Pariisi ja kevytmielisyyden synty

Kevytmielisyys ja Pariisi

Markus Nummi kirjoitti aikoinaan kirjan Kadonnut Pariisi, jossa hän osoitti, ettei Pariisia oikeastaan ole olemassa, vaikka moni luulee siellä jopa käyneensä. Sen sijaan on vain pariisipuhetta ja kun yritämme löytää itse sen kovan ytimen, kopaisemme vain tyhjää.

En halua ryhtyä polemisoimaan tuota ilmeisen huolellista argumentaatiota vastaan. Minulle riittävät omat, petolliset vaikutelmani ja mielikuvani, joita sitten suhteutan muiden vastaaviin.

Tuntuu, etten kyllästy Pariisiin koskaan. Minulla oli ensi kerran onni vierailla siellä jo vuonna 1967 eli ennen hullua vuotta. Seuraava visiitti oli kaksi vuotta myöhemmin. Omalla autolla tietenkin, kenelläpä olisi ollut varaa lennellä, näissä meikäläisten piireissä.

Siinä vanhassa Pariisissa, uskallan jo käyttää tuota nimitystä, oli vielä monia piirteitä, joita ei enää ole. Puliukotkin olivat siellä jotenkin pittoreskeja verrattuna meikäläisiin alan miehiin ja muutenkin tietty nukkavieruisuus kuului kuvaan. Kaikki autot olivat ruttuisia ja liikenne täysin mieletöntä anarkiaa. Osa siitä, mitä havaitsin, lienee ollut oman valikoivan kiinnostukseni seurausta, mutta ei sentään kaikki.

Samaan aikaan oli selvää, ettei arkipäivän banaalisuuksista välitetty, vaan kannettiin aina ylpeänä omaa asemaa suuren kansakunnan jäsenenä. Pariisi oli maailman napa vielä puoli vuosisataa sitten ja englanninkielen tarjoaminen keskustelussa olisi ollut miltei yhtä törkeää kuin saksan. Ranskaa sen olla piti ja mikäli jokin äänne ei ulkomaalaisella mennyt kohdalleen, oli ylimielinen hymy vastaanottajan taholta tietenkin aivan paikallaan. Sellainen se maailma oli.

Sitä paitsi vanhassa Pariisissa tarjoilija oli vielä garcon ja jos jostakin löytyi naispuolinen alan edustaja, oli hän garconne. Tätä oli hauska verrata mielessään saksalaiseen termiin Herr Ober. Ero tuntui yhtä merkittävältä kuin saksalainen tapa mitätöidä matkaliput (entwerten), kun ne taas ranskassa ja englannissa tehtiin päteviksi (validation).

No, joka tapauksessa vuoden 1968 jälkeen oli viisaampaa käyttää tarjoilijasta sanaa mademoiselle, mutta saattaahan olla, että sekin on nykyään poliittisesti epäkorrekti. Sillä olen kuitenkin tainnut pärjätä. Ehkäpä madame/monsieur on turvallisempi.

Junnu Vainio lauloi aikoinaan siitä, ettei Kööpenhamina ollut enää kuin ennen. Sama se on Pariisinkin kanssa. Olihan kyseessä sentään synnin pääkaupunki vakavamielisen Euroopan silmissä. Edes vuonna 1967 Pigalle ei ollut oikeastaan mitään Reeperbahniin verrattuna eikä edes Amsterdamiin.

Revyyt ja pornografia kuuluivat luonnostaan Euroopan mahtavimman suurkaupungin moraalisesti arveluttavaan hahmoon. Ne syntyivät juuri samalla, kun itse noita suurkaupunkeja alkoi syntyä. Kaiista suurkaupungeista Pariisi oli se varsinainen jättiläinen. Se oli todella ”Das wahre Milliardenland”, kuten vuosisadanvaihteen suuri ja merkillinen guru Max Nordau asian esitti.

Ehkä olennaisin historiallinen uutuus kuitenkin oli juuri tuo pariisilainen kevytmielisyys. Se oli uuden, urbaanin psykologian ilmaus ja paikan tavaramerkki. Se, että jokaiseen kelpo perheeseen kuului myös ulkojäsenenä rakastajatar, oli normaali asia. Joskus kyseessä saattoi olla varsinainen ménage à trois, mutta useimmiten rakastajatar sentään säädyllisesti pidettiin perheen ulkopuolella.

Pyhää yksiavioisuutta siis loukattiin. Tai mitä siinä nyt niin pyhää olikaan, kysyi ranskalainen? Tietyillä eläinlajeilla on taipumus jyrkkään ja eksklusiiviseen yksiavioisuuteen, näin esimerkiksi joutsenilla. Ihmisillä ilmiö on aika suhteellinen: joillakin on ja joillakin ei ja toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän. Kun nyt biologiaan mennään, muistakaamme ainakin myös ihmislajin jatkuva kiima.

Nykykulttuurissamme tähän asiaan liittyvää monogamian ja folie à deux’n myyttiä on pönkitetty niin ylenmääräisesti, että miehetkin ovat jo kai yhä useammin sisäistäneet uudenlaisen synnintunnon, joka liittyy niin sanottuun ”pettämiseen”. Feministisen militantin vähämielisyyden (folly) kannalta asia kuuluu peruskysymyksiin ja tavoitellun vallan tukipilareihin.

Ettei tässä nyt vallan jäisi naiiviuden pakkopaitaan, kannattaa tutustua siihen, miten asiat ymmärrettiin sata vuotta sitten, jolloin Ilmari Kiannon tapaiset oman tiensä kulkijat haastoivat niin kirkon tekopyhimykset kuin maallisetkin ahdasmielisyyden apostolit.

Pariisi siis leimautui kevytmielisyyden pääkaupungiksi ja miksipä ei. Olihan kyseessä tasavalta, jonka kansallislaulunakin oli tuo vertatihkuva vapauden symboli, marseljeesi. Pariisissa sai olla mitä mieltä halusi, ja suurkaupungin nimettömyydessä oli myös helppo elää, kuten halusi. Kenelläkään ei ollut oikeutta eikä edes mahdollisuutta tulla toisten elämäntapaa mestaroimaan.

Vai oliko asia sittenkään näin? Ehkä ranskalaisessa kulttuurissa kuitenkin oli tietty poroporvarillisuuden juonne, joka pani ihmiset kumartamaan sosiaaliselle paineelle. Vallankumouksellisuus, jolle pariisilaiset ovat aina olleet herkkiä, on sekin sentään massailmiö. Se on tarttuva tauti, joka laskee äkillisesti ihmisten älyllistä tasoa ja saa heidät tekemään yhdessä mielettömyyksiä.

Olen joskus nähnyt tolkuttomasta mellakoinnista näytettävän nimitystä neekeröinti, mikä siis ilmeisestikin viittaa ei-eurooppalaiseen etnisyyteen. Olisi kuitenkin väärin unohtaa, miten alttiita ranskalaiset ovat olleet tällaiselle käytökselle.

Suuren vallankumouksen aikana rahvas suoritti kaikenlaisia julmuuksia ja rehvasteli niillä sen sijaan, että olisi hävennyt. Bastiljin komendantti, markiisi de Launay teurastettiin ja hänen sydäntään kannettiin seipään päässä roskajoukon laulaessa vitsikkäitä kupletteja sydämen merkityksestä silloin kun juhlitaan.

Voin hyvin ymmärtää, että juuri tämän, yhä uudelleen ilmenevän mellakointiherkkyyden takia joku onkin nimittänyt ranskalaisia ”mielisairaaksi kansaksi”. Nimitys tietenkin viittaa kansallisen kulttuurin tiettyihin piirteisiin eikä sen jäsenten psyykkiseen terveyteen, mutta taitaa silti olla hieman kohtuuton.

Epäilemättä ranskalaiset ovat pohjoismaisesta näkökulmasta katsoen yhäkin aika kevytmielisiä ja ehkä myös taipuvaisia perusteettomaan hilpeyteen ja joutavaan venkoiluun muistuttaen tässä savolaisia. Toisaalta kyseessä saattaakin olla tietty taipumus syvällisyyteen eli siihen, ettei arkipäivän pikku asioiden anneta kokonaan pimentää sitä tosiasiaa, että olemme maailmaan heitettyjä, kuolevaisia ihmisiä.

Tämän takia, eli siis tavallaan sub specie aeternitatis, on sallittua ja suotavaa tuhlata joskus rahaa aivan tarpeettomaan ja nautiskella vaikkapa rakastajattaren kanssa hyvästä ateriasta ja viinistä keskellä päivää ja työviikkoa. Vai onko?

En minä voi kehua ranskalaisia erityisemmin tuntevani. Käsitykseni ovat vain rakentuneet eri lähteistä ja lähinnä kirjallisuudesta saatujen vaikutteiden pohjalle. Muuan vaikuttaja on ollut Armas J. Pulla, jonka kirjoja on syystäkin arvosteltu diletanttimaisiksi ja siis kevytmielisiksi. Olen kyllä aina nauttinut niiden lukemisesta.

Kiinnostavaa on, että Aleksandr Herzen, joka aikoinaan 1800-luvun puolivälissä saapui Pariisiin suurena länsimaalaistajana eli zapadnikkinä, korjasi pian näkemyksiään ja rupesi väittämään, että puheet ranskalaisten suuresta kevytmielisyydestä olivat myytti.

Ainakin venäläisiin verrattuna näet ranskalaiset olivat poroporvarillisuutensa vankeja. Venäjä –poliittisen orjuuden maa- oli kuitenkin arkielämän tasolla vapauden valtakunta –страна бытовой свободы.

Nyt tämä alkaa mennä jo monimutkaiseksi, mutta kuten sanotaan, elämä on. Oliko Ranska tuohon aikaan todella poroporvarillisuuden linnake? Entä säilyikö se sellaisena vuosisadan lopulle saakka?

Ehkä voisimme hyväksyä edellisen, mutta jälkimmäinen lienee pakko hylätä. Saattaa olla, että gallialainen keveys ja ésprit olivat keskimäärin juuri niin tyhjänpäiväisiä, kuin Dostojevskin aikalaiskuvaukset antavat ymmärtää, mutta tuntuu selvältä, että ero esimerkiksi pohjoismaihin ja Saksaan oli selvä Ranskan hyväksi: siellä osattiin elää! Ainakin ulkomaalaiset Pariisissa olivat vapaita sovinnaisuuden kahleista.

Saksalaiset ja miksei skandinaavitkin saattoivat olla syvällisiä omalla tavallaan, mutta ehkä ranskalaiset olivat sitä omallaan? Ville Vallgrenin ja muiden Pariisin suomalaisten kuvauksista välittyy yhä uudelleen se, miten vapaalta elämä tuntui tuossa kaupungissa, joka oli kuin olikin itse asiassa maailman napa ja koko maailman edistyksellisen kulttuurin tyyssija. Siitä on aikaa vain sata vuotta.

Meidän globalisoituneena aikanamme Pariisi saattaa näyttää lähinnä vain yhdeltä taantuvan eurooppalaisen maan pääkaupungilta, jonne menemistä vastaan puhuvat ankeat ja nuhjuiset pikku hotellit, amerikkalaiset ja saksalaiset turistit, täyteen ahdetut ravintolapöydät ja tunkeilevat ja joskus vaarallisetkin maahanmuuttajat, jotka ainakin välillä esiintyivät jo isännän elkein. Onhan niitä sellaisiakin puolia.

Ja mitäpä on meille Pariisi enää tänään verrattuna siihen, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten? Osaako nuoriso ranskalaisia lauluja? Lukeeko se ranskalaisia romaaneja? Miten korkealla on ranskalaisen tieteen prestige?

Ei Ranska eikä Pariisi vielä mitättömyyksiin kuulu millään mittarilla, mutta kyllä se taitaa olla yhä kauempana kulttuurimme keskipisteestä. Nykyisellä maailmalla näyttää yhä olevan vain yksi napa, jota on viime aikoina nimitetty myös Trumpistaniksi. Mutta kehitys jatkuu ja huomenna asiat ovat taas toisin kuin tänään.

Jotakin tuntuu kuitenkin säilyvän. Pariisista voi yhä sanoa kuin Egon Friedell lähes sata vuotta sitten sanoi Ranskasta: sitä voi haukkua miltei kaikesta muusta, mutta ei siitä, että se olisi ikävä.

Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.

Paheista hyveiksi

Paheiden menetetty maine

Irstaus/himo/haureus kuuluu vanhoihin kuolemasynteihin. Muitahan olivat ylpeys, kateus, laiskuus, ahneus ja ylensyönti. Luettelo on hieman vaihdellut ja vihakin on siinä joskus mainittu.

Katolisen moraaliopin mukaan kuolemansynnille olivat ominaisia asian vakavuus, tietoisuus asian vakavuudesta ja vapaa suostumus.

No, siinä tapauksessa kai oikeutettu vihastuminen tai pikaistuminen eivät kuulu samaan joukkoon ja kaipa myös ylpeys, kateus ja laiskuus saattavat olla luonteen vikoja, joille ei mitään mahda, mikä kenties voisi muuttaa asian arviointia ja kenties ei. Sisäerityskin voi vaikuttaa asioihin.

Mutta kaiketi jokaista pitää mitata edellytystensä valossa. Jos puu on väärää, ei siitä suoraa kalua synny. Sir Isaiah Berlin muiden muassa puhui ihmisyyden kierosta puusta: The crooked timber of humanity.

Kiinnostavaa on se muutos joka kulttuurissa tapahtuu, koskien paheiden merkityksen arviointia.

Eipä nimittäin taida olla tuossa syntiluettelossa yhtään asiaa, jota ei nykyään pidettäisi hyveenä ainakin joissakin rajoissa. Asian selvittämiseksi kannattaa vilkaista vaikkapa naistenlehtiä, jotka vanhastaan ovat pitäneet noita kysymyksiä erikoisalanaan.

Siitä, että asiat ovat muuttuneet kielletyistä tai ainakin moitittavista kiitettäviksi on luultavasti seurannut myös se, että tuo entinen tietoisuus asioiden vakavuudesta on hiipunut ja samalla kaiketi myös niiden asema kuolemansynteinä myös katolisuuden piirissä. Vai liekö?

Mutta se nyt ei ole tässä tärkeää.

Entäpä millaisia seurauksia on tuolla kehityksellä, joka yllä on oletettu ja ainakin minusta vaikuttaa ilmeiseltä, kunnes toisin todistetaan.

Irstaus on muuan kiinnostava tapaus. Sen merkitys syntinä, olkoonkin että ilman ajatusta tuonpuoleisista sanktioista, tunnettiin erityisen voimakkaasti vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ja  jopa vielä myöhemminkin. Se tuotti vaarallisia ja turmiollisia seurauksia ja sen kurissa pitäminen oli vaikeaa ja usein mahdotonta hyvistä tarkoituksista huolimatta.

Joka tapauksessa yhteiskunta korosti syystä asian turmiollisuutta, vaikka saattoikin katsoa salassa tapahtuvaa syntiä läpi sormien. Jotkut maat olivat sallivampia kuin toiset. Pariisi oli kuuluisa nimenomaan synnin pesänä ja kevytmielisyys liitettiin siihen kaikkialla.

Ihmisten tavaton sikiäminen tuohon aikaan liitettiin seksuaaliseen hillittömyyteen. Venäläisen dekadenssin ilmentymiin kuului peräti avioliitto ilman seksiä. Sitä saarnasi Tolstoi ja sitä toteuttivat ainakin periaatteessa Zinaida Hippius ja Dmitri Merežkovski. Samaa aatetta kannatti Vladimir Solovjov.

Sotien jälkeen ja nimenomaan 1960-luvulla tapahtunut seksuaalivallankumous muutti seksuaalisuuden reunaehdot perin pohjin.

Ehkäisypillereiden ja penisilliinin turvissa suurten ikäluokkien seksuaalisuus kaikkialla läntisessä maailmassa koki sellaisen kopernikaanisen vallankumouksen, jolla ei liene aiempia vertauskohtia missään kulttuurissa, ainakaan prosessin äkillisyyden huomioiden.

Make love, not war-filosofia pyrki nostamaan myös pelkän irstauden kiitettävien asioiden joukkoon. Samalla kävi mahdottomaksi edes käyttää siitä tuota vanhaa, kompromettoivaa nimitystä ja alettiin puhua seksistä.

Kyseessähän oli itse asiassa uusi käsite. Kun muuan rouvasihminen perestroikan aikana väitti TV-ohjelmassa, ettei Neuvostoliitossa ollut ”teidän porvarillista seksiänne”, hän oli ihan oikeassa. Mikäli hän olisi sanonut –kuten usein väitetään- ettei koko maassa ole seksiä, hän olisi silloinkin ollut tavallaan oikeassa. Se käsite ei kuulunut viralliseen diskurssiin. Tokihan sitä sukupuolisuutta riitti.

Kulttuurivallankumouksesta lähtien seksi eräänlaisena hyödykkeenä, eli siis seksuaalinen tyydytys on kuulunut etenkin vasemmalle suuntautuneen älymystön piirissä, mutta myös monissa muissa piireissä hyveiden joukkoon, kuten muutkin entiset ns. kuolemansynnit, kenties pienin poikkeuksin, esimerkiksi ylensyönnin kohdalla.

Mitä mässäykseen tulee, esimerkiksi markiisi de Sade piti ylenmääräistä herkuttelua ja tolkuttoman kalliiden ruokalajien syömistä yhtenä luonnottoman syntisen elämän huipentumana –jollaisista hänen kuvaamansa turmeltuneisto nautti. Ajatelkaamme nyt vaikkapa ananasta talvella ja pohjoisessa…

Yhteiskunnan ja valtion kannalta tuolla mainitulla irstauden rehabilitoinnilla on merkitystä monessa suhteessa. Kyse ei suinkaan ole vain muutoksista asenteissa: paheksutaanko vai ei, vaiko peräti ylistetään.

Kohtalokas merkitys on ollut sillä, että aivan paradoksaalisesti se samainen ikäkohortti, joka toteutti kulttuurivallankumouksessa arvojen kääntämisen päälaelleen, oli sangen huono sikiämään. Nythän sen aika on jo siltä osin ohi.

Asia on ymmärrettävä. Lisääntyminen ja seksi -ymmärrettynä hyödykkeeksi, jota pyritään maksimoimaan- ovat toisilleen vihamielisiä asioita.

Aikoinaan tilanne oli päin vastainen ja vain sankarillinen pidättyväisyys säästi vaimot loputtomilta synnytyksiltä.

Itse asiassa tietenkin synnytykset vähentävät väistämättömästi seksielämää, mihin lienee selkeä biologinen perustansa.

Mikäli seksiä nyt sitten pyritään maksimoimaan, on synnytykset minimoitava ja mieluimmin sijoitettava hedelmällisyysajan lopulle, ellei niistä sitten kokonaan luovuta. Näinhän nyt juuri tehdään.

Tuloksena on väestönkasvun pysähtyminen ja jopa aleneva kierre, joka siis paradoksaalisesti osaltaan johtuu entistä suuremmasta panostamisesta seksiin tai ainakin sitä palvelee.

Kun nykykulttuurin hyveiden ja tavoiteltavien asioiden pakettiin lisätään muita entisiä kuolemansyntejä ja siis myöhempiä hyveitä, ne vain vahvistavat trendiä: kateus, laiskuus ja ahneus sopivat erinomaisesti lapsettomille ja voivat tietysti jo sinänsä olla lapsettomuuden syitä. Konsumerismi ja kerskakulutus ovat lisääntymiselle vihamielisiä asioita.

Turhamaisuus, muuan ylpeyden muoto, on kuin piste i:n päälle.

Mutta tämä seksin irtoaminen lisääntymisestä ja muuttuminen sille vihamieliseksi voimaksi on vain yksi piirre siinä moraalin vallankumouksessa, jonka huippukohdan voinemme ajoittaa 1960-luvun jälkipuoliskolle ja 1970-luvun ensi puoliskolle.

Sen jälkeen seksistä on joillakin tahoilla aivan määrätietoisesti pyritty tekemään myös maailman napaa ja yhteiskunnallisten kysymysten tärkeintä aluetta.

Voipa sanoa, että muutoksen perusteellisuus tällä alalla on viimeisten sadan vuoden aikana ollut varsin imponoiva.

Kuinka kauan kuluu siihen, ettei uusi sukupolvi kykene lainkaan ymmärtämään 1800-luvun romaaneja? Vai ollaanko jo siinä pisteessä? Voisiko se tarkoittaa vaikkapa sitä, että koko kulttuurikehityksen suuri linja on katkennut ja olemme siirtyneet johonkin uuteen? Ehkäpä olemme vanhan länsimaisen kulttuurin perillisiä enää vain nimellisesti?