Intelligentsija ja ohrana ennen ja nyt

 

Valtio 3. ja ohrana 3.

 

Joskus kultaisella 70-luvulla moskovalaisessa keittiössä eräs sikäläinen kaverini otti minut vakavaan puhutteluun. Hän aloitti sanomalla, että minun katsotaan kunnioittavan sikäläistä systeemiä. Vastasin siihen, että pitää paikkansa. Te olette valinneet oman systeeminne ja me omamme. Eläkää pois vain sen mukaan, kunhan ette tule tyrkyttämään sitä meille.

Vastauksena oli, ettei tätä systeemiä kukaan ollut valinnut, se oli nimenomaan pakotettu kansalle. Maata hallitsi puolueen nimeä käyttävä rosvokopla, joka piti kansaa vankinaan. Mitä nyt merkitsi jo pelkästään se, ettei maasta päässyt halutessaan pois? Ettei voinut lukea, kuunnella ja katsella mitä halusi? Ei tämä ollut mikään vapaan järjestelmän kanssa tasa-arvoinen vaihtoehto.

Tämä näkökulma oli kieltämättä kiintoisassa ristiriidassa meikäläisen sen ajan älymystön ajatusten kanssa ja opin pian huomaamaan, ettei kukaan intellektuelliksi itseään nimittävä tai ajatteleva voinut samaan aikaan olla vallitsevan systeemin palvelija.

Kun sitten vähän tutustuin asioihin, huomasin, että tilanne oli ollut sama jo tsaarin ajalla. Siihen aikaan ei valtio toki ollut yhtä röyhkeä suhteessaan kansalaisten vapauksiin, mutta yhtä kaikki, kukaan intelligentsijaan kuuluva ei voinut sitä kunnioittaa, saati palvella.

Venäläisestä intelligentsijasta on sanottu kaikenlaista ja usein on pidetty vääränä ja jopa kohtalokkaana sen asennetta valtiotaan kohtaan. Hannibalin vala olla koskaan tekemättä yhteistyötä valtion kanssa johti tilanteen lukkiutumiseen, minkä kohtalokkuutta symbolisoi Aleksanteri II:n murha juuri ennen kuin hän olisi antanut maalle perustuslain.

Joka tapauksessa halveksituin tsaristisen valtion elimistä oli ohrana, venäläisittän ohranka eli отделение по охранению общественной безопасности и порядка, yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen säilyttämisen osasto.

Se, joka ihaili tsaarinajan valtiollis-yhteiskunnallista järjestelmää, oli intelligentsijan silmissä hylkiö, ohranan kanssa yhteistyötä tekevät olivat iljetyksiä, joitten nimeäkään ei kehdannut mainita. Esimerkkinä vaikkapa Puškinin runo tunnetusta Suomen ystävästä Faddei Bulgarinista, jota epäiltiin ohranan agentiksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=filgarin ).

1900-luvun alussa suhtautuminen oli, jos mahdollista vieläkin tiukempaa, mikä ilmenee havainnollisesti kertomuksesta, jossa Maksim Gorki kuvaa ohranan seksotia (sekretnyi sotrudnik, salainen yhteistyömies: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ohrana ).

Bolševikkivallan aikana tilanne ei ollut ohranoijan kannalta yhtään parempi. Tosiasia oli, että ilmiantoja tehtiin joskus jopa paljonkin ja niistä usein jopa hyödyttiin. Moraalisesti intelligentsija piti tätä tietysti kauhistuksena. Luulen, ettei kuitenkaan mitään Matti Rossi-ilmiötä edes ollut Venäjällä. Sellaisen olion olemassaoloonkin olisi siellä ollut vaikea uskoa.

Vai oliko sittenkin? Miten suhtaudumme nuoren Putinin intoon antautua tiedustelijan (razvedtšik, tšekisti) uralle? Mitä se todisti hänen intellektuaalisista ja moraalisista ominaisuuksistaan?

Luulen, että kyseessä oli tietty salaisuuksien haltijan ja valta-aseman kaipuu. Kadulla saattoi saada turpiinsa, ellei ollut tarpeeksi kovaa jengiä takana. KGB oli kovista kovin, sillä laitkaan eivät sitoneet sitä todella.

Muistakaamme, että myös kommunistinen puolue asettui aina periaatteessa lain yläpuolelle. Se saattoi ylittää byrokraattiset virkatiet koska tahansa ja toimia myös konspiratiivisesti näennäisesti lailla hallitussa valtiossa. Tšekan eli erikoiskomission idea oli juuri se, että se toimi laeista välittämättä, puolueen käsikassarana.

Jo tsaarin aikana oli otettu askelia tähän suuntaan. Aleksanteri II:n murhasta 1881 lähtien oli mahdollista vangita ihmisiä ilman erityistä ”laillista” syytä ja mikäli alueet julistettiin poikkeustilaan, oli rankaisuelimillä rajoittamaton toimivalta. Potentiaaliset ongelmatapaukset voitiin lähettää hallinnollisella päätöksellä Siperiaan, ilman tuomiota rikoksesta.

Kuten tunnettua, ohrana Putin (suomalaisittain sanoen) muutti sitten koko Venäjän hallinnon oman mallinsa mukaiseksi. Vastavoimia tuolla systeemillä ei ole. FSB:n entinen päällikkö Patrušev keksi vielä imarrella itseään ja kollegoitaan puhumalla FSB:stä nykyajan aristokratiana.

Voihan sitä niinkin sanoa, tsaarin ajan aristokratia oli se etuoikeutettu ja mielivaltaa kansaa kohtaan käyttävä luokka, jota ajan intelligentsija syvästi inhosi.

Mieleen tulee myös Heinz Höhnen kirja SS -Der Orden unter dem Totenkopf. Myös SS-joukot olivat kuin olivatkin omanlaisensa ritarikunta. Mitä ylevää ritarikuntien historiaan nyt yleensäkin sisältyy, voi kysyä vaikkapa virolaisilta.

Mutta aika muistot kaunistaa. Viime vuosina on Venäjällä ollut havaittavissa aivan uskomaton vanhan Venäjän palvonta. Se systeemi, jota kansan ystävät kerran niin leppymättömästi vihasivat, onkin nostettu ylivertaiseksi Venäjän ylpeydeksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nostalgian+vaikea+kohde ).

Nyt olemme tilanteessa, jossa Venäjän yhteiskunnallis-poliittinen järjestelmä on eräänlainen tsarismi 3. ja sen turvallisuuspalvelu on ohrana 3. Verrattuna vallankumousta edeltäviin esikuviinsa ne ovat tietysti jossakin määrin erilaisia. Verrattuna bolševikkien 2. tyypin maaorjuuteen ollaan vielä hieman sallivammalla linjalla. Suurta levottomuutta tai tyytymättömyyttä ei ole -vielä. Putinin hyvien vuosien perintö kantaa yhä.

Kansan rooli on toki paljolta sama kuin aina ennenkin: se tottelee, koska on pakko. Intelligentsija on kyllä viime aikoinakin moneen otteeseen päässyt sanomaan mielipiteensä, mutta sen merkitys on olematon -vielä.

Kun todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei ole, on alamaisten viimeinen keino terrori -ultima ratio populi. Vanhalla Venäjällä tämä johti vastaterroriin, jota toteutti tehokkaimmin Putinin ihailema Stolypin. Bolševikit puolestaan niistivät potentiaaliset oppositioainekset jo nupussaan.

Kiinnostava kysymys on, milloin ja missä merkeissä valta ja kansa joutuvat taas Venäjällä vakavasti vastakkain. Tiedotusvälineiden zombiuttamat massat näyttävät nyt kyllä kannattavan rikollista hyökkäyssotaa ja iloitsevan autoista, joita saadaan ostaa sankarivainajien jättämillä palkkiorahoilla.

Mutta kuinka kauan tätä jatkuu? Syntyykö jo piankin tilanne, jossa intelligentsija ei enää siedä sitä, että sitä kielletään ajattelemasta ja ilmaisemasta itseään vapaasti? Missä vaiheessa lailliseksi tsaariksi itsensä julistanut samozvanets Putin ymmärretään vale-Dmitriksi, jota kieltäydytään tottelemasta ja jonka kätyreitä halveksitaan?

Vai onko tämä pelkkää toiveajattelua? Venäläisillä on nyt se systeemi, jota he näköjään haluavat ja he näyttävät uskovan lujasti, että naapuritkin haluavat itse asiassa juuri samaa itselleen, vaikka näennäisesti panevat vastaan? Ovatko ajat niin perusteellisesti muuttuneet, ettei kansaa Venäjälläkään enää voida jakaa sorrettuihin massoihin ja niiden niskoilla rellestäviin rosvoihin ja varkaisiin?

Enpä tiedä, mutta luulen, että asioita kannattaa miettiä tästäkin näkökulmasta. Vanhassa ja uudessa Venäjässä on paljon samaa, mutta tietenkin myös eroja. Miten tärkeitä ne ovat toisiinsa verrattuina, on tuhannen ruplan kysymys.

 

Ohranointia

Sopimaton palikka

Maksim Gorki, Joutavan ihmisen elämä. WSOY 1973,247 s. (1907, Žizn nenužnogo tšeloveka)

Kirjailija on tunnetusti Venäjällä enemmän kuin kirjailija. Hän on se henkilö, jonka odotetaan sanovan asioista totuuden. Siis vähän niin kuin meillä.

Vuosisadan vaihteessa kaksi kirjailijaa oli Venäjällä yli muiden ja ne olivat Leo Tolstoi ja Maksim Gorki. Lukutaito oli Venäjällä vielä aika vajavaista, mutta nuoremmat ikäluokat pystyivät jo lukemaan kirjoja ja nämä kaksi saivat jättiläismenestyksen. En nyt muista lukuja, mutta niitä on esittänyt Jeffrey Brooks kirjassaan When Russia Learned to Read.

Suomelle oli lottovoitto, että molemmat olivat suopeita myös meidän asiallemme. Sen mukaisesti Gorkia sitten juhlittiinkin, kun hän täällä pistäytyi.

Käsillä olevan kirjan nimi assosioituu luontevasti niin sanotun tarpeettoman ihmisen, lišni tšelovek, käsitteeseen, joka liitettiin 1830-50-lukujen venäläiseen herrasmieheen, joka ei löytänyt elämänsä tarkoitusta, kuten vaikkapa Jevgeni Onegin.

En tiedä, onko nimitysten erolla viestiä annettavana. Lišnij viittaa liialliseen, ylimääräiseen ja sikäli tarpeettomaan, mutta sellaistahan on vaikkapa ylellisyys. Nenužnyj taas on yksiselitteisesti tarpeeton: nikomu ne nužen.

Tämän kirjan joutava ihminen on syntyessään rutiköyhä ja orpona jää kasvattivanhempiensa armoille. Ei häntä ehkä ihan kohtuuttomasti kolhita, mutta eipä elämä herkkujakaan tarjoile, lähtökohdat eivät ole missään suhteessa hääppöiset. Niinpä tie johtaa ohranaan, jonne nuorukainen itse asiassa kaapataan.

Kyse on siis tsaarin ohranasta, kuten Suomessa sanotaan. Venäjällä siihen aina liitetään yksi k-kirjain lisää: kyseessä on ohranka.

Tämä siksi, että pelkkä ohrana venäjäksi tarkoittaa vain säilytystä, vartiointia. Kantasana hranit –säilyttää- esiintyy vaikkapa tsaarin hymnissä (Bože Tsarja hrani!) tai säilytyslokerohuoneen (kamera hranenija) nimessä.

Vartijoiden selässä lukee useimmiten охрана, mikä siis tarkoittaa, että he ovat yksinkertaisesti vartijoita eikä viittaa salaiseen poliisiin…

Nykyisin siellä voi kyllä lukea myös Rosgvardija, mikä viittaa Putinin uusiin sisäisiin joukkoihin.

Mutta nimet eivät tässä ole olennaisia. Ohrana (siis suomalaisittain) oli sisäistä järjestystä valvova salainen poliisi. Sellaisen oli perustanut jo Pietari I ja Nikolai kehitti sitä edelleen Dekabristikapinan (1825) jälkeen (keisarillisen kanslian kolmas osasto).

Kun Karakozov-niminen henkilö vuonna 1866 teki attentaatin Aleksanteri II:a vastaan, laajennettiin laitoksen toimipiiriä koskemaan myös tavallisen kansan valvontaa. Erillinen santarmisto toimi ohranan työrukkasena.

Venäläinen yhteiskunta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla pahasti kumousaatteiden syövyttämää ja intelligentsijaksi itseään kutsuva joukko oli järjestään valtionvastaista. Lisäksi kumouksellisuus alkoi levitä myös rahvaaseen

Gorkin päähenkilö Jevsei Klimkov esittelee –toki fiktiivisesti- tuon laitoksen toiminnan sisältäpäin.

Itse asiassa ohrana vaikuttaa ennen muuta olevan työpaikka muiden joukossa. Siellä on erilaisia tyyppejä laidasta laitaan ja he tekevät työtään kuka milläkin menestyksellä. Keskinäinen kateus, mutta myös tietty esprit de corps ovat arkipäivää sielläkin.

Työ on usein tylsää varjostusta. Näiden varjostajien (filjor –filuuri) raportteja voi lukea myös Suomen osalta. Ei se kovin hohdokkaalta vaikuta.

Mutta päähenkilö saa sitten kosketuksen vallankumouksellisten ylevään maailmaan ja alkaa inhota omaa työtään. Oikeastaan hän on syytön siihen, että joutui filuuriksi ja verrattuna muutamaan kollegaan häntä voi pitää moraalisesti puhtaanakin, ainakin pohjimmiltaan.

Hirmuinen uutinen on sitten Verisunnuntai. Gorki esittää, luultavasti oikein, että koko ohranan väki oli sekaisin ja kauhuissaan tapahtumista. Kuka kaiken oli oikein pannut alulle? Vai oliko kyseessä sittenkin sattumien summa?

Sitä asiaa kirjoittaja ei halua ratkaista, mutta esittää, mitä tapahtui reaktiona tapahtuneeseen. Ohranan väki alkoi nyt esiintyä aktiivisesti vallankumousta ja sen saavutusta, jopa keisarin hyväksymää duumaakin vastaan.

Mustat sotniat, ohranan yllyttämät ryysyläislaumat kävivät intelligentsijan edustajien kimppuun tsaarin nimissä. Tunnetusti ne järjestivät myös juutalaispogromeja, mutta tämä sivuutetaan kirjassa. Sellaisiahan oli lähinnä etelässä.

Mustia sotnioita on pidetty niin sanotusti esifasistisina järjestöinä, jotka ansaitsevan tämän nimityksen myös sikäli, että saksalainen äärioikeisto sai niistä pian suoranaisia vaikutteita. Totalitaarisen valtion rakentamisessa ei pelkkä vartiointi riittänyt, vaan oli niin sanotusti luotava myös kansan syvien rivien aktiivisuutta.

Tähän aktiivisuuteen kuului myös ohranan valvoma ammattiyhdistysliike, jota johti santarmieversi Zubov. Myös Georgi Gaponia, Verisunnuntain mielenosoituksen järjestäjää on pidetty zubovilaisen poliisisosialismin edustajana.

Ilmeisesti liike joka tapauksessa karkasi ohranan holhouksesta ja sillä tavoin myös Gorki asian esittää. Häntä tuskin voi syyttää salaliitoteorioista.

Joka tapauksessa Gorki kuvaa, miten ohranan agenteille jaettiin tässä vaiheessa revolverit ja annettiin tehtäväksi lopettaa kansankiihottajien toiminta yksinkertaisesti salamurhilla.

Villiintynyt kansa saa kuitenkin useassa tapauksessa kiinni agentit ja lynkkaa heidät. Myös Klimkov, joka hänen työnsä on alkanut iljettää, tarttuu aseeseen omia kollegoitaan vastaan.

Siitäkään hommasta ei tule yhtään mitään, enempää kuin hirttäytymisyrityksestä. Joka tapauksessa päähenkilö onnistuu tappamaan itsensä junan alle, mikä ei näköjään ketään tässä maailmassa haittaa.

Vai onko sentään jokaisen ihmisen elämä suuri mahdollisuus ja sen turmeltuminen suuri tragedia. Ei Gorki jää tätä kysymystä jauhamaan.

Herää kysymys, mitä aikakauden lukija on mahtanut tästä kirjasta saada? Ainakin aihe on ollut arkaluontoinen ennen vuoden 1905 vallankumousta. Sen jälkeen se taas saattoi olla vaarallinen.

Myös Suomean puolella, Terijoella mustat sotniat surmasivat yhden duuma-aktiivin, juutalaisen Hertzensteinin.

Sivumennen sanoen, mustat sotniat ottivat nimensä kuuluisalta, isänmaalliselta vuoden 1612 Nižni Novgorodin nostoväeltä. Kyseessä ei siis ollut alun perin haukkumanimi, vaikka sellaiseksihan se vääntyi, myös Suomessa, jossa sitä sovellettiin taantumuksellisen politiikan kannattajiin yleensäkin.

Suomen viholliset Puriškevitš ja N.E. Markov kyllä ansaitsivat nimen ihan oikeasti kuuluessaan näiden ainesten johtajiin.

Putin on nimittänyt poliittisen poliisin työntekijöitä aikamme aatelistoksi ja niiden rooli Venäjällä onkin kasvamistaan kasvanut.

Kuitenkin filuuri ja santarmi olivat ennen vallankumousta jokaisen säädyllisen ihmisen suussa suuria herjauksia. Intelligentsijan piirissä sama suhtautuminen jatkui myös neuvostokaudella, vaikka valtio julistikin agentit kaikkien moraalisiksi esikuviksi.

Myöheisellä neuvostokaudella niin sanottu koputtelija stukatš eli salaisen poliisin vapaaehtoinen auttaja oli intellitgentsijan  piirissä halveksituin olio.

On kiinnostavaa nähdä, miten asiat kehittyvät nyt, kun salaisen poliisin lonkerot yhä selvemmin ulottuvat tain pyrkivät ulottumaan myös älymystön piiriin. Ajatelkaamme vaikkapa RISI-nimistä , entisten tiedustelukenraalien johtamaa laitosta, jonne jopa muuan suomalaisen dosentti on ollut läheisissä suhteissa.

Onko ohranavetoinen älymystö mahdollinen sanan missään mielessä? Kysymys on kiinnostava. Gorkin aikana sellaisesta ei voinut olla puhettakaan.

Ohranan arkistoista

Filuureita ja kaksoisagentteja

История большевиков в документах царской охранки. ”Гранд Мастер”, Москва 2017, 396 с. (Бинлиотека Николая Старикова).

Tallinnassa sattui käteen kirja, joka vaikutti lupaavalta. Sen oli kustantanut uusi firma nimetä Grand Master, joka ilmoittaa olevansa tunnetun ”Eksmo”-yhtiön osa, mutta noudattavansa omaa kustannuspolitiikkaa.

Sen kirjat on kuulemma tarkoitettu etupäässä miehiselle lukijakunnalle -heille, jotka haluavat saada lukemastaan voimakkaita tunteita, ajankohtaisia teemoja, uutta tietoa, oikeudenmukaisuutta (pravdivost) ja luotettavuutta.

-Tämä ei tarkoita, että ihmiskunnan ihanammalta puoliskolta olisi pääsy kielletty kustantamon tuotteisiin, saavathan lukijattaret siellä tutustua loistaviin, karismaattisiin sankareihin, sellaisiin, joita on tapana nimittää ”todellisiksi miehiksi”.

Näin toteaa mainosteksti ja venäläisiin kirjoihin aina kuuluvassa lyhyessä tiivistelmässä selitetään, että kirja käsittelee bolševikkien toimintaa niiden silmin, jotka taistelivat sitä vastaan. Tuo joukkohan (siis bolševikit) tuhosi Venäjän yhtenäisyyden ja hävitti sen, mitä Pietari I ja Katariina II olivat rakentaneet, toteaa teksti.

Puolueeseen kuului provokaattoreita, pettureita, ja kaksoisagentteja, kuin myös rehellisiä, valoisan tulevaisuuden puolesta taistelleita ihmisiä. -tässä järjestyksessä.

Tekstin mukaan tämä tarina on syytä tuntea, sillä tänä päivänä on meneillään aivan sama taistelu…

Varmemmaksi vakuudeksi tuo viimeinen lause toistetaan myös kirjan takakannessa, vieläpä punavärillä tähdennettynä: Ведь сегодня идет та же самая борьба…

Asia on siis ymmärrettävä niin, että myös nykyään tekee Venäjällä myyräntyötään puolue, jonka tavoitteena on Venäjän tuhoaminen. Mitäpä muuta sillä voidaan tarkoittaa kuin noita värivallankumousta puuhaavia liberaaleja.

Nikolai Starikov, joka on kirjoittanut kirjan alkusanat ja jonka suosittelemaan ”kirjastoon” se kuuluu, on Venäjällä hyvin tunnettu kirjoittaja, eräänlainen alansa friikki, joka on rakentanut salaliittoteorioita selittämään kaikki Venäjän historian vastoinkäymiset.

Esimerkiksi Venäjän imperiumin hajoaminen oli hänen tulkintansa mukaan Englannin myyräntyön tulosta, eikä siis Saksan, mikä on tavallaan virkistävä uutuus salaliittoteorioiden joukossa.

Joka tapauksessa Starikovin teoriat ovat saaneet ammattiväeltä runsaasti haukkumisia ja kokonaisia kirjojakin on kirjoitettu niiden kumoamiseksi, mitä  nyt sinänsä voisi pitää kunnianakin.

Starikov kuuluu niin sanottuun Izborskin klubiin, joka kokoaa siipiensä suojaan Venäjän fanaattisimmat nationalistit. Hän on pistäytynyt Suomessakin, erään nimikuulun dosentin tänne haalimana ja julkaissut suomeksi varsin hullunkurisen vihkosen, jossa väittää muun muassa, että kevään 1944 suurpommituksissa oli tarkoituskin olla osumatta Helsinkiin.

No, tämä tällainenhan on niin sanottua vaihtoehtoista historiaa, jota netti on täynnä muuallakin kuin Venäjällä ja jota historian ammattilaiset eivät ota tosissaan enempää siellä kuin täällä.

Tämä käsillä oleva teos, joka muuten tuskin täyttää kustantamon yllä siteerattuja lupauksia, vaikuttaa kuitenkin ainakin osittain vakavasti otettavalta.

Se on nimittäin dokumenttikokoelma, jossa siteerataan tsaarin salaisen poliisin eli ohranan (Venäjäksi sana on ohranka. Meillä käytetään virheellistä muotoa ohrana, minkä tavan voisi lopettaakin), raportteja.

Agentit tuottivat monenlaista ja monen tasoista materiaalia. Tylsimpiin kuuluvat varjostusraportit, joita syntyi paljon Suomestakin. Niin sanotut filuurit (filjor, ranskaksi sana tarkoittaa oikeastaan kehrääjää, fileur) tarkkailivat tiettyjen ihmisten tulemisia ja menemisiä ja heistä kerättiin tietoja, jotka sinänsä saattoivat olla yhdentekeviä, mutta yhdessä muiden kanssa auttoivat rakentamaan kuvan henkilön merkityksestä ja mahdollisesta vaarallisuudesta.

Ylivoimaisesti paras lähde olivat kaksoisagentit, jollaisia oli bolsevikkipuolueessakin. Kuuluisin ja ilmeisesti tehokkain oli Roman Malinovski, jota ei pidä sekoittaa Neuvostoliiton marsalkkaan ja entiseen puolustusministeriin Rodion Malinovskiin.

Hullunkurista kyllä, Starikov on tehnyt juuri näin. Toki kyseessä on lapsus ja on syytä olettaa muiden esitettyjen tietojen olevan aitoja, kunnes toisin todistetaan. Ne ovat usein suoria lainauksia raporteista.

Mitä Malinovskiin tulee, hän sai ohranalta peräti sadan ruplan kuukausipalkkaa eli tienasi tällä harrastuksellaan yhtä paljon kuin kuvernööri.

Lenin luotti häneen lujasti ja vuonna 1918 hän pyrkikin Leninin pakeille, mutta joutui sitä ennen ns. puolueoikeudenkäynnin kohteeksi ja ammuttiin saman tein.

Mutta sitä ennen ohranalle saatiin kyllä paljon ensi luokan materiaalia. Ennen vallankumousta Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue oli tunnetusti jakaantunut kahtia ja sen sisäinen tilanne oli jatkuvassa uutoksen tilassa. Vastoin myöhempää mytologiaa, jako bolševikkeihin ja menševikkeihin ei suinkaan tarkoittanut sovittamatonta vihamielisyyttä. Periaatteessa pyrittiin aina toimimaan yhtenä puolueena.

Viranomaisilla oli omat mielenkiinnon kohteensa ja sosialidemokraatit merkittävänä vallankumouspuolueena oli potentiaalisesti vaarallinen eikä kaihtanut periaatteessa väkivaltaakaan.

Kuitenkaan sitä tuskin saattoi pitää ensi luokan vihollisena yhteiskunnan pylväiden taholla. Sosialistivallankumoukselliset ja muut poliittisia murhia tekevät tahot olivat varmasti vaarallisempina pidettyjä.

Selostukset siitä, kuka kukin on puolueessa ja ketkä milloinkin osallistuivat mihinkin tilaisuuteen, ovat nykylukijan silmin jokseenkin puisevia. Aikoinaan ne useinkin varmaan olivat kullan arvoisia.

Huomiota herättää, että puolueen III konferenssista, joka pidettiin Tampereella, ei mainita pitopaikkaa eikä puhuta paljon muistakaan meillä tuohon aikaan pidetyistä kokouksista. Sen sijaan lokakuun alussa 1914 Suomessa pidetty neuvottelu ja sen jatkona Venäjän puolella marraskuussa pidetty kokous saavat paljon enemmän tilaa.

Viime mainitussa oli ohrana tiiviisti mukana ja sen osanottajat pidätettiin. Sodan aikanahan ei sopinut edes suunnitella yhteiskunnan vastaisia asioita.

Suomi, joka oli muutamaa vuotta aiemmin nostettu Stolypinin toimesta valokeilaan terrorismin pesänä, tulee silloin tällöin kirjassa esille. Rajan tällä puolella pidätettiin vallankumouksellisia silloin tällöin ja vuodesta 1907 sosialidemokraatit siirsivätkin jo toimintakeskuksensa ulkomaille. Kirjan mukaan se olisi siihen saakka ollut Suomessa.

Tämä kirja on lähinnä dokumenttikokoelma ja tulee varsinaisesti mielenkiintoiseksi vasta muun materiaalien yhteydessä. Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut sitä läpi, enkä lähiaikoina aiokaan niin tehdä.

Joka tapauksessa vallankumousta edeltävän ajan dokumenteilla on omaa arvonsa ja mielenkiintonsa myös sille, joka ei ole tutkimassa ajan poliittista historiaa.

Tietenkin dokumenttien valikointi ratkaisee paljolta sen, millaisen yleiskuvan kirja aiheestaan antaa. Siinä suhteessa Starikovin nimi sen etusivulla ei taida olla kaikkein parhaita suosituksia lukijakunnan suurelle osalle, mukaan lukien venäläiset kollegat.

Näytteenä aikansa virkamieskulttuurista tietyn hallintoalan piirissä nuo dokumentit kuitenkin toimivat hyvin. Niitä olisi luultavasti kiintoisaa verrata siihen aineistoon, jota meidän aikamme ohrana (ohranka) tuottaa siitä joukosta, jota Starikov rinnastaa bolševikkeihin.

Mutta yleisesti ottaen tällainen tavara on varsin kuivaa luettavaa, ellei oteta huomioon niitä mielipidetarkkailun raportteja, joita Neuvostoliiton salainen poliisi 1920-luvuna alussa alkoi kerätä ja joita on vuoteen 1934 saakka myös julkaistu.

Osittain samankaltaista materiaalia on julkaistu aina 1940-luvun puoliväliin saakka. Tuossa vaiheessa ns. filuurien (myös seksot -sekretnyi sotrudnik, salainen työntekijä) määrä näyttää olleen aikamoinen. Kohteena olivat nyt kaikki kansalaiset, jotka sanoivat mielipiteensä politiikasta.

Miten lienee nykyään?