Viinistä, laulusta tai edes naisista ei puhuta meidän kansallislaulussamme.

 

Kansallisista hyveistä ja paheista

 

Jokainen oikeustoimikelpoinen kansalainen mahtanee ymmärtää sen, että kun puhutaan jonkin kansan ominaisuuksista, ei tarkoiteta, että sen jokaisella jäsenellä olisi tuota ominaisuutta erityisen runsaasti. Silti ei ole vailla mieltä puhua tuollaisista asioista, silloin tarkoitetaan kyisessä maassa vallitsevan kulttuurin suhtautumista tiettyihin arvoihin tai asioihin.

Kukapa ei muistaisi Hoffmann von Fallerslebenin Saksalaisten laulussa ylistettyjä asioita:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

 

Siis saksalaiset naiset, saksalainen uskollisuus, saksalainen viini ja saksalainen laulu
 kaikukoot kauniisti maailmassa! Nehän ne innoittavat jaloihin tekoihin.

Ainakaan minulla ei ole mitään valittamista tuollaisen toiveen ja innoituksen suhteen ja naisia aina ihailleena mieltäni erityisesti lämmittää, että heidät mainitaan ensimmäisinä.

Toki naisia, viiniä ja laulua löytyy muualtakin ja varsinaiseksi hyveeksi voidaan tuossa säkeistössä lukea vain uskollisuus, Treue, joka nykyään saattaa tuoda ikävästi mieleen SS-joukkojen tunnuksen: Unsere Ehre heisst Treue -kuniamme on uskollisuus.

Laulun viimeinen säkeistö on sekin herttainen ja kehottaa veljellisesti (nykymuodossa siihen on kenties lisätty tai ainakin lisättävä ”ja sisarellisesti”(?) ponnistelemaan yhtenäisyyden, oikeuden ja vapauden puolesta, mitkä ovat ne onnen avaimet:
Einigkeit und Recht und Freiheit
Für das deutsche Vaterland!
Danach lasst uns alle streben
Brüderlich mit Herz und Hand!
Einigkeit und Recht und Freiheit
Sind des Glückes Unterpfand^[4] –
Blüh im Glanze dieses Glückes,
Blühe, deutsches Vaterland!

Vain vulgaarille hengelle onni voi tarkoittaa aineellista hyvinvointia. Omassa Maamme laulussakin todetaan synnyinmaamme olevan köyhä ja siksi jäävän, mutta itse asiassa juuri köyhyys onkin vanhan käsityksen mukaan se maaperä, missä hyve parhaiten kukoistaa. Yltäkylläisyys ja erityisesti sen tavoittelu vievät sen sijaan hyvinkin nopeasti paheen orjuuteen.

Vain hyve on niin arvokas asia, että sen kehtaa mainita tavoiteltavaksi kansallisten symbolien yhteydessä. Hyve on oma palkintonsa ja antiikin käsityksen mukaan nimenomaan hyveellistä ihmistä voitiin nimittää onnelliseksi -ei sen sijaan halujensa ylenmääräistä tyydyttäjää, sybariittia (ks. Vihavainen: Haun hyve tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Minusta kansallishyveiden ja siinä samalla myös kansallispaheiden etsiminen ja käsittely voisi olla tärkeä kansallinen harrastus. Venäjällä kansallispaheina on pidetty laiskuutta, juoppoutta, epärehellisyyttä, likaisuutta ja kovan käden kaipuuta. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän on osoittanut nuo käsitykset panetteluksi (ks.  Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Medinski esittää ihan hyviä argumentteja asiansa puolesta, mutta siitä huolimatta nuo hänen torjumansa paheet näyttelevät yhä valitettavan suurta roolia hänen kotimaassaan. Toki suurimmat ongelmat ovat yhä nuo sananparreksi jo muuttuneet huonot tiet ja päätöksiä tekevät hölmöt (dorogi i duraki).

Mutta entäpä oma tilamme, millaisilla hyveillä me kunnostaudumme ja mitkä paheet kansallista kulttuuriamme pahiten vaivaavat?

Esimerkkejä on helppo esittää, mutta asian on sen verran tärkeä, että soisi siitä järjestettävän vaikkapa suuren kansalaiskeskustelun, johon eri alojen tutkijat toisivat panoksensa. Ansiokkaita tulkintoja löytyy vaikkapa Juha Siltalalta.

Joitakin huomioita nyt tässäkin joka tapauksessa. Venäläisissä 1800-luvun kansatieteellisissä esityksissä mainittiin aina merkittävänä suomalaisena hyveenä rehellisyys ja paheena taas pitkävihaisuus. Topelius ei käyttänyt sanaa sisukkuus, mutta hänen Mattinsa on selvästi sisukkuuteensa panostava puurtaja, joka ei etsi helppoutta, vaan vaikeuksia.

On kuitenkin olemassa myös pahansisuisuutta, joka lienee läheistä sukua yleiselle pahansuopaisuudelle. Kauppis-Heikki mainitsee, että köyhällä miehellä -joita ylivoimainen enemmistö miehistä oli- oli suun oltava aina irvessä, joko väkevän mällin pureskelun takia tai muuten vain, ulkomaailmaa kohdattaessa. Kannatti ilmeisesti jo etukäteen näyttää pelottavalta.

Saman kirjailijan kuvaama apulaisnimismies, joka suoritti ulosottoja eli ns. ryöstöjä, harkitsi myös naamansa panemista perinteiseen virkailmeeseen eli vihaiseen irvistykseen, mutta kehittikin sitten innovaation -ystävällisen hymyn- ja rupesi veljeilemään ja ryyppäämään asiakkaidensa kanssa. Huonostihan siinä lopulta kävi.

Suomalainen kansallishyve saattaa olla ennen muuta juuri tuo perusvihamielisyys ja vastarintavalmius, joka kohdistuu jo ennalta kaikkiin niihin vaikeuksiin ja hyökkäyksiin, joita ulkomaailma tarjoaa (pitäkää tunkkinne!).

Ongelmaksi tulee, että asenne on aina valmiina, tarjosipa se ulkomaailma mitä tahansa. Turha virnuilu saa osakseen epäluuloa ja halveksuntaakin. Sellaisella ei ole pohjolan ankarissa oloissa koskaan pitkälle pötkitty.

Kun Suomeen saatiin olympialaiset, yritettiin kansalaisiamme opettaa hymyilemään ja suhtautumaan vieraisiin perusystävällisesti ilman mitään erityistä syytä. Muistan vielä mainoslauseen: ”Älä unohda hymyä!” Olipa sellainen laulukin.

Taisi se siitä huolimatta usein unohtua ja yhäkin kuulee ulkomaalaisten kauhistelevan maamme synkkää ja uhkaavaa ilmapiiriä, jossa ihmiset oudosti vaikenevat sen sijaan, että rupattelisivat ihan ilman asiaakin.

No tuossa saattaisi tulla esille tuo myyttinen suomalainen perusasenne, joka saattaa toimia sekä hyveenä että paheena. Kohtuushan siihenkin olisi löydettävä ja usein kai löydetäänkin.

Mutta kun ajatellaan sekä antiikin hyveitä, viisautta, rohkeutta, oikeamielisyyttä ja kohtuullisuutta, näyttää siltä, että ne eivät erityisen hyvin sovi tämän aikakauden henkeen. Viisaus (prudentia) korvautuu yhä useammin hulluudella, jota suorastaan palvotaan (hullu saa olla, mutta ei tyhmä!), rohkeuseli siis sen puute antaa nöyrästi tilaa laumakäyttäytymiselle, jossa ei tarvitse nostaa päätään esille, vaikka ymmärtäisi, että yleinen mielipide on asiassa aivan kieroutunut, oikeamielisyyttä taas pidetään yhä useammin naiiviutena ja, kuten tunnettua, vaikka liika on liikaa, on kohtuus aina liian vähän.

Kristillisistä hyveistä, usko, toivo ja rakkaus, ei tässä kannata edes enempää puhua. Rakkaus samaistetaan muitta mutkitta seksiin, jonka kanssa sillä ei välttämättä ole edes mitään tekemistä ja mielellään vielä ns. ei-traditionaaliseen seksiin, usko kohdistetaan mihin tahansa muuhun kuin kristillisyyteen ja sen kohteena voi olla vaikka se, että maa on tasainen kuin pannukakku. Toivominen on toki kunniassa, etenkin ennen joulua.

Kun elämme sellaisessa ympäristössä, jossa rohkeuden joka päivä julistetaan olevan ennen muuta sitä, että nuori nainen näyttää takapuoltaan, joka saa miesten alaleuan loksahtamaan lattiaan saakka, alkaa koko antiikin ajatus onnellisuudesta hyveiden saavuttamisena tuntua oudolta.

Hedonistinen paratiisi nyt, täällä maan päällä on ainoa, josta kehdataan edes puhua, ei sen sijaan hyvettä arvostava yhteiskunta, jonka sankarit olisivat kelpo ihmisiä, pikemmin kuin sattuman tai uhkapelin ansiosta jollakin alalla onnistuneita.. Hyve, saati hyveellisyys jo sanana viittaa lähinnä jonkinlaiseen rajoittuneisuuteen ja tyhmyyteen. Erityinen suomalainen sisukin kaivetaan esille vain joissakin urheilutilaisuuksissa ja kuulostaa yhä useammin falskilta. Se on asia, jollaista kyllä arvostettaisiin, mutta joka on liian hankala itselle hankittavaksi.

Mutta onhan tämä ihan kelpo kansakunta, minkä se yleensä kyllä kiivaasti kiistää. On meillä luultavasti joitakin hyveitäkin matkan varrella ollut ihan  riittävästi.