Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.

Vapauden illuusiot

 

What do you want to do ?

New mail

Naismetsässä

 

Eino Leino,  Orja-romaanit. Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. (1911-1913) SKS 2001. 632 s.

 

Aikalaiskritiikki ei kohdellut Eino Leinon ehkä kunnianhimoisinta yritystä kovin lempeästi. V.A. Koskenniemi haukkui koko eeposta ontoksi, paperiseksi tekotaiteeksi, J.L. Lehtosen mielestä kirjoissa oli liikaa sivuntäytettä, sanakoreutta, turhaa lauseälyä ja tarkoituksetonta kynänpärskettä. Juhani Siljon mielestä ensimmäinen osa tuntui hiukan hajanaiselta ja ytimeen katsoen ohutsyiseltä, mutta ansaitsi kyllä tulla harkinnan esineeksi.

Toki ansioitakin nähtiin. J.L. Lehtosen mielestä kirjoilla oli ainakin se etu, että ne olivat niin kokonaan nykyaikaisia: Niissä sykkää, läähättää, vaikeroi, nauraa kiroaa koko nykyaikaisesti onneton, rikki-revitty ihmis-elämä… niissä esiintyy pelkkiä nykyajan ihmisiä, liioiteltuina, vääristeltyinä joskus, se on tosi, mutta…

Tuo nykyaikaisuus pitää ainakin paikkansa ja se on ihan pätevä syy lukea taas tätä nykyihmisen eeposta, joka on jonkinlainen, ulkomaille sijoittuva suomalaisen Faustin tarina, ei kuitenkaan se paljon puhuttu sivistyneistöromaani, jota usein kaipaillaan. Tämän kirjan henkilöt ovat sentään jotakin muuta kuin se keskiluokkainen suomalainen miljöö, johon kokonainen kansankerros olisi voinut samaistua.

Kirja tapahtuu kokonaan ulkomailla, vaikka lähes koko sen henkilögalleria koostuu suomalaisista. Eipä ihmekään, kun turismista on tullut aikakauden todellinen muoti, eikä Berliinissäkään voi mennä tiettyihin paikkoihin tapaamatta siellä suurta määrää suomalaisia: ahtaimmissakin olosuhteissa elävä helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.

Mutta Berliini oli tylsä ja poroporvarillinen. Tosin siellä oli muutakin, kuten kukoistava homoskene, jossa naistenvihaajat tapasivat toisiaan, kuten kertoja huomasi. Siihen aikaan homoemon käsite lienee siis ollut tuntematon. Lesbolaisuutta kyllä todettiin myös omassa, suomalaisessa piirissä, tosin yläluokkaisessa.

Toki suomalaiset matkustivat, sillä kotimaassahan ei voinut elää, kuten päähenkilö lausahti. Hän nyt ei ainakaan.

Syitä riitti. Yksi oli suomalaisen lehdistön toivoton tasottomuus, josta syytettiin venäläistä virkavaltaa, kuten kaikesta muustakin, mutta sehän oli vain tekosyy.

Niinpä päähenkilö oli siirtynyt kokonaan ulkomaille ja seuraili siinä itse asiassa kirjoittajan jälkiä. Leino itse oli silloin jättänyt nuorsuomalaisen Helsingin Sanomat ja siirtynyt Berliinin kautta Italiaan suomentamaan Dantea.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt aikakausi on kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostava kaikkine odotuksineen ja pelkoineen. Meillä ajan tunnelmia leimasi niin sanottu toinen sortokausi, jolloin kuvitelmat vastarinnasta ja yhtenäisestä isänmaallisuudesta olivat murskaantuneet. Sosialismilla oli ennen kapinaa vielä tiettyä salonkikelpoisuutta ja vaaleissa se menestyi loistavasti.

Leinon päähenkilökin aloittaa sosialistina ja kirjoittaa uutterasti suurta teostaan Suomi tulevaisuuden valtiona. Siitä piti tulla maamme sosialistien raamattu.

Kirjoitustyön orjuudesta hän vapautuu hyväksymällä suuren raharuhtinaan työtarjouksen, mutta joutuu samalla rahan orjaksi. Hänelle tarjotaan kaikkia maailman rikkauksia kuin Jeesukselle erämaassa, mutta yhtäkkiä hän karistaa kaiken ympäriltään ja vapautuu.

Kuviteltu vapautuminen merkitsee käytännössä vain siirtymistä naisen orjuuteen. Mieletön rakastuminen täyttää koko elämän kolmen vuoden ajaksi, mikä lieneekin tutkijoiden toteama keskimääräinen rakastumisen kesto.

Kyseessä on todellinen symbioottinen rakkaus, folie à deux. Se on psykoosia lähentelevä keskinäisriippuvuus, josta vapaudutaan tuskallisesti, mutta sentään. Työn orjana aloittanut päähenkilö on siirtynyt sitten rahan orjaksi ja edelleen naisen orjaksi ja päätyy lopulta onnen orjaksi: nyt hänellä on kaikkea, työtä, rahaa ja nainen.

Lasta tosin ei enää ole. Onni on muutenkin oikullinen, eikä upeankaan naisen rakkaus pitkän päälle voi tyydyttää. Kiusauksiksi tulevat niin muuan nuori italialainen kaunotar kuin entinen symbioottinen rakastettu, joka putkahtaa eteen.

Romaani päättyy mieleltään järkkyneen päähenkilön katakombeissa tekemään rakastetun murhayritykseen, minkä jälkeen tuo merkillinen tyyppi vetäytyy mielisairaalakuurin jälkeen yksinäisyyteen Italian maaseudulle.

Siellä häntä eivät enää lainkaan liikuta, onko hän kristitty vai pakana, tolstoisti vai nietzscheläinen, lihansyöjä vai kasvissyöjä, vanhoillinen vai edistysmielinen. Elämänsä ehtoolla hän on löytänyt rauhan.

Arvostelijoita näyttää kiusanneen päähenkilön ja hieman muidenkin kirjan hahmojen merkillinen persoonallisuus, mutta arvaan, että kirjailija päähenkilön kohdalla kertoi omasta itsestään ja hänhän ei ollut mikään tusinaihminen.

Juuri sen takia lukijoiden on ollut niin vaikeaa pitää uskottavina niitä rajuja käänteitä, joita päähenkilö on elämässään tehnyt. Tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että kirjoittajaa on työssään ohjannut sanomisen ja jopa tilityksen pakko. Tuskinpa nämä ovat ihan vain rahan vuosi sentattuja kirjoja.

Ajankuvaa voi kirjasta löytää paljonkin ja vaikka se sijoittuukin ulkomaille, puhutaan siinä aika lailla myös Suomesta.

Yhdessä kohdassa päähenkilö uhoaa vihaa koko Suomen ruotsalaista herrassäätyä vastaan, minkä korjaa pian ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi herraväeksi. Tämän vihan kerrotaan olevan sekä synnynnäistä rotuvihaa, mutta siinä olleen myös sosiaalisen vihan aineksia, jolle koko yläluokka kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä vihattava.

Syntyjään ei päähenkilö kuitenkaan ollut proletaari, vaan yrittäjäperheestä ja aineellisesti hän tuli erinomaisesti toimeen myös rahan orjuudesta pois astuttuaan. Syntyperästään johtuen hän ei voi liittyä kaikkein radikaaleimpiin sosialisteihin, vaan ainoastaan liikkeen maltilliseen siipeen, ”upseeritasolle”.

Sosialistiksi tuo onnen orjaksi siirtynyt mies jääkin ja olisi kiinnostavaa saada lukea tuo teos Suomi tulevaisuuden valtiona, joka olisi kirjoitettu toisen sortokauden aikana juuri hiukan ennen maailmansodan syttymistä. Valitettavasti sellaisia ei siihen aikaan todellisuudessa ilmestynyt. Suomen itsenäistyttyähän niitä tuli sitäkin enemmän.

Päähenkilö jää kuin jääkin itse asiassa naisten orjaksi, sillä hän ei pysty heidän kanssaan sellaisiin suhteisiin, joissa ei haavoittuisi, mikä viittaa varsin narsistiseen persoonallisuuteen. Vapautuksen taitaa sentään tuottaa vanhuus, ymmärtää lukija kirja loppusivuilta.

Leino itse ei suorastaan vanhaksi elänyt, vaan kuoli jo 47-vuotiaana ja terveytensä menettäneenä, mutta kenties kirjojen päähenkilön vanhuus oli hänenkin haaveensa: saavuttaa mielenrauha jossakin luostarin kaltaisessa paikassa, jossa vuosisatojen ikuinen kiertokulku avautui pyyteettömälle kontemplaatiolle eivätkä reumatismi tai eturauhastulehduskaan toisaalta vaivanneet.

Tuo viimeinen lause ei ole peräisin Leinolta, vaan on ns. historiallisen mielikuvituksen luomus.