Kleio ja markkinamiehet

Onko totuudella merkitystä?

Venäjällä on, kuten tiedämme demokraattinen poliittinen järjestelmä, mutta demokratiaa on monenlaista. Amerikkalainen, ranskalainen ja englantilainen demokratia poikkeavat toisistaan ja samoin vaikkapa kreikkalaisesta, joka myös poikkeaa suomalaisesta. Venäläinen demokratia on yksi monien joukossa. Sen merkittävä erikoispiirre on, että se ilmoittaa olevansa ”suvereeni” eli päättävänsä omista arvoistaan itse ja muilta kysymättä.

Jokaisessa kulttuurissa toki korostuvat tietyt arvot ja normit juuri sille ominaisella tavalla. Ei tarvitse olla relativisti hyväksyäkseen tämän asian. Vain tietyt, Samuel Huntingtonin sanontaa käyttääkseni ”ohuet” eettiset periaatteet ovat koko ihmiskunnalle päteviä ja niiden loukkaamista voidaan ja täytyy kaikkialla pitää yleisen ihmisyyden loukkauksina. Kansainvälisessä oikeudessa niiden loukkaaminen yleensä onkin kriminalisoitu.

Sen sijaan kulttuurisidonnaiset normit kantavat mukanaan kansakunnan tai vastaavan yhteisön kulttuuriperintöä ja on moraalisesti hyvin arveluttavaa mennä ulkoa käsin mestaroimaan niitä. Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? Oliko amerikkalainen kulttuuri siis rikollista vielä kaksikymmentä tai ehkä kymmenen vuotta sitten? Entä onko punk-messun esittäminen temppeleissä loukkaamaton ihmisoikeus? Onko islamilaiset maat pakotettava hyväksymään tämä oikeus?

Luulen, ettei meillä ole mitään yleisavainta, jonka avulla voisimme tuomita koko maailman tapoja ja normeja, vaikka ainakin USA:n entinen ulkoministeri näyttää näin ajatelleen. Kyllä meidän lienee viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemääräämisoikeus, jonka loukkaaminen on sekä epäviisasta että epäeettistä.

Venäläisellä kulttuurilla on epäilemättä omat erikoispiirteensä, kuten siellä päin on jo iät ja ajat korostettu. Siellä monet eivät halua noudattaa ainakaan kaikkia länsimaisia normeja ja tuskin on länsimaiden asia painostaa heitä tähän, ellei kysymys ole törkeistä ”ohuiden” ihmisoikeuksien loukkauksista, kuten murhista.

 Tietoinen valehtelu selvistä tosiasioista on niin ikään universaalisen pätevyyden omaava rikkomus, vaikka se ehkä joissakin Machiavellin tarkoittamissa tapauksissa voi olla puolustettavissa.

Venäjällä voi nykyään havaita voimakkaasti korostettavan informaationhallinnan, ”piarin” (PR) merkitystä. Nykyinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski on erityisesti kunnostautunut kirjoittamalla historiaa uusiksi ”piarin” näkökulmasta. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joissa venäläisyyteen liittyviä negatiivisia myyttejä puretaan. Yksi teoksista keskittyy nimenomaan venäläisen ”piarin” historiaan –Rurikista Pietari Suureen... Kirjan nimi on Особенности национального пиара PRавдивая история Руси от Рюрика до Петра. Nimessä on siis viittaus kulttielokuvaan ”Kansallisen metsästyksen erikoispiirteet”,

Ne myytit, joita vastaan Medinski hyökkää, liittyvät yleensä Venäjän ja venäläisten kielteisiksi koettuihin ominaisuuksiin, väitetyistä laiskuudesta ja lahjottavuudesta petollisuuteen ja ”kovan käden kaipuuseen”.

Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskoja, useimmiten niissä esitetään merkittäviä faktoja, jotka puhuvat yksioikoisia kielteisiä tulkintoja vastaan. Nuo tulkinnat asetetaan myös historialliseen vertailuun, jossa lopputuloksena on aina, ettei Venäjä ollut sen huonompi kuin muutkaan, vaan yleensä päinvastoin.

En halua lainkaan kiistää Medinskin hyvin suosittujen kirjojen oikeutusta. Yksisilmäiset negatiiviset stereotypiat tekevät Venäjän ja venäläisyyden historialle vääryyttä. Kun Medinski ei myös ainakaan kirjoissaan ole ryppyotsainen nationalistinen fanaatikko, voi niitä itse asiassa pitää sangen hyödyllisenä luettavana kenelle tahansa.

Apologia ei kuitenkaan ole historiaa sen syvemmässä merkityksessä. Jos Venäjänkin historiaa haluaa todella ymmärtää, on kyllä hyväksyttävä myös sen ikävät piirteet. Vasta niiden tunnustaminen on kansakunnan kypsyyden aatelismerkki. Kansallinen pöyhkeily taas alentaa hienointakin historiaa.

Vaarana tässä ministerin kovin tarkoitushakuisessa lähestymistavassa on, että historialliseen totuuteen aletaan suhtautua kyynisesti: totuus on se tulkinta, joka menee parhaiten kaupaksi, tarkemmin sanoen, totuus on se, joka saadaan myytyä kansalle ja tässä aktiivisella markkinoinnilla on avainasema. Medinski puhuu yllä mainitussa teoksessaan ”leimojen” roolista historiassa. Oliko Napoleon historian suurin hahmo vai lurjus ja tyranni, joka huijasi koko maailmaa? Oliko Pietari Suuri suuri uudistaja vai hullu repijä?  Kumpaakin voi pitää totuutena ja kummankin voi todistaa. Vanhassa historiassa tapana onkin käyttää vain mustavalkoisia värejä ja yhtä leimasinta. Mitäpä ihminen tekisi kymmenellä tulkinnalla jostakin Vale-Dmitristä? Oppiriidat ovat spesialisteja varten, miksipä vaivaamaan niillä suurta yleisöä?

Historia on kuitenkin erittäin ajankohtaista, Medinski katsoo. Ei siitä suotta lehdissä riidellä. Juuri tällä hetkellä sitä käytetään instrumenttina. Jotkut tekevät sille väkivaltaa ja joillekin se tekee väkivaltaa. Joka tapauksessa historialla tehdään sitä. Tässä ei kysymys ole tieteestä, vaan nykypäivän politiikasta, ministeri päättelee. Hänen mielestään kansakunnan olisi itsesuojelunsa takia juurrutettava ihmisten mieliin positiivisia stereotyyppejä ja esitettävä musta mustana ja valkoinen valkoisena.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Venäjän Korkein taho on ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että historianopetuksessa o esitetään oppilaille monia erilaisia tulkintatapoja. Asian korjaamiseksi onkin asetettu työryhmä akateemikko Aleksandr Oganovitsh Tshubarjanin johdolla.

Venäjä ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto. Kun tiedotusasiain varaministeri Andrei Volin hiljattain puhui Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan opiskelijoille siitä, että heidän on syytä kirjoittaa sitä, mitä omistaja haluaa, eikä yritettävä parantaa maailmaa, hän sai vastaansa tömistyksiä ja vihellyksiä.

Pettynyt varaministeri katsoi, etteivät opiskelijat ymmärtäneet elämän realiteetteja. Hän selitti yrittäneensä kertoa, miten tiedotusvälineet markkinataloudessa oikeasti toimivat, mutta nämä totuudet eivät kuulijakuntaa miellyttäneet.

Vaikka varaministeri saattoi todella puhua aivan hyvässä tarkoituksessa, on Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan ”naiiveille” opiskelijoille syytä antaa täysi tunnustus. ”Realiteettien” tunnustamisesta on lyhyt matka kyynisyyteen ja nihilismiin. Me tiedämme hyvin, miten Paasikiven viisaus meillä tiettyjen henkilöiden käsissä myöhemmin jalostui itseriittoiseksi tyhmyydeksi.

Venäjän uudessa demokratiassa ja kapitalismissa on niiden koko olemassaolon ajan esiintynyt meidän sivusta katsojien mielestä kummallisia piirteitä. Kapitalistista maailmaa kuvattiin Neuvostoliitossa moraalittomaksi työtätekevien helvetiksi. Kun kapitalismi sitten tuli Venäjällekin, oli loogista, että siitä tehtiin juuri sellaista, kuin sen oli aina kuviteltu olevan.

 ”Demokraatit” olivat Venäjällä käytännössä usein pelkkiä roistoja ja totuus ja oikeus jäivät uuden kyynisyyden aallossa harvalukuisten intelligentsian edustajien murheeksi. Päälle päätteeksi julisti uusi älymystö koko intelligentsijan kuolleeksi ja tarpeettomaksi muinaisjäänteeksi. Demokratia kyllä pitäisi huolen itsestään.

Kun Venäjän ”suvereeni demokratia” on nyt yhä selkeämmin kumartelemassa obskurantismia ja yhä kyynisemmin manipuloimassa tiedotusta, on se aidon intelligentsijan hengen herääminen, joka Moskovan yliopistossa nähtiin, hyvin ilahduttava merkki.

Toivoakin oli

 

Totuutta väännettiin

Venäjässä on sanonta krivit dušoj, joka merkitsee sielun vääntämistä. Käytännössä se tarkoittaa poikkeamista ns. hyvästä uskosta (bona fides) eli vetämistä väkisin kotiin päin tai johonkin  muuhun suuntaan vastoin parempaa tietoa.

Kaikilla diktaattoreille eikä pelkästään heillä on aina ollut taipumusta tällaiseen. Historiaa ja sen tutkijoita on pidetty käskyläisinä muiden joukossa ja komennettu tekemään sitä, mitä kulloinkin tarvitaan.

1930-luvun alussa, kun Venäjällä vielä kammioiden kätköissä oli tieteellisen vapauden jäänteitä, tuomitsi Stalin merkittävässä artikkelissaan ”arkistorotat”, jotka ”pelkkien paperisten dokumenttien” perusteella uskalsivat mennä repostelemaan suuren Leninin luomaa Puolueen yleislinjaa (generalnaja linija), joka edusti korkeinta totuutta tässä maailmassa.

Stalinia ihaili tähän aikaan koko Euroopan edistyksellinen sivistyneistö, joka järjesti suuria spektaakkeleita kulttuurin puolustamiseksi natsibarbarialta. Mutta ei Hitlerkään ollut vielä ansainnut niitä laakereita, joista hänet nykyään tunnetaan.

Vielä vähän ennen toisen maailmansodan syttymistä Winston Churchill kirjoitti Adolf Hitleristä jokseenkin ihailevassa sävyssä, säilyttäen toki varauksen: tulevaisuus voi vielä muuttaa kaiken (ks. Vihavainen: Haun churchill hitler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki Saksassa oli jo ehditty tekemään kaikenlaista, mutta ei sentään vielä joukkomurhia, vain muutamia lähinnä yksittäisiä veritöitä. Ja olihan se juutalaislainsäädäntö uskomatonta barbariaa, mutta Saksa oli suvereeni valtio ja siellä oli valta päättää omista asioistaan.

Venäjän kehityksestä kohti uutta natsismia voidaan jälkikäteen havaita merkkejä jo 2010-luvulta lähtien. Jälkikäteen on tietenkin myös selvää, että jo KGB-filuuri Putinin tuleminen maan johtoon tarkoitti vakaata askelta kohti nykyistä tilannetta. Mitä hölmömpi tulkitsija, sitä selvempi asia. Alan mestarit sitä paitsi voivat nähdä enteet jo viimeistään Iivana Julman politiikassa.

Mutta kovin paljon arvoa ei kannata antaa sellaisen ampujan suoritukselle, joka ensin ampuu ja sitten menee piirtämään maalitaulun osumansa ympärille. Historiassa eli ympärillämme tässä ja nyt ovat lukemattomat mahdollisuudet avoimia. Jo syksyllä Ukrainassa voi olla rauha tai sitten koko maailmassa ydinsota. Ratkaisuja tehdään tänään. Kukaan ei vielä osaa kirjoittaa tämän päivän historiaa.

Vuosikymmen sitten seurasin aika huolestuneena naapurin kehitystä ja etenkin siellä näkyvää voimakasta pyrkimystä manipuloida historiantulkintoja uuteen uskoon. Ainahan ne muuttuvat ja niiden pitääkin muuttua, mutta valtion holhous ja määrätietoinen militarismin kasvattaminen ovat paha merkki.

Pitemmittä puheitta tässä muuan blogi vuosikymmenen takaa ilman mitään retusointeja:

 

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kleio ja markkinamiehet

 

Onko totuudella merkitystä?

 

Venäjällä on, kuten tiedämme demokraattinen poliittinen järjestelmä, mutta demokratiaa on monenlaista. Amerikkalainen, ranskalainen ja englantilainen demokratia poikkeavat toisistaan ja samoin vaikkapa kreikkalaisesta, joka myös poikkeaa suomalaisesta. Venäläinen demokratia on yksi monien joukossa. Sen merkittävä erikoispiirre on, että se ilmoittaa olevansa ”suvereeni” eli päättävänsä omista arvoistaan itse ja muilta kysymättä.

Jokaisessa kulttuurissa toki korostuvat tietyt arvot ja normit juuri sille ominaisella tavalla. Ei tarvitse olla relativisti hyväksyäkseen tämän asian. Vain tietyt, Samuel Huntingtonin sanontaa käyttääkseni ”ohuet” eettiset periaatteet ovat koko ihmiskunnalle päteviä ja niiden loukkaamista voidaan ja täytyy kaikkialla pitää yleisen ihmisyyden loukkauksina. Kansainvälisessä oikeudessa niiden loukkaaminen yleensä onkin kriminalisoitu.

Sen sijaan kulttuurisidonnaiset normit kantavat mukanaan kansakunnan tai vastaavan yhteisön kulttuuriperintöä ja on moraalisesti hyvin arveluttavaa mennä ulkoa käsin mestaroimaan niitä. Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? Oliko amerikkalainen kulttuuri siis rikollista vielä kaksikymmentä tai ehkä kymmenen vuotta sitten? Entä onko punk-messun esittäminen temppeleissä loukkaamaton ihmisoikeus? Onko islamilaiset maat pakotettava hyväksymään tämä oikeus?

Luulen, ettei meillä ole mitään yleisavainta, jonka avulla voisimme tuomita koko maailman tapoja ja normeja, vaikka ainakin USA:n entinen ulkoministeri näyttää näin ajatelleen. Kyllä meidän lienee viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemääräämisoikeus, jonka loukkaaminen on sekä epäviisasta että epäeettistä.

Venäläisellä kulttuurilla on epäilemättä omat erikoispiirteensä, kuten siellä päin on jo iät ja ajat korostettu. Siellä monet eivät halua noudattaa ainakaan kaikkia länsimaisia normeja ja tuskin on länsimaiden asia painostaa heitä tähän, ellei kysymys ole törkeistä ”ohuiden” ihmisoikeuksien loukkauksista, kuten murhista.

 Tietoinen valehtelu selvistä tosiasioista on niin ikään universaalisen pätevyyden omaava rikkomus, vaikka se ehkä joissakin Machiavellin tarkoittamissa tapauksissa voi olla puolustettavissa.

Venäjällä voi nykyään havaita voimakkaasti korostettavan informaationhallinnan, ”piarin” (PR) merkitystä. Nykyinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski on erityisesti kunnostautunut kirjoittamalla historiaa uusiksi ”piarin” näkökulmasta. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta, joissa venäläisyyteen liittyviä negatiivisia myyttejä puretaan. Yksi teoksista keskittyy nimenomaan venäläisen ”piarin” historiaan –Rurikista Pietari Suureen... Kirjan nimi on Особенности национального пиара PRавдивая история Руси от Рюрика до Петра. Nimessä on siis viittaus kulttielokuvaan ”Kansallisen metsästyksen erikoispiirteet”,

Ne myytit, joita vastaan Medinski hyökkää, liittyvät yleensä Venäjän ja venäläisten kielteisiksi koettuihin ominaisuuksiin, väitetyistä laiskuudesta ja lahjottavuudesta petollisuuteen ja ”kovan käden kaipuuseen”.

Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskoja, useimmiten niissä esitetään merkittäviä faktoja, jotka puhuvat yksioikoisia kielteisiä tulkintoja vastaan. Nuo tulkinnat asetetaan myös historialliseen vertailuun, jossa lopputuloksena on aina, ettei Venäjä ollut sen huonompi kuin muutkaan, vaan yleensä päinvastoin.

En halua lainkaan kiistää Medinskin hyvin suosittujen kirjojen oikeutusta. Yksisilmäiset negatiiviset stereotypiat tekevät Venäjän ja venäläisyyden historialle vääryyttä. Kun Medinski ei myös ainakaan kirjoissaan ole ryppyotsainen nationalistinen fanaatikko, voi niitä itse asiassa pitää sangen hyödyllisenä luettavana kenelle tahansa.

Apologia ei kuitenkaan ole historiaa sen syvemmässä merkityksessä. Jos Venäjänkin historiaa haluaa todella ymmärtää, on kyllä hyväksyttävä myös sen ikävät piirteet. Vasta niiden tunnustaminen on kansakunnan kypsyyden aatelismerkki. Kansallinen pöyhkeily taas alentaa hienointakin historiaa.

Vaarana tässä ministerin kovin tarkoitushakuisessa lähestymistavassa on, että historialliseen totuuteen aletaan suhtautua kyynisesti: totuus on se tulkinta, joka menee parhaiten kaupaksi, tarkemmin sanoen, totuus on se, joka saadaan myytyä kansalle ja tässä aktiivisella markkinoinnilla on avainasema. Medinski puhuu yllä mainitussa teoksessaan ”leimojen” roolista historiassa. Oliko Napoleon historian suurin hahmo vai lurjus ja tyranni, joka huijasi koko maailmaa? Oliko Pietari Suuri suuri uudistaja vai hullu repijä?  Kumpaakin voi pitää totuutena ja kummankin voi todistaa. Vanhassa historiassa tapana onkin käyttää vain mustavalkoisia värejä ja yhtä leimasinta. Mitäpä ihminen tekisi kymmenellä tulkinnalla jostakin Vale-Dmitristä? Oppiriidat ovat spesialisteja varten, miksipä vaivaamaan niillä suurta yleisöä?

Historia on kuitenkin erittäin ajankohtaista, Medinski katsoo. Ei siitä suotta lehdissä riidellä. Juuri tällä hetkellä sitä käytetään instrumenttina. Jotkut tekevät sille väkivaltaa ja joillekin se tekee väkivaltaa. Joka tapauksessa historialla tehdään sitä. Tässä ei kysymys ole tieteestä, vaan nykypäivän politiikasta, ministeri päättelee. Hänen mielestään kansakunnan olisi itsesuojelunsa takia juurrutettava ihmisten mieliin positiivisia stereotyyppejä ja esitettävä musta mustana ja valkoinen valkoisena.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Venäjän Korkein taho on ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että historianopetuksessa o esitetään oppilaille monia erilaisia tulkintatapoja. Asian korjaamiseksi onkin asetettu työryhmä akateemikko Aleksandr Oganovitsh Tshubarjanin johdolla.

Venäjä ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto. Kun tiedotusasiain varaministeri Andrei Volin hiljattain puhui Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan opiskelijoille siitä, että heidän on syytä kirjoittaa sitä, mitä omistaja haluaa, eikä yritettävä parantaa maailmaa, hän sai vastaansa tömistyksiä ja vihellyksiä.

Pettynyt varaministeri katsoi, etteivät opiskelijat ymmärtäneet elämän realiteetteja. Hän selitti yrittäneensä kertoa, miten tiedotusvälineet markkinataloudessa oikeasti toimivat, mutta nämä totuudet eivät kuulijakuntaa miellyttäneet.

Vaikka varaministeri saattoi todella puhua aivan hyvässä tarkoituksessa, on Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan ”naiiveille” opiskelijoille syytä antaa täysi tunnustus. ”Realiteettien” tunnustamisesta on lyhyt matka kyynisyyteen ja nihilismiin. Me tiedämme hyvin, miten Paasikiven viisaus meillä tiettyjen henkilöiden käsissä myöhemmin jalostui itseriittoiseksi tyhmyydeksi.

Venäjän uudessa demokratiassa ja kapitalismissa on niiden koko olemassaolon ajan esiintynyt meidän sivusta katsojien mielestä kummallisia piirteitä. Kapitalistista maailmaa kuvattiin Neuvostoliitossa moraalittomaksi työtätekevien helvetiksi. Kun kapitalismi sitten tuli Venäjällekin, oli loogista, että siitä tehtiin juuri sellaista, kuin sen oli aina kuviteltu olevan.

 ”Demokraatit” olivat Venäjällä käytännössä usein pelkkiä roistoja ja totuus ja oikeus jäivät uuden kyynisyyden aallossa harvalukuisten intelligentsian edustajien murheeksi. Päälle päätteeksi julisti uusi älymystö koko intelligentsijan kuolleeksi ja tarpeettomaksi muinaisjäänteeksi. Demokratia kyllä pitäisi huolen itsestään.

Kun Venäjän ”suvereeni demokratia” on nyt yhä selkeämmin kumartelemassa obskurantismia ja yhä kyynisemmin manipuloimassa tiedotusta, on se aidon intelligentsijan hengen herääminen, joka Moskovan yliopistossa nähtiin, hyvin ilahduttava merkki.

 

Viinistä, laulusta tai edes naisista ei puhuta meidän kansallislaulussamme.

 

Kansallisista hyveistä ja paheista

 

Jokainen oikeustoimikelpoinen kansalainen mahtanee ymmärtää sen, että kun puhutaan jonkin kansan ominaisuuksista, ei tarkoiteta, että sen jokaisella jäsenellä olisi tuota ominaisuutta erityisen runsaasti. Silti ei ole vailla mieltä puhua tuollaisista asioista, silloin tarkoitetaan kyisessä maassa vallitsevan kulttuurin suhtautumista tiettyihin arvoihin tai asioihin.

Kukapa ei muistaisi Hoffmann von Fallerslebenin Saksalaisten laulussa ylistettyjä asioita:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

 

Siis saksalaiset naiset, saksalainen uskollisuus, saksalainen viini ja saksalainen laulu
 kaikukoot kauniisti maailmassa! Nehän ne innoittavat jaloihin tekoihin.

Ainakaan minulla ei ole mitään valittamista tuollaisen toiveen ja innoituksen suhteen ja naisia aina ihailleena mieltäni erityisesti lämmittää, että heidät mainitaan ensimmäisinä.

Toki naisia, viiniä ja laulua löytyy muualtakin ja varsinaiseksi hyveeksi voidaan tuossa säkeistössä lukea vain uskollisuus, Treue, joka nykyään saattaa tuoda ikävästi mieleen SS-joukkojen tunnuksen: Unsere Ehre heisst Treue -kuniamme on uskollisuus.

Laulun viimeinen säkeistö on sekin herttainen ja kehottaa veljellisesti (nykymuodossa siihen on kenties lisätty tai ainakin lisättävä ”ja sisarellisesti”(?) ponnistelemaan yhtenäisyyden, oikeuden ja vapauden puolesta, mitkä ovat ne onnen avaimet:
Einigkeit und Recht und Freiheit
Für das deutsche Vaterland!
Danach lasst uns alle streben
Brüderlich mit Herz und Hand!
Einigkeit und Recht und Freiheit
Sind des Glückes Unterpfand^[4] –
Blüh im Glanze dieses Glückes,
Blühe, deutsches Vaterland!

Vain vulgaarille hengelle onni voi tarkoittaa aineellista hyvinvointia. Omassa Maamme laulussakin todetaan synnyinmaamme olevan köyhä ja siksi jäävän, mutta itse asiassa juuri köyhyys onkin vanhan käsityksen mukaan se maaperä, missä hyve parhaiten kukoistaa. Yltäkylläisyys ja erityisesti sen tavoittelu vievät sen sijaan hyvinkin nopeasti paheen orjuuteen.

Vain hyve on niin arvokas asia, että sen kehtaa mainita tavoiteltavaksi kansallisten symbolien yhteydessä. Hyve on oma palkintonsa ja antiikin käsityksen mukaan nimenomaan hyveellistä ihmistä voitiin nimittää onnelliseksi -ei sen sijaan halujensa ylenmääräistä tyydyttäjää, sybariittia (ks. Vihavainen: Haun hyve tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Minusta kansallishyveiden ja siinä samalla myös kansallispaheiden etsiminen ja käsittely voisi olla tärkeä kansallinen harrastus. Venäjällä kansallispaheina on pidetty laiskuutta, juoppoutta, epärehellisyyttä, likaisuutta ja kovan käden kaipuuta. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän on osoittanut nuo käsitykset panetteluksi (ks.  Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Medinski esittää ihan hyviä argumentteja asiansa puolesta, mutta siitä huolimatta nuo hänen torjumansa paheet näyttelevät yhä valitettavan suurta roolia hänen kotimaassaan. Toki suurimmat ongelmat ovat yhä nuo sananparreksi jo muuttuneet huonot tiet ja päätöksiä tekevät hölmöt (dorogi i duraki).

Mutta entäpä oma tilamme, millaisilla hyveillä me kunnostaudumme ja mitkä paheet kansallista kulttuuriamme pahiten vaivaavat?

Esimerkkejä on helppo esittää, mutta asian on sen verran tärkeä, että soisi siitä järjestettävän vaikkapa suuren kansalaiskeskustelun, johon eri alojen tutkijat toisivat panoksensa. Ansiokkaita tulkintoja löytyy vaikkapa Juha Siltalalta.

Joitakin huomioita nyt tässäkin joka tapauksessa. Venäläisissä 1800-luvun kansatieteellisissä esityksissä mainittiin aina merkittävänä suomalaisena hyveenä rehellisyys ja paheena taas pitkävihaisuus. Topelius ei käyttänyt sanaa sisukkuus, mutta hänen Mattinsa on selvästi sisukkuuteensa panostava puurtaja, joka ei etsi helppoutta, vaan vaikeuksia.

On kuitenkin olemassa myös pahansisuisuutta, joka lienee läheistä sukua yleiselle pahansuopaisuudelle. Kauppis-Heikki mainitsee, että köyhällä miehellä -joita ylivoimainen enemmistö miehistä oli- oli suun oltava aina irvessä, joko väkevän mällin pureskelun takia tai muuten vain, ulkomaailmaa kohdattaessa. Kannatti ilmeisesti jo etukäteen näyttää pelottavalta.

Saman kirjailijan kuvaama apulaisnimismies, joka suoritti ulosottoja eli ns. ryöstöjä, harkitsi myös naamansa panemista perinteiseen virkailmeeseen eli vihaiseen irvistykseen, mutta kehittikin sitten innovaation -ystävällisen hymyn- ja rupesi veljeilemään ja ryyppäämään asiakkaidensa kanssa. Huonostihan siinä lopulta kävi.

Suomalainen kansallishyve saattaa olla ennen muuta juuri tuo perusvihamielisyys ja vastarintavalmius, joka kohdistuu jo ennalta kaikkiin niihin vaikeuksiin ja hyökkäyksiin, joita ulkomaailma tarjoaa (pitäkää tunkkinne!).

Ongelmaksi tulee, että asenne on aina valmiina, tarjosipa se ulkomaailma mitä tahansa. Turha virnuilu saa osakseen epäluuloa ja halveksuntaakin. Sellaisella ei ole pohjolan ankarissa oloissa koskaan pitkälle pötkitty.

Kun Suomeen saatiin olympialaiset, yritettiin kansalaisiamme opettaa hymyilemään ja suhtautumaan vieraisiin perusystävällisesti ilman mitään erityistä syytä. Muistan vielä mainoslauseen: ”Älä unohda hymyä!” Olipa sellainen laulukin.

Taisi se siitä huolimatta usein unohtua ja yhäkin kuulee ulkomaalaisten kauhistelevan maamme synkkää ja uhkaavaa ilmapiiriä, jossa ihmiset oudosti vaikenevat sen sijaan, että rupattelisivat ihan ilman asiaakin.

No tuossa saattaisi tulla esille tuo myyttinen suomalainen perusasenne, joka saattaa toimia sekä hyveenä että paheena. Kohtuushan siihenkin olisi löydettävä ja usein kai löydetäänkin.

Mutta kun ajatellaan sekä antiikin hyveitä, viisautta, rohkeutta, oikeamielisyyttä ja kohtuullisuutta, näyttää siltä, että ne eivät erityisen hyvin sovi tämän aikakauden henkeen. Viisaus (prudentia) korvautuu yhä useammin hulluudella, jota suorastaan palvotaan (hullu saa olla, mutta ei tyhmä!), rohkeuseli siis sen puute antaa nöyrästi tilaa laumakäyttäytymiselle, jossa ei tarvitse nostaa päätään esille, vaikka ymmärtäisi, että yleinen mielipide on asiassa aivan kieroutunut, oikeamielisyyttä taas pidetään yhä useammin naiiviutena ja, kuten tunnettua, vaikka liika on liikaa, on kohtuus aina liian vähän.

Kristillisistä hyveistä, usko, toivo ja rakkaus, ei tässä kannata edes enempää puhua. Rakkaus samaistetaan muitta mutkitta seksiin, jonka kanssa sillä ei välttämättä ole edes mitään tekemistä ja mielellään vielä ns. ei-traditionaaliseen seksiin, usko kohdistetaan mihin tahansa muuhun kuin kristillisyyteen ja sen kohteena voi olla vaikka se, että maa on tasainen kuin pannukakku. Toivominen on toki kunniassa, etenkin ennen joulua.

Kun elämme sellaisessa ympäristössä, jossa rohkeuden joka päivä julistetaan olevan ennen muuta sitä, että nuori nainen näyttää takapuoltaan, joka saa miesten alaleuan loksahtamaan lattiaan saakka, alkaa koko antiikin ajatus onnellisuudesta hyveiden saavuttamisena tuntua oudolta.

Hedonistinen paratiisi nyt, täällä maan päällä on ainoa, josta kehdataan edes puhua, ei sen sijaan hyvettä arvostava yhteiskunta, jonka sankarit olisivat kelpo ihmisiä, pikemmin kuin sattuman tai uhkapelin ansiosta jollakin alalla onnistuneita.. Hyve, saati hyveellisyys jo sanana viittaa lähinnä jonkinlaiseen rajoittuneisuuteen ja tyhmyyteen. Erityinen suomalainen sisukin kaivetaan esille vain joissakin urheilutilaisuuksissa ja kuulostaa yhä useammin falskilta. Se on asia, jollaista kyllä arvostettaisiin, mutta joka on liian hankala itselle hankittavaksi.

Mutta onhan tämä ihan kelpo kansakunta, minkä se yleensä kyllä kiivaasti kiistää. On meillä luultavasti joitakin hyveitäkin matkan varrella ollut ihan  riittävästi.

Kun historiaa tehdään mahtikäskyllä

 

Sotahan siitä tuli

 

Aika joskus kymmenen- viisitoista vuotta sitten alkaa tuntua jo aika nostalgiselta. Vaikka kummallisia, totalitarismista muistuttavia ilmiöitä esiintyikin, tuntui ajatus ihan oikean sodan puhkeamisesta Euroopassa täysin fantastiselta. Kuka olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen edistää asiaansa sellaisella keinolla? Sehän olisi pelkkää tyhmyyttä.

Vielä vuoden 2022 helmikuun jälkeen Moskovan kremlin isoherra kielsi sanomasta, että käydään sotaa. Kyseessä oli erikoisoperaatio, joka tosin käytti sotilaallisia keinoja, mutta ei tietenkään ollut mitään sotaa ja sitä paitsi edistyi koko ajan suunnitelmien mukaan, mitä vihamieliset piirit eivät olleet ymmärtävinään.

Kyseessä oli sitten neuvostokauden merkittävin yritys hallita todellisuuden hahmottamista käskemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, miten moni käskynalaisista ihan oikeasti uskoi tähän tarinaan ja miten moni pystyi kehittämään orwellilaisen kaksoisajattelun, jossa kaksi kertaa kaksi ei ollutkaan neljä.

Totalitaarinen valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ja lienee toteutunut parhaiten Saksassa. Komentotalous säännöstelyineen oli sen keskeinen osa, mutta myös henkinen puoli oli hyvin tärkeä. Nykyaikainen ”propagandavaltio” syntyi silloin ja toisessa maailmansodassa sillä oli käytettävissään jo tehokkaat koneistot myös demokraattisissa valtioissa.

Tuntuu siltä, että uudet teknologiat, some ja tekoäly ovat tuoneet propagandasodan yhä lähemmäs ihmisten rauhanaikaista arkipäivää. Sodan ja rauhan välinen ero, joka ennen oli varsin selvä, on hämärtynyt.

Valitettavasti asia ei koske vain diktatuureja ja sotaa käyviä maita, joissa tiettyjä käsityksiä ja uskomuksia ajetaan kansan päähän vakain tuumin totuudesta piittaamatta. Myös demokraattisessa ja pluralistisessa maailmassa propagandasota on yhä merkittävämpi osa todellisuutta.

Joskus lähes sata vuotta sitten tällainen valtiojohtoinen mielipiteiden ohjaus kuului demokratioissa vain sota-aikaan. Silloin luovuttiin tai ainakin joustettiin monista demokraattisen valtion instituutioista, paradoksaalisesti sen takia, että itse demokratia kestäisi paremmin. Puhuttiin ”demokratuurista”.

Kuten muuan Valtion tiedoituslaitoksen työntekijä pohdiskeli mietinnössään: diktatuurit kehuskelevat estottomasti erinomaisilla saavutuksillaan ja suurelle yleisölle voi jäädä kuva, että vain niissä todella tehdään jotakin kansan hyväksi. Myös demokratia tarvitsee propagandaa tuekseen ja se sitä vasta tarvitseekin maailmassa, jossa diktatuurit käyttävät kaikkia keinoja itseään mainostaessaan.

Niinpä meilläkin pyrittiin huolehtimaan yleisestä mielipiteestä sitä kartoittamalla ja hoitamalla erityisen asiamiesverkoston avulla (SAT-VIA). Sensuuria käytettiin, mutta sen merkitys oli toissijainen. Tärkeintä oli saada yleinen mielipide suunnatuksi konsensuksen avulla.

En tiedä, mitä mediapooli nykyään puuhailee, eikä tiedä moni muukaan, kun se tuntuu olevan kovin hiljaa toiminnastaan. Olisi kyllä tarpeellista ja kohtuullista, että se kertoisi enemmän itsestään.

Muistan hieman hätkähtäneeni 1990-luvulla, kun tutustuin Venäjän ”mediaturvallisuuden doktriiniin”. Siitä lähti varsin selkeä neuvostoinstituution haju ja se tuntui olevan ristiriidassa maan erittäin vahvasti demokraattisen perustuslain kanssa.

Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa ja nyt meitä hämmästyttäisi, mikäli saisimme huomata merkkejä todellisesta sananvapaudesta Venäjällä. Vielä senkin aika taas tulee, mutta ei kannata vielä varata popcorneja sen näytelmän seuraamista varten.  

Informaatiosodan eturiveissäm asteli kulttuuriministeri Medinski, joka halusi radikaalisti arantaa Venäjän imagoa historiassa ja päätteli, että sen huonoon tilaan on syynä heikko” PR-työ (piar)”, eikä esimerkiksi maan politiikka naapureihinsa nähden (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Putin puolestaan ryhtyi vuonna 2020 komentamaan Venäjän historiaa omaksumalla myös arkistolaitoksen ylimmän johtajan roolin ja luvaten ”tukkia saastaisen turvan” Venäjän parjaajilta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=saastaisen+turvan ).

Vielä vuonna 2013 sinänsä pahaenteiset oireet siis olivat vasta oireita. Puhuminen sodasta oli vielä pelkkää huulenheittoa, joka kelpasi lähinnä vitseihin.

Tällä tavalla tuli kirjoitettua:

 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Jos ei nyt sotaa sentään...

 

Informaatiosota –vaara historialle?

 

 

Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia” on hänen näkemyksensä mukaan halki vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi, kuten ministeri aina osoittaa.

Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.

Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.

”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja, KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää olevan vähän yhtäläisyyksiä.

Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov, joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.

Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää. Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.

Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.

Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden humpuukimestarien vaikutusvallan.

Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka, kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan, mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on aikansa lapsi –veritas, filia temporis- kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.

Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.

Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta, sikäli kuin voi havaita.

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä. Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa, ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat ulkomailla.

Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?

Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa päässä.

Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.

Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen poliittinen alue”.

Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana” Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1] Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään natsijohtajan entiseen puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…

(http://www.youtube.com/watch?v=BYIYmikYmQk

Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä. Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.

 Lieneekö ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa? Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.

Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien tietojen mukaan ovat.  

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.

Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa, mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.

Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha, jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien” purkaukset ruokkivat.

Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden yhteistyö ansaitsee parempaa.

---

[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013,  295.

 

Vanhan vainoojan kehityskaudet

 

Aikakaudet eivät ole veljeksiä

 

Tuli joskus kirjoitettua kirjakin ryssävihasta. Mielestäni se ei ole lainkaan vanhentunut ja siitä otettiinkin hiljattain uusintapainos.

Kun käsitellään kansallisen tason ilmiöitä ja etenkin sellaisia, jotka liittyvät sotiin tai imperialistisiin alistuspyrkimyksiin, nousevat luonnollisesti pintaan aivan primitiivisetkin asenteet, joille yhteisö vielä tiettyinä aikoina saattaa antaa siunauksensa.

 Patriotismi on lurjuksen viimeinen linnake, sanoi jo Samuel Johnson, mutta onhan se ja voihan voihan se toki olla paljon muutakin, kuten todistaa jo itse Johnson, joka oli englantilaisen patriotismin monumentti ja harvinainen terveen järjen puolustaja ajassaan ja historiassa yleensä.

Huomautan heti, ettei tässä ole tarkoitus käydä setvimään sanojen merkitystä eikä edes niiden variointia ja muuttumista ajassa. Riippumatta käytetyistä käsitteistä, löytyy ihmisistä ja populaatioista myös keskinäistä hyljeksintää, pelkoa ja inhoa siinä kuin niiden vastakohtiakin vaihtelevia määriä. Muutokset voivat olla nopeitakin.

Tässäkin suhteessa elämme kiinnostavia aikoja. Vuonna 2011 teetti hesari suuren rasismigallupin, jonka piiriin kuului myös suhtautuminen venäläisiin. Yleisesti ottaen se oli aika neutraalia, vaikka lehti oli tuloksista kovin huolissaan (ks. Vihavainen: Haun rasismigallup tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ajankohtaista tutkimusta asiasta ei nyt ole käsissäni, mutta arvaan, että tilanne on muuttunut melkoisesti.

Näin tapahtui myös menneisyydessä. Kuvitelmat ikuisesta antagonismista alituisesti hävittävän ja hyökkäävän itäisen naapurin kanssa ovat liioiteltuja. Kun tarkemmin katsoo, voi yllättäen huomata, että hyvien suhteiden kausia on ollut kaukanakin menneisyydessä, vieläpä aikoina, jolloin uskonnollinen raja on ollut ensisijaisen tärkeä.

Toki on luonnollista, että naapurimaiden kanssa saattaa syntyä voittopuolisesti sotainen ja katkera suhde. Muuan malliesimerkki tästä ovat tanskalaiset ja ruotsalaiset, nuo sympaattiset veljeskansat, jotka puhuvat lähes samaa kieltä ja kuuluvat samaan uskontokuntaan.

Mutta tässä nyt tekee mieli taas nostaa esille se ikuinen venäläinen, jonka ikuisesta vaarallisuudesta muodikkaat tietäjät kertovat päivittäin. Eiväthän ne edes kykene rationaaliseen ajatteluun, kun se aikoinaan, vuosisatoja sitten jäi oppimatta.

Perustutkimus aiheesta ei tietenkään osoita kaikkea tähän saakka oppimaamme vääräksi, mutta ainakin se tekee kuvasta monivivahteisemman:

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

Tämä nyt käsillä olevakirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta. Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.

Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan. Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin    .

Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!