Älymystö moraalisena eliittinä

Moraalinen eliitti. Älymystö ja kansa Venäjällä ja Suomessa

On kiintoisaa verrata sitä, miten toisaalta Suomen ja toisaalta Venäjän älymystö ovat nähneet suhteensa kansaan. Näyttää siltä, että niin toimintaohjelma kuin käsityksetkin poikkesivat jopa olennaisesti toisistaan 1800-luvulla, älymystön syntyessä. Niin toki poikkesivat myös näytelmän henkilöt ja näyttämö.

Se, mitä Venäjällä nimitettiin intelligentsijaksi, oli tunnetusti mieleltään kapinallinen ryhmä, joka ei halunnut olla yhteistyössä korruptoituneen vallan kanssa. Suomessa, jossa puhuttiin sivistyneistöstä, oli myös yleinen käsitys, jonka mukaan valtaa edustava, omaa ja säätynsä etua ajava ruotsinkielinen virkamiehistö oli kansan riistäjä ja vihollinen. Näin oli ainakin niin kauan kuin se ei muuttanut äidinkieltään ja alkanut ajaa väestön valtaenemmistön etuja.

Suomessa kuitenkin sivistyneistön kutsumuksena oli mennä itse valtion palvelukseen voidakseen palvella kansaa ja sen oikeuksia. Kansaa oli myös valistettava, opettaja eli kansankynttilä oli ylevä kutsumus, jonka päämääränä oli nostaa kansan raakuudestaan korkeamman ihmisyyden eli kulttuurin piiriin.

Valistaja, prosvetitel, oli myös Venäjällä tunnettu ja arvostettu käsite. Kuitenkin venäläisen intelligentsijan suhde autettavaansa eli kansan ja toisaalta sitä sortavaan valtaan oli erilainen kuin suuriruhtinaskunnassa.

On silmiinpistävää, miten vähän kansa on esillä venäläisen intelligentsijan pyhissä kirjoissa. Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä, askartelee kokonaan intelligentsijan omien sisäpiirin ongelmien kanssa. Tosin joku Rahmetov virittää niin ruokavalionsa kuin nukkumistapansa silmälläpitäen sitä, että hän joutuu vielä toimimaan kansan parhaaksi, mutta käytännössä päähenkilöiden seksuaalisuhteet ja oman kommuunielämän muut ongelmat ovat ne todelliset kiinnostuksen kohteet.

Myös Dostojevskin Riivaajissa samoin kuin Turgenjevin Isissä ja lapsissa kansan osa on aivan toissijainen ja sitä jopa pilkataan. Kieltämättä näitä kirjoja ei olekaan tarkoitettu kansanelämän kuvauksiksi, mutta siitä huolimatta kansa on niissä kyllä pelkkä objekti ja lisäksi mykkä sellainen.

Suomalaisissa sivistyneistöromaaneissa henki on toki aivan toinen. Vallankumouksesta ei kukaan haaveile saati sitä valmistele. Myös Suomessa, kuten Venäjällä, sivistyksen piiriin saapuu uutta ainesta. Venäjällä tätä ryhmää nimitetään raznotšinetseiksi ja sen piiristä tulevat monet nihilistit, nuo köyhät, ruokkoamattomat ja synkkäkatseiset nuorukaiset , joiden huono käytös on harkittua ja neitoset, joiden lyhyt tukka ja kursailemattomat  tavat erottavat heidät jyrkästi vanhasta yläluokasta.

Suomessa sivistyneistön kärkikaarti koostuu nuorista talonpoikaisylioppilaista, jotka elävät säädyllisesti ja säästeliäästi ja joiden kunnianhimona on käyttää sivistystään jonkin Alexander Järnefeltin tapaan kansan parhaaksi, ei joutua dekabristien tavoin hirsipuuhun tai Tšernyševskin tapaan Pietari-Paavalin linnoituksen tyrmään tai Pähkinälinnan holveihin kärsimään kansan puolesta. Juhani Ahon Helsinkiin –romaanissa nämä positiiviset sankarit ovat hieman värittömiä puurtajia. Arvid Järnefeltin Isänmaassa on myös käytännön työ arvokkaampaa kuin mikään muu toiminta.

Venäläinen intelligentsija oli mielestään kansan aivot, Leninin mielestä sen paska, mutta hän olikin tämän ryhmän tyypillinen edustaja siinä suhteessa, ettei lainkaan suvainnut erilaisia mielipiteitä, jos ne vähänkin poikkesivat hänen näkemyksistään. Ja intelligentsijan valtavirta oli jo Leninin aikana omaksunut ajatuksen, että valtion täytyi sallia kansalaisvapaudet, vaikka se edustaisikin ainoaa oikeaa näkemystä.

Toki myös Suomessa oli venäläistyyppisiä maksimalistisia älykköjä. Tolstoin oppilas Arvid Järnefelt ja hänen aateveljiinsä kuulunut anarkisti Jean Boldt saarnasivat Suurkirkossa ja opettivat maallista evankeliumia vastoin virkavallan kieltoja. Sitä pidettiin venäläisenä tartuntana ja vuoden 1917 kuohuntavaiheessa se aivan ilmeisesti sitä olikin.

Yleensä Suomen sivistyneistön edustajat tyytyivät vain kirjoittelemaan ja ehkä joskus myös omassa elämässään toteuttamaan radikaaleja aatteita, kuten tolstoilaisuutta. Ilmari Kianto ei ollut ainoa ”siviiliavioliiton” solminut. Venäjällä ollessaan hän myös onnistui sokeeraamaan sikäläisen tuttavansa kieltäytymällä pääsiäisen suutelusta tokaisten, ettei halunnut ”pilkata Jumalaa”.

Hyökkäystä olemassa olevaa ”systeemiä” vastaan ei Suomessa syntynyt siinä mielessä kuin se tunnettiin Venäjällä. Toki sivistyneistö kiristeli hampaita ja osoitti mieltään ruotsinkieliselle yläluokalle, joka jarrutti suomalaista sivistystyötä ja tasa-arvon toteutumista. Kiannon Metsäherran herjaajassa ruotsinkielinen vosmestari edustaa nimenomaan systeemiä, joka raa’asti ja harkiten murskaa yksinkertaisen kansanmiehen haaveen.

Se paha, jota vastaan suomalainen sivistyneistö taistelee, on kuitenkin enemmän ihmisen sisällä. Se on Juhani Ahon Helsinkiin – teoksen Antti Ljungbergin himoa päästä elämään herroiksi eristymällä kansasta ja eläen sen kustannuksella niin aineellisesti kuin moraalisesti.

Se paha, jota vastaan suomalainen sivistyneistö taisteli, oli itse asiassa pahetta: kansalla se ilmeni raakuutena, typeryytenä ja taikauskona ja sen poistaminen oli sivistyneistön missiona. Sivistyneistöä vaanivat ainakin jollakin tasolla osittain samat siveelliset vaarat, mutta pahimpana vaarana oli irtoaminen kansasta. Kansan edusta ja sen kohtaloista oli pidettävä huolta käytännön tasolla, ei vain teoriassa.

Mikäli sivistyneistö hoiti oikein leiviskänsä, odotti sitä ikuinen kiitos, heränneen ja tietoisuuteen nousseen kansakunnan kunnia:

 ”Saisi kuulla maailma kummakseen/ miten täälläkin taistellaan/Pyhän kauniin, oikean voitollen/ ilojuhlina riemuitaan…”

Suomalaisen sivistyneistön missio olisi täytetty silloin, kun ”tuo ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveydellisiä ja kohtuullisia tapoja”, siteeratakseni erään 1860-luvun kansakoulunopettajan kirjettä, ymmärtäisi lopulta oman tilansa. Silloin se tajuaisi, mikä siunaus koitui siitä, että ihminen omaksui ihmiskunnan kulttuurin saavutukset. Kyseessä oli nimenomaan se sekulaarinen tiede ja taide, jonka edistämiseen jokainen kansakunta antoi maailmanhistoriallisen panoksensa.

Suomalaiset ja venäläiset olivat kaksi eri kansakuntaa ja niillä oli maailmanhistoriassa kummallakin oma tehtävänsä täytettävänä. Jotta näin tapahtuisi, oli myös kansakuntien pysyttävä erillään ja tämä jos mikä oli myös suomalaisen kansan oma etu, katsoi suomenmielinen älymystö, vaikka se taktisista syistä tekikin yhteistyötä Venäjän vallanpitäjien kanssa. Yhteistyö kohdistui ruotsinkielistä, epäisänmaallista sortajaa vastaan. Mutta vihollisen vihollinen ei aina ole ystävä. Jos krokotiili haluaa syödä vihollisesi, kutsutko sitä sen takia ystäväksi?

Se suomalais-venäläinen lähentyminen, johon Suomen kansa ryhtyi sosialidemokraattisen puolueen johdolla vuosina 1917-1918 oli samalla isku vasten suomalaisen sivistyneistön kasvoja. Se oli paitsi haaste, myös häväistys, arvon kieltäminen. Kyseessä oli sekä sivistyneistön että sen edustaman sivistyksen, eli siis kaikkien korkeampien arvojen uhkaaminen. Sellaisen hävyttömyyden käsittelemiseen ei sivistyneistöllä ollut edes välineitä, kuten Risto Alapuro on todennut.

Venäläiselle intelligentsijalle Lokakuun vallankaappaus oli myös hirvittävä sokki. Nikolai Berdjajevin luonnehdinnan mukaan valtaan oli päässyt Dostojevskin Karamazovien velipuoli Smerdjakov. Hän oli isä Karamazovin saastaisesta irstaudesta siinnyt puoli-intelligentti, hän edusti kansaa, jolta intelligentsija oli vienyt uskon antamatta mitään tilalle. Smerdjakov toteutti sen isänmurhan, josta Ivan Karamazov oli vain haaveillut.

Myös Venäjän intelligentsija, kuten suomalainen, oli toki ihannoinut kansaa omalla tavallaan. Tässä se poikkesi esimerkiksi ranskalaisesta, joka oli aina sitä halveksinut. Tässä ihannoinnissa oli usein yhtymäkohtia jalon villin falskiin jalustalle nostamiseen, joka on aina kuulunut älymystön harrastuksiin. Maksim Gorki, jonka itse oli elänyt maankiertäjien parissa, sokeerasi lukijoitaan kuvauksilla tuosta joukosta. Hänen ryysyläissankarinsa kyllä vaikuttivat usein siltä, kuin olisivat lukeneet Nietzscheä, kuten myrkyllisesti huomautettiin.

Kun Gorkin ihannoima ryysyköyhälistö sitten nousi valtaan, oli Gorki suorastaan kauhuissaan ja selitti kaiken johtuvan venäläisen talonpojan kulttuurisesta ala-arvoisuudesta. Se taas juonsi juurensa sen ”pikkuporvarillisesta” luokka-asemasta ja itsevaltiuden taakasta, mistäpä muusta.

Suomessakin suurta mainetta nauttinut Dmitri Merežkovski saattoi todeta ennustaneensa asian jo vuosisadan alussa. Hänen pamflettinsa Graduštši ham, Tuleva raakalainen ennusti ”pikkuporvarillisen” eli pohjimmiltaan raakalaismaisen porvariston ja yhtä barbaarisen proletariaatin välistä veristä sotaa.

Myös maineikas Vehi-ryhmä, joka vaati itserakkaalta ja yli-ihmisyydestä haaveilevalta  intelligentsijalta itsekritiikkiä, oli varoittanut kansan vihasta jo vuonna 1909. Mihail Geršenzonin sanoin, intelligentsijalla oli syytä kiittää valtion pistimiä ja tyrmiä siitä, että se sai tehdä työtään rauhassa.

Mutta mikään ei voinut estää Venäjän intelligentsijaa viemästä loppuun asti missiotaan, vallan kukistamista ja kansan vapauttamista tekemään mitä halusi. Sillä juuri tätä tarkoitti volja, perinteinen venäläinen käsitys vapaudesta. Lenin, joka oli keskeinen syyllinen siihen, että kehitys meni niin kuin meni, joutui hyvin pian käyttämään enemmän pistimiä, luoteja ja vankiloita kuin hänen edeltäjänsä koskaan.

Suomessa verisesti loukattu sivistyneistö joutui puolihulluun verenhimoisuuden tilaan. Tämä Blutrausch ihmetytti keväällä 1918 jopa pietarilaista bolsevikkijohtoa, joka ei koskaan olisi kuvitellut tsuhnien voivan käyttäytyä noin. Tuskin he itsekään olivat. Tuskin kukaan oli ymmärtänyt, mitä eurooppalainen sivistys saattoi 1900-luvulla tarkoittaa.

Kalakeiton vaaroja

Kalakeittoko vaarallista?

Koko Suomen myötätunto lienee ollut sen poloisen pakolaisen puolella, joka televisiossa esitteli ruokalautastaan, jolla näytti olevan riisiä ja jotakin muuta. Hän kertoi syöttävänsä tällaista moskaa koiralleen. Miehelle se ei kelvannut, naiselle nyt ehkä. Miehen närkästys ja aito tuska olivat käsin kosketeltavalla tasolla, vaikka katsoja ei oikein ymmärtänyt miksi.

Myöhemmin saatiin asiaan selitys, tulokkaille oli tarjottu maitoon keitettyä kalakeittoa, jollaiseen he eivät olleet tottuneet. Maha oli ilmeisestikin mennyt sekaisin ja ehkäpä juuri siksi myös suomalaisten käyttämä riisi tuntui vastenmieliseltä, siitähän kuului myöhemminkin valituksia.

Maito on tosiaan hieman arvaamaton ruoka-aine. Muistan itse latkineeni sitä lapsena sellaisia määriä, että minua joskus nimitettiin maitokissaksi. Myöhemmin olen muuttanut tapani.

Mutta kissoille meilläkin todella maitoa aina tarjottiin. Navettakissat eivät juuri muuta tarvinneetkaan, hiiriä löytyi melko mukavasti ja kissat näyttivät viettävän kahdehdittavan lokoisia päiviä.

Oliko asia sittenkään niin? Nykyinen viisaus kertoo, ettei kissan maha siedä maitoa. Sen sijaan sille olisi ollut annettava kermaa. Itse asiassa muistankin vuosikymmenten takaa, miten hirvittävä haju syntyi, kun kissalle joskus sattui ns. isompi vahinko. Olivatko kissamme siis itse asiassa joutuneetkin rääkkäyksen kohteiksi? Eikö heidän ruokailunsa olisi pitänyt järjestää maitohuoneeseen separattoorin viereen? Kermaahan sen olla pitää, kissalle nimittäin.

Nykyajan naiset sen sijaan eivät uskalla moista enää maistaakaan, vaan juovat kahvinsakin kurrilla sekoitettuna, jotta eivät heidän vartalonsa alkaisi kehittää muotoja, joita ennen sanottiin naisellisiksi. Pienipä uhraus on luopua kermakahvin nautinnosta, jos voi edes toiveissaan lähestyä muodinluojien perverssiä anorektikkojen habitusta. Suum cuique.

Kermakysymys on vakava ja jakaa kansoja keskenään ja sisältä. Roskajoukko rakastaa kermaa, kun taas moraalinen eliitti suostuu maistamaan vain kurria ja sitäkin irvistellen, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Edelliset edustavat tapojen raakuutta ja hillittömyyttä, jälkimmäiset lähenevät ylevyyttä sen kaikkine ankarine seuraamuksineen.

Mutta sananen vielä maitoon keitetystä kalakeitosta. Venäläisille sellainen oli outo yhdistelmä vielä neuvostoaikana eikä se ole suosittu vieläkään, vaikka suomalaista kalakeittoa voi jo löytää pietarilaisten ravintoloiden ruokalistalta.

Ymmärrän, että venälälsille kalakeitto uhá, o n herkkä asia. Se on aidon herkun symboli, mieluimmin rannalla keitetty kirkas keitto, jossa aitoa kalan makua ei mikään ole pilaamassa.

Miten runoilikaan satusetä Krylov:

«Соседушка, мой свет!
Пожалуйста, покушай».—
«Соседушка, я сыт по горло».— «Нужды нет,
Еще тарелочку; послушай:
Ушица, ей-же-ей, на славу сварена!» —
«Я три тарелки съел».— «И, полно, что за счеты:
Лишь стало бы охоты,—
А то во здравье: ешь до дна!
Что за уха! Да как жирна:
Как будто янтарем подернулась она.
Потешь же, миленький дружочек!

Niin, että otapa rakas naapuri vielä, kyllä on keitto hyvää ja rasvaista, värikin kuin meripihkan! Ja onnettoman naapurin oli pakko hiki otsalla syödä enemmän kuin jaksoi, kunnes lopulta karkasi pöydästä ja pelastui halkaisemasta herkulla itseään.

Sadun opetus oli vanha tuttu: ei pidä olla loppasuu maaliman tavaralle. Herkustakin tule vastenmielistä, jos sitä ahtaa liikaa.

Tämä tarina on venäläisille hyvin tuttu ja onkin luontevaa, että Pietarissa on eräällä ravintolalla juuri tämä nimi, Demjanin kalakeitto (Демянова уха). Takavuosina se oli melkoisessa maineessa ja niinpä tässä jokunen aika sitten halusinkin käydä juuri siellä syömässä aidon venäläisen kalakeiton, ilman maitoa tai kermaa.

Kysyessäni ohikulkijalta tietä, minua jo varoitettiin: ”Tuossa se on kulman takana, mutta ei sinne enää kannata mennä. Taso on romahtanut!”

Olipa taso pysyvästi laskenut tai kokilla huono päivä, en tiedä, mutta se soppa, joka minulle tuotiin, oli kyllä valjua, rasvatonta ja kurjan makuista, kasviksetkin olivat raakoja. Epäilemättä juuri tämä tällainen vastasi tiedostavan eliitin ihanneruokaa, joten en osannut valittaakaan, mutta päätin ensi kerralla ainakin tilata jotakin muuta kuin ravintolan nimikkoruokaa, mikäli sinne vielä joskus astuisin.

Itse olen yleensä tehnyt kalakeittoni maitoon tai mieluummin kermaan keitettynä. Jos käytetään maitoa, on syytä panna keiton pinnalle pari ruokalusikallista voita ennen nauttimista.

Lisäksi olen huomannut, että paras kalakeitto syntyy, mikäli ainakin osa kalasta on kylmäsavustettua lohta. Itse asiassa kalana voi käyttää myös pelkästään sitä, mikäli tykkää voimakkaasta ja tuhdista keitosta. Jos tekee kalaseljankaa (sóljanka), kuuluukin ilman muuta asiaan, että ainakin puolet kalasta on kylmäsavustettua.

Tällaisen keiton valmistan mielelläni kaikille kalan ystäville kansallisuudesta riippumatta:

500 g. lohta (ei ”kirjolohta”)

300-500 g. kylmäsavulohta

1 litra perunoita

3-4 sipulia

0,5-0,7 litraa kermaa

2 kalaliemikuutiota

pippuria

oikeata tilliä reilusti (EI VALHETILLIÄ!, esim. ruukuissa myytävää moskaa)

vettä kohtuudella

suolaa

Valmistustapa on yksinkertaisin mahdollinen: pannaan ainekset kattilaan ja keitetään. Tilliä, etenkin varsia voi sinne panna heti, mutta herkulliset latvat on hyvä lisätä vasta viime vaiheessa.

Kun perunat ovat kypsiä, on tarjolla herkku, jota on kiusaus syödä enemmän kuin jaksaa, etenkin mikäli tarjolla on vielä tuoretta ruisleipää, jolle levitetään paksu kerros voita.

Venäläisillä on käsite tsaarin kalakeitto (царская уха), johon muun muassa kuuluu ryyppy vodkaa. Hyvä vodka on omiaan juhlistamaan myös tämän keiton tarjoamaa kokonaiselämystä, mikäli tilanne muuten on sopiva. Muussa tapauksessa voi käyttää esim. kylmää vichyvettä, jossa on runsaasti hiilihappoa. Kukaan tuskin myöskään närkästyy kylmän ja kuivan valkoviinin käyttöä tässäkään yhteydessä, onhan se uskontomme sallima vielä toistaiseksi.

Venäläinen paradoksi

 

Venäläisen opposition traditio

 

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut venäläisestä intelligentsijasta (ks. esim. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun älymystö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun moraalinen eliitti tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En jaksa tässä toistaa, mitä kaikkea venäläiset ovat omasta intelligentsijastaan sanoneet, mutta huomautan, että sitä on pidetty ainutlaatuisena ilmiönä, jolla ei ole kaltaistaan lännessä tai muuallakaan. Intelligentsija oli omasta mielestään hengen aatelia ja vastustajien mielestä roskajoukkoa. Sen roolia Venäjän historiassa on ylistetty ja kauhisteltu, mutta olennaista on, että se on ollut valtaan nähden tinkimättömässä oppositiossa.

Intelligentsija ei siis suinkaan tarkoita älykkäitä henkilöitä sinänsä, vaikka niin voisi päätellä intelligentsijan jäsentä tarkoittavasta venäläisestä sanasta intelligent. Se ei myöskään tarkoita pelkästään koulutettuja, saati yhteiskunnan parempiosaisia -pikemminkin päinvastoin.

Lyhyesti sanoen intelligentsija merkitsi oppositiota maassa, jossa oppositio oli kielletty. Se oli tavallaan yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut ryhmä, jota innoitti yksi ainoa asia: vallankumous (ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kun Neuvostoliiton ja sen yhteiskunnan selittäminen vanhan Venäjän perinnöllä (mongoleista bysanttilaisuuteen) tuli muotiin 1970-luvulla, siihen liittyi myös toinen ja sitä täydentävä suuntaus, joka selitti totalitaarista ajattelua intelligentsijan perinnöllä.

Etenkin Tibor Szamuelyn, unkarilaisen vallankumouksellisen pojan kirjoittama kirja The Russian Tradition keräsi yhteen intelligentsijan perinteiset totalitaariset, konspiratiiviset ja fanaattiset piirteet Bakuninista, Netšajevista ja Tkatšjovista hamaan Leniniin ja Staliniin (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuvasta tuli vaikuttava.

Sitten, Venäjän vapauduttua totalitaarisesta pakkopaidastaan intelligentsija tuntui jäävän tyhjän päälle. Masha Gessen selitti asiaa sillä, että se oli ollut totalitaarisen yhteiskunnan instituutio, jolle ei enää ollut tarvetta eikä tilausta, kun Venäjästä oli taas tullut normaali valtio.

Venäjän normaaliuudesta voi nykyään olla monta mieltä. Joidenkin mielestä juuri Venäjä kuuluu niihin autoritaarisiin maihin, jotka tässä maailmassa ovat enemmistönä. Euroopassa se joka tapauksessa on poikkeus ja kuuluu moraalisiin hylkiöihin.

Intelligentsija asettui totaaliseen vastarintaan olemassa olevaa valtaa vastaan, jota se piti saastaisena (poganyi). Kompromissit eivät olleet mahdollisia ja siitä tämä ryhmä erityisesti ylpeili. Valta vastasi samalla mitalla eikä ajatusta oppositiosta sen piirissä hyväksytty eikä ymmärretty. Oppositio oli petosta ja aina ollut sellaista, puolalaisten puolelle menneestä Andrei Kurbskista lähtien (Vihavainen: Haun kurbski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläinen traditio epäilemättä hylkäsi ajatuksen demokratiasta ja slavofiilien piirissä syntyikin teoria venäläisestä sielusta ja kyläyhteisöstä, joille oli ominaista sobornost -sopusointuinen konsensus. Toisin kuin demokratiassa, siinä jokainen kunnioitti oikeutta ja totuutta ja yhteistä hyvää enemmän kuin omaa hyötyään (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hallitsijan rooli hurskaana tuomarina oli tässä mallissa keskeinen.

 Intelligentsija -johon slavofiilejä ei perinteisesti luettu- ei ollut systeemin hyväksymä oppositio, mutta toki se oli oppositiossa valtaa vastaan, joka suorastaan raivokkaasti, kuten 1870- luvun narodnajavoljalaiset ja muut heidän kaltaisensa. Sen toiminnan tuloksena hallinnon tiukkuus sen kuin kiristyi siihen saakka, kunnes vuonna 1905, keskeneräisen vallankumouksen kautta saavutettiin ”normaali” valtiollinen järjestysmuoto, josta ei sen enempää tässä.

Joka tapauksessa huomaamme, ettei Venäjän traditio suinkaan tehnyt venäläisistä pelkkiä tahdottomia hallintoalamaisia, jollaiset tunnemme nykyäänkin monesta maasta. Sen sijaan systeemin vastustajista se teki lainsuojattomia desperadoja, jotka panivat toivonsa järjettömään väkivaltaan ja murhasivat ihmisiä loppujen lopuksi tuhansittain, laskentatavasta riippuen.

Muuan englantilainen tarkkailija 1800-luvulla arveli, että maan politiikassa oli kahdenlaista väkeä: toiset halusivat tuhota kaiken uudistaakseen sen moderniksi, ja toiset halusivat tuhota kaiken viedäkseen kehitystä kauas taaksepäin -jopa Pietari Suurta edeltävään aikaan…

Tuhoaminen epäilemättä onnistui, eikä vuoden 1917 vallankumouksen merkitystä ole mitään syytä vähätellä. Se raunioitti tehokkaasti vanhan Venäjän, vaikka Neuvostoliitto sitten seurailikin sen joitakin traditioita uudessa muodossa.

Intelligentsijan merkitystä ei pidä vähätellä. Harvalukuisuudestaan huolimatta se oli maan suola, kuten arkkityyppinen intelligentti Nikolai Tšernyševski sanoi. Intelligentsija moraalisena voimana oli hallitseva. Dostojevski kysyi retorisesti, voisiko hän ilmiantaa sellaisen henkilön, jonka tiesi valmistelevan terroritekoa?

Ei, hän vastasi itse. Ilmianto aiheuttaisi ilmiantajan moraalisen tuhoamisen. Häntä kiroaisivat ja halveksisivat kaikki.

-Entä oliko tällainen asiain tila normaali, kysyi kirjailija? Sitähän se ei ollut. Venäläinen yhteiskunta oli sairas.

Missä oli ja on sairauden ydin? Siinä tuhatvuotisessa tai vaikkapa noin 800-vuotisessa traditiossako, jota Venäjän valtio yhä edustaa? Vai onko suurempi rooli ainakin nyt niillä valtiollisilla vehkeilijöillä, salaisella poliisilla, joka on anastanut vallan ja jota Venäjän intelligentsija perinteisesti vihaa?

Entä mikä on ollut kommunismin rooli nykyisen Venäjän synnyttäjänä? Olisi selvää mielettömyyttä pitää sitä vähäisenä.

Puheita siitä, ettei Venäjällä olisi koskaan ollut moderneja yhteiskunnallisia instituutioita, ei voi ottaa vakavasti. Vaikka sivuutettaisiin 1980-2010-lukujen historia, on otettava huomioon, että 1860-luvun reformit loivat perustan uudenlaiselle kehitykselle, jossa vastuunalaisella kansalaisuudella oli mahdollisuutensa, ennen kuin intelligentsijan hyökkäys lukitsi tilanteen.

Maaorjuus lopetettiin Venäjällä vuonna 1861 ja meidän kannattaa ehkä muistaa, että se sentään tapahtui muutamaa vuotta ennen kuin neekeriorjuus lopetettiin Amerikassa.

Jälkimmäisellä toki selitetään paljon nykyisestä amerikkalaisuudesta aivan kuten edellisellä selvästi on ollut suuri merkityksestä venäläisyyden muotoutumisessa. Amerikka joka tapauksessa toipui omasta vammastaan nopeasti, kun taas Venäjällä kehitys oli vaikeampaa, mutta kyllähän sekin on kehittynyt. Ei se ikuisesti sama ole.

Kun pohdiskelemme traditioiden merkitystä nykyiselle Venäjälle, emme saa unohtaa intelligentsijaa. Hyvässä ja pahassa se on ollut tärkeä instituutio, jonka heräämistä uudelleen vaikutusvaltaiseksi voimaksi meillä on täysi syy odottaa.

 

Yläluokka ja eliitti

Yläluokka ja eliitti

Laura Kolbe, Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja. Helsinki 2014, 257 s.

Tunnettu suomalainen sankari Rannanjärvi lausahti kerran: ”Kukkaan ei oo mittään!” Tämä heijastaa asennetta, jota voi kutsua joko nihilismiksi tai egalitarismiksi tai vaikkapa antielitismiksi. Epäilemättä se on sukua vanhalle amerikkalaiselle viisaudelle, jonka mukaan ”Jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin. Ellei hieman parempikin.”

Suomi ei kuitenkaan ole Amerikka ja ehkä kannattaa panna merkille, että Amerikassa ollaan yhtä hyviä (tai parempia), mutta Suomessa huonoja. Suomalaisten herraviha on myyttistä ja suurin kulttikirjamme kautta aikojen rakentuu itse asiassa juuri tämän teeman ympärille.

Emme me tässä kovin omaperäisiä ole. Ajatelkaamme vain Ranskan vallankumouksia ja etenkin sitä Suurta, jota tänäkin maailmanaikana vuosittain juhlitaan. Venäläiset ovat myös osanneet polttaa kartanoita ja teurastaa herroja siinä kuin toisaalta heitä nöyrästi palvella ja kumartaa. Ja ovathan ne muutkin.

Laura Kolbe väittää, että suomalaisia, kaiken kaunan ja kateuden ohella, riivaa myös kuninkaallisten kaipuu. Jos pröystäilyä ja jopa varallisuuden näyttämistä paheksutaan ja ylenkatsotaan, suodaan sentään kuninkaallisille satuolennoille heidän yltäkylläisyytensä ja onnensa. Paremman puutteessa otetaan kuninkaallisten korvikkeeksi vaikkapa Matti Nykänen tai Teemu Selänne.

Mutta itse asiassa Kolben kirjan aiheena on yläluokka, eikä monarkki kuulu mihinkään luokkaan vaan on niiden yläpuolella. Tämän seikan kirjoittaja toki noteeraakin, mutta esittää silti kuninkaallisten palvonnan yhtenä esimerkkinä suhtautumisesta eliitin edustajiin. Miksipäs ei. Kuninkuusinstituutio todellakin on ristiriidassa tasa-arvon aatteen kanssa ja juuri siksi se vuoden 1918 lyhyen episodin jälkeen niin tarmokkaasti tyrmättiin eduskunnan enemmistön toimesta.

Koko monarkian idea vahvistaa ajatusta, että valtaa voi periä. Sen takia sitä myös vastustetaan, jopa Englannissa, jossa kansan suuri enemmistö sitä kuitenkin hartaasti kannattaa. Meillä monarkian kannatus luultavasti kuitenkin jäisi hyvin pieneksi, syistä, jotka Rannanjärvi aikoinaan esitti. Ei me sellaista pelleä tarvita. Toinen asia on, että kuninkaallisista on varsinaisesti hullaantunut pieni ja sekalainen joukko, jolle ulkoiset muodot ovat kaikki kaikessa ja sisällöt toissijaisia. Siis maamme hölmömpi aines.

No, itse asiassa Ruotsin prinsessan satuhäitä seurasi televisiosta yli miljoona katsojaa ja presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat vuodesta toiseen suosituin ohjelma.

Mitä se merkitsee? Kaipaammeko todella yläluokkaisia samastumiskohteita, kuten Kolbe arvelee, vai onko se nyt muuten vain viihdyttävää katsella kirjavaa menoa? 1960-luvun kulttuurivallankumous oli niin meillä kuin muuallakin länsimaissa hyökkäys luokkaeroja ja niiden symboleja vastaan. Jopa ylioppilaslakkeja poltettiin protestina epätasa-arvoisuudelle, joka kuitenkin perustui selvään suoritukseen.

 1960-luvun jälkeen ei Ranskassakaan enää puhuteltu tarjoilijaa sanalla garçon/nne (poika), vaan käytetään muita, kunnioittavampia ilmaisuja. Ruotsissakin, jossa Kolben tuttavien mukaan tasa-arvon tavoittelu ei mene aivan Suomen tasolle, kuului ainakin Marianne Alopaeuksen 1980-luvun kokemusten mukaan asiaan suhtautua yläluokkaan torjuvalla ylenkatseella.

Yläluokka ei ole sama kuin eliitti, vaikka kirjoittaja näyttää pitävän eroa vähäisenä. Eliittihän tarkoittaa valittuja, joukosta poimittuja (latinan verbi on eligo, electus sum). Eliittinsä on joka alalla, jopa rikollisten keskuudessa, jossa mielestään etevät ja kunnostautuneet ovat perustaneet aivan julkisesti kerhon nimeltä M.O.R.E. (Me Olemme Rikollisten Eliittiä). O tempora o mores.

Useimmiten eliitiksi pyrkivät ovat itse poimineet itsensä joukosta ja omaksuvat joitakin tunnusmerkkejä, jotka erottavat heidät rahvaasta. Erottautuminen, distinction ei Suomessa tapahdu kovinkaan silmiinpistävästi. Meillä ei koreilla vaatteilla eikä koruilla eikä juuri autoillakaan. Ne, jotka saavat arvonimiä ja kunniamerkkejä eivät pidä niitä esillä juuri koskaan ja ihmisten palkkataso ja varallisuus ovat puheenaiheina osittain tabu, vaikka verokalenterit herättävätkin merkittävää mielenkiintoa.

Joka tapauksessa Suomessa olisi mahdotonta sanoa ihmisestä amerikkalaisittain, että hän on miljoonan dollarin arvoinen. Arvoinen? Kristillisen perinteen kannalta tässä voisi olla se rienaava ajatus, että ihmisen arvo voidaan mitata rahassa ja yleisen oikeustajun kannalta on lähellä se ajatus, että hänen moraalinsa olisi tuosta hinnasta myytävissä.

Ihmisarvo, dignitas, on jotakin, mitä myös Kolben ajattelema eliitti, tai ainakin osa siitä näyttää arvostavan. Vai tarkoittaako kirjoittaja sittenkin vain arvokasta käytöstä, habitusta, joka on tarkoitettu tekemään vaikutus toisiin ihmisiin? Dignitas, dignity joka tapauksessa viittaa perinteisesti paljon syvempään asiaan, moraaliseen konstituutioon, joka kestää koettelemukset ja pysyy uskollisena periaatteilleen. Muotojen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.

Arvokkuus muistuttaa karismaa ja se on helppo tunnistaa, mutta tuskin selittää. Muistan, miten muuan venäläinen vieraani, joka neuvostovallan vedellessä viimeisiään pääsi käymään Suomessa, oli näkemistään nykyajan ihmeistä kuin puulla päähän lyöty. Mutta, hän sanoi minulle, tiedätkö, että suurimman vaikutuksen minuun tekivät sinun vanhempasi. Isäsi on kuin pääministeri ja äitisi kuin… no, pääministerin puoliso…

Ajatukseen hieman totuttuani myönsin, ettei se ollut tyhjää puhetta. Isävainaa oli luokka-asemaltaan talonpoika, luonteeltaan ja temperamentiltaan asiallinen eikä lainkaan tärkeilevä saati rikas. Silti hänestä säteili jonkinlaista karismaa, joka kai liittyi isäntämieleen. Se oli eleetöntä varmuutta, joka perustui vaistomaiseen tietoon oman aseman vakaudesta ja oikeutuksesta, ei sen enempää eikä vähempää. Ei se periytynyt.

Karismaattisen ihmisen ei tarvitse kuulua eliittiin eikä hallita sen keskinäisiä merkityksiä ja pyrkimyksiä. Niitähän venäläisen kirjallisuuden suuret klassikot Puškinista Turgenjeviin ovat aina pilkanneet. Merkittävät persoonallisuudet eivät ole comme il faut, koska eivät sido merkitystään ulkoisiin mitättömyyksiin. Pisimmälle ajatuksen kai vei Nietzsche, joka lausahti, että haluaisi nähdä suuria ihmisiä, mutta näkee ympärillään vain ihanteidensa apinoita.

Karismaattisuudessa oleellista on aitous eikä ulkoa opettelu tai oppiminen, joka kuuluu seurapiirien sisällyksettömään maailmaan. Henry Miller kirjoitti kerran kirjan Marussin kolossi. Kolossi ei ollut Rhodoksen kuulun patsaan kokoinen fyysisesti eikä edes patsas, se oli muuan tavallinen tai epätavallinen kreikkalainen, jonka karisma oli vuorenkorkuinen. ”Piireissä” tämä kolossi ei varmaan olisi ollut mitään, mutta se ei olisi häntä haitannut. Myöskään ”piirit” eivät olisi olleet hänelle mitään. Hänen omaisuutensa oli persoonallisuus.

Mitäpä sanoikaan kerran Goethe:

Volk und Knecht und Überwinder

Sie gesteh’n zu jeder Zeit

Höchstes Glϋck der Menschenkinder

sei nur die Persönlichkeit…

Persoonallisuus on asia, jota tuskin saavutetaan enempää perimällä kuin opettelemalla, saati hakeutumalla hienoihin yhteisöihin.

Mutta toki Kolbe ei kirjassaan tarkastele yksilöitä, vaan ryhmiä. Kuitenkin on ilmeistä, että sääty, enempää kuin luokkakaan eivät Suomessa enää määritä ihmisen asemaa yhteiskunnassa. Jälkivaikutuksensa näillä menneisyyden instituutioilla toki on, eikä luokka itse asiassa ole edes kuollut, vaikka sen merkitys on vähentynyt. Joka tapauksessa peräti 70% suomalaisista on viime vuosikymmeninä päätynyt toiseen yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa. Se on tavaton määrä. Eliittiin noustaan etenkin koulutuksen kautta, ei niinkään perimällä, jos kohta hakeutuminen koulutukseen voi riippua perheen perinteistä.

Kirjoittaja esittelee koko joukon Suomessa toimivia eksklusiivisia yhteisöjä, eliittikouluja, aatelin nykyistä olomuotoa ja niin edelleen. Todetaan myös, että television katsojat ovat kovin kiinnostuneita sarjoista, joissa yläluokkaa esiintyy.

 Entä sitten. Eliittikoulut eivät meillä oikeasti ole kovinkaan eksklusiivisia, aatelin merkitys säätynä on lähellä nollaa ja TV:n katsojia näyttävät erilaiset tosi-TV:t ja muut hömppäformaatit itse asiassa kiinnostavan enemmän kuin sinänsä hyvin tehdyt brittisarjat aateliston elämästä. Myös murhat ovat katsojien suuressa suosiossa, vaikka katsojat tuskin niitä erityisesti kaipaavat tai kunnioittavat.

Kirja antaa monia kiinnostavia viitteitä eliittiä koskeviin tutkimuksiin ja on ilmeistä, että kalliissa kotimaassamme sittenkin on jonkinlaisia eliittejä, vaikka ne yleensä yrittävät kieltäytyä kunniasta. Eliittien totaalinen puuttuminen olisikin kovin kummallista. Sukutausta, verkottuminen, opiskelu, Kolben mukaan jopa toiminta osakunnassa ovat tie eliittiin, sen omaan omituiseen habitukseen, johon näyttää liittyvän eleganssia ja sosiaalisia taitoja, ilmeisesti juuri näissä piireissä tarvittavia ja arvostettuja.

 Kirjoittaja näyttää syvästi kunnioittavan tätä oman yhteisönsä muodollisuudet hallitsevaa joukkoa ja miltei joutuneensa paniikkiin mennessään sille esiintymään. Ainakin osa eliitistä siis ilmeisesti elää erilaisessa, rahvaasta erottautuvassa kulttuurissa, vaikka bobot (bourgeois bohemians) usein nykyään saattavat olla todellisia hengen jättiläisiä ainakin omasta mielestään ja samalla raharikkaita. Nykyäänhän on jo melko tyypillistä, että hienosti pukeutunut palvelija rientää avaamaan loistoauton ovia farkkupukuiselle nuorelle jolpille, jonka internet on hukuttanut helppoon rahaan ja jonka yleissivistys on saatu lähinnä sarjakuvista.

Itse asiassa niin vanhalle kuin uudelle yläluokalle eri maissa on ainakin kriitikoiden mielestä ollut tyypillistä pinnallisuus ja jopa moraalinen moukkamaisuus, joka ilmenee katteettomana ylemmyydentunteena niitä kohtaan, jotka elävät toisenlaisten merkkien ja tapojen maailmassa. Älymystö taas, jonka Kolbe muitta mutkitta sijoittaa eliittiin, on esimerkiksi Venäjällä ollut aina yläluokan leppymätön vihollinen. Suomessahan tilanne on jossakin määrin toinen.

En ole varma siitä, oliko kirjalla jokin erityinen sanoma. Ehkä se oli, etteivät eliitit ole hävinneet eivätkä häviämässä. Tähän minäkin uskon. Vai saattoiko se olla se, että jotkut ihmisryhmät ovat ihan oikeasti toisia parempia ihmisiä, siis ihmisarvoltaan. Tämä on vaikeampi sulatettava, sillä se tuntuu oikeuttavan samalla sen, että osa huonompia on yksinkertaisesti ansainnut kohtalonsa samaan aikaan kun eriarvoisuus lisääntyy, uudet rosvoparonit kiskovat käsittämättömiä voittoja ja pröystäilevät rahoillaan. Tämän olen varmaankin ymmärtänyt väärin.

Muuten lukukelpoista kirjaa vaivaavat muutamat oikeinkirjoitusvirheet: charge d’affaires, Haustiftung, Forsythe, Bertenskiöld, Linus Thorvald, Morum Puerillum. Asia ei toki suuria merkitse, mutta täytyyhän se todeta. Ja kirja on kyllä lukemisen arvoinen, pelkään, että oma näkökulmani asiaan on rajoittunut.