Ohranan arkistoista

Filuureita ja kaksoisagentteja

История большевиков в документах царской охранки. ”Гранд Мастер”, Москва 2017, 396 с. (Бинлиотека Николая Старикова).

Tallinnassa sattui käteen kirja, joka vaikutti lupaavalta. Sen oli kustantanut uusi firma nimetä Grand Master, joka ilmoittaa olevansa tunnetun ”Eksmo”-yhtiön osa, mutta noudattavansa omaa kustannuspolitiikkaa.

Sen kirjat on kuulemma tarkoitettu etupäässä miehiselle lukijakunnalle -heille, jotka haluavat saada lukemastaan voimakkaita tunteita, ajankohtaisia teemoja, uutta tietoa, oikeudenmukaisuutta (pravdivost) ja luotettavuutta.

-Tämä ei tarkoita, että ihmiskunnan ihanammalta puoliskolta olisi pääsy kielletty kustantamon tuotteisiin, saavathan lukijattaret siellä tutustua loistaviin, karismaattisiin sankareihin, sellaisiin, joita on tapana nimittää ”todellisiksi miehiksi”.

Näin toteaa mainosteksti ja venäläisiin kirjoihin aina kuuluvassa lyhyessä tiivistelmässä selitetään, että kirja käsittelee bolševikkien toimintaa niiden silmin, jotka taistelivat sitä vastaan. Tuo joukkohan (siis bolševikit) tuhosi Venäjän yhtenäisyyden ja hävitti sen, mitä Pietari I ja Katariina II olivat rakentaneet, toteaa teksti.

Puolueeseen kuului provokaattoreita, pettureita, ja kaksoisagentteja, kuin myös rehellisiä, valoisan tulevaisuuden puolesta taistelleita ihmisiä. -tässä järjestyksessä.

Tekstin mukaan tämä tarina on syytä tuntea, sillä tänä päivänä on meneillään aivan sama taistelu…

Varmemmaksi vakuudeksi tuo viimeinen lause toistetaan myös kirjan takakannessa, vieläpä punavärillä tähdennettynä: Ведь сегодня идет та же самая борьба…

Asia on siis ymmärrettävä niin, että myös nykyään tekee Venäjällä myyräntyötään puolue, jonka tavoitteena on Venäjän tuhoaminen. Mitäpä muuta sillä voidaan tarkoittaa kuin noita värivallankumousta puuhaavia liberaaleja.

Nikolai Starikov, joka on kirjoittanut kirjan alkusanat ja jonka suosittelemaan ”kirjastoon” se kuuluu, on Venäjällä hyvin tunnettu kirjoittaja, eräänlainen alansa friikki, joka on rakentanut salaliittoteorioita selittämään kaikki Venäjän historian vastoinkäymiset.

Esimerkiksi Venäjän imperiumin hajoaminen oli hänen tulkintansa mukaan Englannin myyräntyön tulosta, eikä siis Saksan, mikä on tavallaan virkistävä uutuus salaliittoteorioiden joukossa.

Joka tapauksessa Starikovin teoriat ovat saaneet ammattiväeltä runsaasti haukkumisia ja kokonaisia kirjojakin on kirjoitettu niiden kumoamiseksi, mitä  nyt sinänsä voisi pitää kunnianakin.

Starikov kuuluu niin sanottuun Izborskin klubiin, joka kokoaa siipiensä suojaan Venäjän fanaattisimmat nationalistit. Hän on pistäytynyt Suomessakin, erään nimikuulun dosentin tänne haalimana ja julkaissut suomeksi varsin hullunkurisen vihkosen, jossa väittää muun muassa, että kevään 1944 suurpommituksissa oli tarkoituskin olla osumatta Helsinkiin.

No, tämä tällainenhan on niin sanottua vaihtoehtoista historiaa, jota netti on täynnä muuallakin kuin Venäjällä ja jota historian ammattilaiset eivät ota tosissaan enempää siellä kuin täällä.

Tämä käsillä oleva teos, joka muuten tuskin täyttää kustantamon yllä siteerattuja lupauksia, vaikuttaa kuitenkin ainakin osittain vakavasti otettavalta.

Se on nimittäin dokumenttikokoelma, jossa siteerataan tsaarin salaisen poliisin eli ohranan (Venäjäksi sana on ohranka. Meillä käytetään virheellistä muotoa ohrana, minkä tavan voisi lopettaakin), raportteja.

Agentit tuottivat monenlaista ja monen tasoista materiaalia. Tylsimpiin kuuluvat varjostusraportit, joita syntyi paljon Suomestakin. Niin sanotut filuurit (filjor, ranskaksi sana tarkoittaa oikeastaan kehrääjää, fileur) tarkkailivat tiettyjen ihmisten tulemisia ja menemisiä ja heistä kerättiin tietoja, jotka sinänsä saattoivat olla yhdentekeviä, mutta yhdessä muiden kanssa auttoivat rakentamaan kuvan henkilön merkityksestä ja mahdollisesta vaarallisuudesta.

Ylivoimaisesti paras lähde olivat kaksoisagentit, jollaisia oli bolsevikkipuolueessakin. Kuuluisin ja ilmeisesti tehokkain oli Roman Malinovski, jota ei pidä sekoittaa Neuvostoliiton marsalkkaan ja entiseen puolustusministeriin Rodion Malinovskiin.

Hullunkurista kyllä, Starikov on tehnyt juuri näin. Toki kyseessä on lapsus ja on syytä olettaa muiden esitettyjen tietojen olevan aitoja, kunnes toisin todistetaan. Ne ovat usein suoria lainauksia raporteista.

Mitä Malinovskiin tulee, hän sai ohranalta peräti sadan ruplan kuukausipalkkaa eli tienasi tällä harrastuksellaan yhtä paljon kuin kuvernööri.

Lenin luotti häneen lujasti ja vuonna 1918 hän pyrkikin Leninin pakeille, mutta joutui sitä ennen ns. puolueoikeudenkäynnin kohteeksi ja ammuttiin saman tein.

Mutta sitä ennen ohranalle saatiin kyllä paljon ensi luokan materiaalia. Ennen vallankumousta Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue oli tunnetusti jakaantunut kahtia ja sen sisäinen tilanne oli jatkuvassa uutoksen tilassa. Vastoin myöhempää mytologiaa, jako bolševikkeihin ja menševikkeihin ei suinkaan tarkoittanut sovittamatonta vihamielisyyttä. Periaatteessa pyrittiin aina toimimaan yhtenä puolueena.

Viranomaisilla oli omat mielenkiinnon kohteensa ja sosialidemokraatit merkittävänä vallankumouspuolueena oli potentiaalisesti vaarallinen eikä kaihtanut periaatteessa väkivaltaakaan.

Kuitenkaan sitä tuskin saattoi pitää ensi luokan vihollisena yhteiskunnan pylväiden taholla. Sosialistivallankumoukselliset ja muut poliittisia murhia tekevät tahot olivat varmasti vaarallisempina pidettyjä.

Selostukset siitä, kuka kukin on puolueessa ja ketkä milloinkin osallistuivat mihinkin tilaisuuteen, ovat nykylukijan silmin jokseenkin puisevia. Aikoinaan ne useinkin varmaan olivat kullan arvoisia.

Huomiota herättää, että puolueen III konferenssista, joka pidettiin Tampereella, ei mainita pitopaikkaa eikä puhuta paljon muistakaan meillä tuohon aikaan pidetyistä kokouksista. Sen sijaan lokakuun alussa 1914 Suomessa pidetty neuvottelu ja sen jatkona Venäjän puolella marraskuussa pidetty kokous saavat paljon enemmän tilaa.

Viime mainitussa oli ohrana tiiviisti mukana ja sen osanottajat pidätettiin. Sodan aikanahan ei sopinut edes suunnitella yhteiskunnan vastaisia asioita.

Suomi, joka oli muutamaa vuotta aiemmin nostettu Stolypinin toimesta valokeilaan terrorismin pesänä, tulee silloin tällöin kirjassa esille. Rajan tällä puolella pidätettiin vallankumouksellisia silloin tällöin ja vuodesta 1907 sosialidemokraatit siirsivätkin jo toimintakeskuksensa ulkomaille. Kirjan mukaan se olisi siihen saakka ollut Suomessa.

Tämä kirja on lähinnä dokumenttikokoelma ja tulee varsinaisesti mielenkiintoiseksi vasta muun materiaalien yhteydessä. Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut sitä läpi, enkä lähiaikoina aiokaan niin tehdä.

Joka tapauksessa vallankumousta edeltävän ajan dokumenteilla on omaa arvonsa ja mielenkiintonsa myös sille, joka ei ole tutkimassa ajan poliittista historiaa.

Tietenkin dokumenttien valikointi ratkaisee paljolta sen, millaisen yleiskuvan kirja aiheestaan antaa. Siinä suhteessa Starikovin nimi sen etusivulla ei taida olla kaikkein parhaita suosituksia lukijakunnan suurelle osalle, mukaan lukien venäläiset kollegat.

Näytteenä aikansa virkamieskulttuurista tietyn hallintoalan piirissä nuo dokumentit kuitenkin toimivat hyvin. Niitä olisi luultavasti kiintoisaa verrata siihen aineistoon, jota meidän aikamme ohrana (ohranka) tuottaa siitä joukosta, jota Starikov rinnastaa bolševikkeihin.

Mutta yleisesti ottaen tällainen tavara on varsin kuivaa luettavaa, ellei oteta huomioon niitä mielipidetarkkailun raportteja, joita Neuvostoliiton salainen poliisi 1920-luvuna alussa alkoi kerätä ja joita on vuoteen 1934 saakka myös julkaistu.

Osittain samankaltaista materiaalia on julkaistu aina 1940-luvun puoliväliin saakka. Tuossa vaiheessa ns. filuurien (myös seksot -sekretnyi sotrudnik, salainen työntekijä) määrä näyttää olleen aikamoinen. Kohteena olivat nyt kaikki kansalaiset, jotka sanoivat mielipiteensä politiikasta.

Miten lienee nykyään?