ja se saattoi tapahtua vain sivistyneen teollisuustyöväestön avulla.

Lukutaidottomuuden likvidointi, likvidatsja bezgramotnosti (likbez/ликбез) oli valtava operaatio, josta käytettiin myös nimitystä kulttuurivallankumous, kulturnaja revoljutsija. Tätä ei saa sekoittaa siihen tutkijoiden käyttämään samannimiseen käsutteeseen, jolla viitataan ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman ideologiseen äärimmäisyyspolitiikkaan.

Venäjä oppi lukemaan pari-kolme sukupolvea myöhemmin kuin Länsi-Eurooppa tai Suomen ja Baltian maiden väestö, joka oli luterilaista. Virossa ja Liivinmaallakin lukutaitoprosentti nousi korkeaksi, mutta sen jälkeen olikin edessä umpikuja: toisin kuin Suomessa, ei siellä korkeampaa opetusta ollut tarjolla äidinkielellä. A.H. Tammsaaren jättiteoksessa Totuus ja oikeus asiaa kuvataan havainnollisesti.

Suomessa arvioitiin ennen vallankumousta lukutaitoisuuden olevan peräti 50-kertainen (!) Venäjään verrattuna. Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän tilastothan julkaistiin erikseen, mutta oli se Moskovassa ja Pietarissakin 5-6 kertainen maaseutuun verrattuna (ks. Грамотность в дореволюционной России — Википедия (wikipedia.org)).

Mainittakoon, että Kurskin kuvernementissa oli naisten lukutaitoisuusprosentti eräänä vuonna vaivaiset 0.9%. Kuitenkin Kurskissa oli ollut jonkinlainen koulu jo 1000-luvulla.

Toki lukutaitoisuus suurissa keskuksissa ja etenkin nuorison keskuudessa oli ennen vallankumousta jo normaali asia.

Joka tapauksessa lukutaidon opettaminen vallankumouksen jälkeen koko Venäjän imperiumille oli valtava työ, joka suoritettiin bolševistiseen malliin, taistelutehtävänä. Koko siinä ideologiassahan oli vastakohtien välinen taistelu sisäänrakennettuna teemana ja kaikkia asioita pyrittiin toteuttamaan suurina kampanjoina (vrt. campaign -sotaretki, operaatio).

Puolue oli itse asiassa armeija, kuten Stalin sitä luonnehtikin ja sen toimintatapa oli aina taistelu, vieläpä armoton tuhoamistaistelu, jossa vain toinen antagonistisen ristiriidan osapuolista saattoi voittaa.

Sanaa likbez kannattaa ehkä vielä vilkaista. Sehän tarkoittaa lukutaidottomuuden likvidointia eli siis hävittämistä. Samaan aikaan, kun kampanja aloitettiin, likvidoitiin myös niin sanotut riistäjäluokat eli kulakit, kauppiaat ja pienyrittäjät.

Valtava operaatio onnistui. En ryhdy tässä selostamaan, millaiset lukumääriä olivat kyseessä. Niitä voi katsoa virallisista tilastoista (ks. Ликбез — Википедия (wikipedia.org). Niissä tietenkin oli runsaasti paisuttelua, mikä kuului systeemin luonteeseen. Кuitenkin myös aitoja tuloksia oli runsain mitoin ja Neuvostoliitto ylpeili niillä syystä.

Joka tapauksessa kannattaa miettiä, mitä kaikkea lukutaidon saavuttaminen muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin myöhään merkitsi koko Venäjän kehityksen kannalta.

Kansansivistyksen ja akateemisen sivistyksen tasohan nousi maassa yllättävän nopeasti hyvin korkeaksi ja 1950-luvulla Sputnikin laukaisun jälkeen sitä alettiin kadehtia ja ihmetellä Amerikassa.

Kuitenkin se merkitsi sitä, että kansan suuri enemmistö koki todellisen kulttuurisokin, kun se revittiin traditionaalisesta kyläyhteisöstä uuteen, urbaaniin kaupunkielämään, jossa ajateltiin aivan toisella tavalla. Kun se oppi lukemaan, sen luettavaksi tarjottiin ennen muuta ideologisesti toimitettua tekstiä, jonka puhtautta vartioitiin suuren sensuurikoneiston avulla.

Suomessa lukutaito oli jo vuosisatojen ajan ainakin jossain määrin kuulunut myös maaseudun perinteisiin. Tosin ihmisiltä yleensä puuttui lukemista, eikä tuo taito yleensä ollut kehuttavalla tasolla, mikäli sitä oli. Kuitenkin venäläiset sotilaat saivat aiheen hämmästyä, kun he vuonna 1808 tapasivat suomalaisessa talonpoikaistalossa isännän lukemassa raamattuaan.

Sivumennen sanoen, noita raamattujakin oli kovin vähän ennen kuin Britannian ja ulkomaiden ramattuseura 1800-luvun alussa lahjoitti niitä meillekin tuhansittain. Muu suomenkielinen kirjallisuushan luotiin etupäässä vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Venäjällä kirjallisuutta venäjäksi kyllä oli ja ensimmäinen sanomalehtikin perustettiin jo Pietari Suuren aikana.

Venäjän lukutaidon ja lukuharrastuksen alkuajoista on olemassa mielenkiintoinen tutkimus, Jeffrey Brooksin When Russia Learned to Read: Literacy and Popular Literature 1861-1917. Siitä muun muassa ilmenee, että suurimpia bestsellereitä vallankumousta edeltävällä Venäjällä olivat Tolstoin ja Gorkin teokset.

Molemmat olivat radikaaleja ja Tolstoi oli myöhäisiän publisistiikassaan suorastaan äärimmäinen anarkisti, jonka merkitys kansan radikalisoijana ja vallankumouksen henkisen pohjan valmistajana saattaa olla suurikn. Ainakin Lenin piti sitä sellaisena.

Vaikka meidän on syytä muistaa, että meidänkin maassamme yleinen lukutaito ja sen mahdollistama laaja kansansivistys yhdistystoimintoineen ovat melko uusia asioita, olivat ne sentään Venäjällä vielä paljon uudempia, mikäli ajatellaan kansan syviä rivejä eikä vain eliittiä, joka kyllä pysyi aina uusimpien eurooppalaisten virtausten tasalla.

Lukutaidon merkitystä voi tuskin liioitella. Se oli se peruselementti, jolla modernin yhteiskunnan -myös diktatuurin- vasta saattoi perustaa.  Se oli sekä tehokkaan bolševikkivallan edellytys että se tekijä, joka lopulta nakersi sen uskottavuutta mahdollistaessaan ihmisten itsenäisen tutustumisen sekä puolueen pyhiin teksteihin että klassiseen maailmankirjallisuuteen.

Nyt lukutaidon väitetään olevan kriisissä länsimaissa ja kenties muuallakin. Ehkä se on liioittelua?

Tai ehkä siirrymme jonkinlaisiin uusiin koraanikouluihin, joissa tavoitteena ei ole itsenäisen ajattelun opettaminen, vaan ulkoa lukeminen. Se, joka osaa koko pyhän kirjan ulkoa, on sitten oppineista suurin -hafiz eli säilyttäjä.  Onhan meillä jo pyhät tekstimme olemassa, eikä niitä enää tarvitse uudelleen keksiä.