Pitäisikö pystyttää patsas?

 

Kummallinen suurmies

 

Väinö Linna, Esseitä. WSOY 2007, 597 s.

 

      En ole nyt lukenut koko tuota mainittua kirjaa taas uudelleen läpi. Olen tehnyt sen joskus 1990-luvulla (silloin kokoelman nimi oli Murroksia) ja verestin vain vähän vanhoja muistoja.

       Huomaan myös kirjoittaneeni Linnasta useitakin blogeja. Hän kuuluu ns. kotijumaliini ja hänen patsaansa olisi kaappini päällä Runebergin ja Mannerheimin vieressä, mikäli tuollaista patsasta olisi saatavilla.

     Joka tapauksessa Linnan ajatuksia lukiessa vahvistuu yhä uudelleen se käsitys, että tämä kansallisen paradigmamme muuttaja todella oli nero sanan klassisessa merkityksessä. Häntä voi verrata Solženitsyniin, joka vaati kansaansa lopettamaan valheessa elämisen ja jonka kohtaloksi on paradoksaalisesti tullut niin typeryksien ylenkatse kuin tyrannin suorittama henkisen perinnön ryöstö ja väärennys.

      Linnan suuri urotyö ei ollut mikään taistelevan propagandistin tai tutkivan journalistin poleeminen hyökkäys joitakin valheellisia näkemyksiä vastaan. Ei kyse myöskään ollut simppelistä todellisuuden entistä naturalistisemmasta kuvauksesta. Kyllä hän loi taideteoksen, jossa halusi esittää mielestään oleellisen ja unohdetun vaikka jätti paljon sanomattakin. Tämän hän myös itse toteaa.

      Huomaan kirjoittaneeni niin paljon Linnasta ja hänen näkemyksistään, etten jaksa samoja asioita enää toistaa (ks. Vihavainen: Haun linna tulokset). Esimerkiksi Linna historiankirjoittajana on teema, jota en viitsi enää uudelleen ruveta jauhamaan, sillä olennainen siitä on jo tullut sanotuksi, mutta samat argumentit esitetään vain loputtomasti uudelleen.

       Myös Linnan suhde Runebergiin on hyvin tunnettu ja hän on epäilemättä oikeassa arvioidessaan tämän arkaaisine ihmiskuvineen ja kuolemankultteineen uuteen aikakauteen aivan sopimattomaksi profeetaksi, niin etevä runoilija kuin tuo vanha klassikko olikin. En muistanutkaan, että Linna oli lukenut myös Erich Frommia ja luulen, että tuo ”Kuolemankultti” on sieltä peräisin.

     Itse korostaisin, paitsi Runebergin tavatonta kansallista merkitystä aikansa kontekstissa, myös hänen klassismiaan, joka oli vain siirretty nykyaikaan, siis 1800-luvun alkuun. 1900-luvun puolivälissä sen yhä omaama ajankohtainen merkitys kuuluu historian ihmeisiin.

      Linna oli ennen muuta kansallisen paradigman muuttaja ja erittäin intelligentti henkilö, joka pärjäsi suvereenisti myös historian ammattilaisille, kun tarvis tuli. Ennen muuta minua hänessä miellyttää se kuvia kumartelematon rohkeus, joka samalla liittyi tiettyyn eleettömään vaatimattomuuteen. Tällainen ei totisesti ole tässäkään maassa ollut liian yleistä.

     Nostan tästä kokoelmasta esille nyt vain yhden detaljin, joka näyttää nykyihmiselle olevan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

     Näin hän kirjoittaa: ”Kirjasani ei … ole ainoatakaan sotilasta, joka sisimmässään kävisi raskasta moraalista kamppailua sodan mielettömyyttä vastaan. Tämä johtuu siitä, etten tavannut sodan aikana ainoatakaan tällaista ihmistä… Sodan julmuus on kevytmielisessä tappamisessa. Silvottu ruumis on seuraus, kevytmielisyys suhteessa ihmishenkeen on syy.  Ja kevytmielisyys on siinä, että yhteiskunta, johon sotilas kuuluu, ottaa häneltä hänen yksilöllisen moraalien vastuunsa”.

      Viiden sotavuoden aikana Linnan näki vain yhden ihmisen, joka tunsi olevansa henkilökohtaisesti vastuussa jokaisesta teostaan. Hän oli palavasilmäinen ja pitkäpartainen Jehovan todistaja, joka oli teljetty lautavajaan, koska kieltäytyi ottamasta asetta. Sieltä käsin hän ei paljoakaan voinut vaikuttaa maailmanhistorian kulkuun, huomauttaa kirjailija.

      Tämä olkoon vaikkapa eilisen aseistakieltäytyjien päivän kunnaiksi. Mutta aamun uusintana erään toisen kiintoisan kirjan herättämä blogi. Muuten, myös Viljam Pylkäksen muistelmat kannattaa lukea Linnan ”Tuntemattoman” rinnalla” (ks. Vihavainen: Haun pylkäs tulokset ).

Tässä Linnasta:

tiistai 12. tammikuuta 2021

Monumentin juurella

 

Kansakunnan kaapin päällä

 

Väinö Linna. Tunnettu ja tuntematon. Toimittaneet Jyrki Nummi, Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Pertti Haapala. WSOY 2020, 461 s.

 

       Tässäpä järkäle, joka jo kooltaan sopii kansalliskirjailijan juhlakirjaksi. Kirjoittajissa on eturivin intellektuelleja eri aloilta, Risto Alapurosta ja Pertti Haapalasta Panu Rajalaan, Kimmo Rentolaan ja Yrjö Varpioon. Historia, sosiologia ja kirjallisuuden tutkimus ovat siis vahvoilla nimillä mukana.

      Lisäksi mukana on vähemmän tunnettuja ja ansioidensakin puolesta vaikeammin tähän teemaan yhdistettäviä nimiä. Hyvähän se on, että näkökulmia on monia. Kansallinen monumentti kannattaa valaista joka puolelta.

      Tällaisesta kokoelmasta tietenkin riittää virikkeitä yllin kyllin. Hyvä, jos saa niiden paljoudelta öitään nukutuksi. En kuitenkaan rupea referoimaan kaikkia niitä ajatuksia, jotka Linnan tuotanto on herättänyt. Kerron sen sijaan omistani, joita tämä kirja on kirvoittanut.

       On ensinnäkin huomionarvoista, että mies, joka nousi aikoinaan esille suurena kriitikkona ja kerettiläisenä, on nyt samassa asemassa kuin Runeberg aikoinaan. Eivät hänestä kaikki suinkaan tykkää, pois se, mutta kaikki kyllä joutuvat sopeutumaan hänen olemassaoloonsa ja reagoimaan kukin tavallaan.

       Kuten joku tämän kirjan kirjoittajista sanoi: mies, jonka kuva on setelissä, ei voi olla kovin kapinallinen.

       Näinhän se on. Sivistyneistömme maalaama omakuva Suomen kansakunnasta oli aikoinaan komea ja innostava. Se kansakunta oli ensi luotava sekalaisesta raaka-aineesta, jossa nimenomaan tuo raakuus, kypsymättömyyden ja jalostumattomuuden synonyyminä oli vallitsevana.

       Kansakunta sivistyskansana oli ja on meillä siis hyvin uusi ilmiö, sikäli kuin ei tarkoitettu ruotsalaista traditiota, johon mieluummin haluttiin katkaista napanuora, ymmärrettävästi. Niinpä koko sivistyksellemme tuli poikkeuksellisen ominaiseksi uutuus, historiattomuus ja sen mukana lähes väistämättä myös rahvaanomaisuus.

       Linnan suurtyö oli runebergilaisen kansankuvan korvaaminen rahvaanomaisella. Tuo edellinen ihannoi kyllä suomalaista kansaa, mikä oli uutta ja hyvin merkittävää, mutta oli samaan aikaan hierakkinen ja toisen maailmansodan aikaan jo anakronistinen, arkaainen.

       Linnan suoritus merkitsi rahvaan vapauttamista herrasväen holhouksesta. Hän pani sen puhumaan omalla kielellään ja katselemaan maailmaa omasta näkökulmastaan -olkoonkin, että se kulma oli vain Pentinkulma eikä sen enempää, fiktiivinen pars pro toto ja siis joka tapauksessa vain yksi osa todellisuutta.

       Linnan saavuttama asema kansalliskirjailijana asettaa joka tapauksessa koko Suomen aivan tiettyyn valaistukseen. Mikä on se maa, jossa kansakunnan historiallisen itseymmärryksen mittapuuksi tuleekin sivistymättömien torpparien ja kylänloppulaisten kokemus? Miten on mahdollista, että myös sivistyneistö lopulta osti koko paketin karvoineen päivineen?

       Minusta tämä on asia, jota kannattaa miettiä yhä uudelleen. Samanlaista rahvaanomaisuuden glorifiointia, joka meillä on kansakunnan regaalioiden kruununjalokivi, en tunne mistään muualta.

      Venäläiset ovat suuria korkeakulttuurin kumartajia joka sorkka, ruotsalaisista puhumatta, vaikka heillä onkin egalitarismi muotivaatteena, jolla koreillaan. Mutta näillä molemmillahan myös perinteitä riittää. Norjalaisten tilannetta en tunne, mutta viikinkiperinne joka tapauksessa kompensoi siellä talonpoikaista kulttuurin nuoruutta.

       Virolaiset voisivat historialtaan olla suomalaisiin verrattavissa, mutta kyllä sekin rinnastus tuntuu ontuvan. Neuvostokausi sai heidät kerääntymään kansallisten symboliensa luo. En luule, että virolaiset olisivat samanlaisia amerikkalaisia kuin suomalaiset, joihin on helppo kaataa mitä tahansa, tyhjiä astioita kun ovat.

       Mutta joka tapauksessa. Linna sopii hyvin koko suomalaisuuden symboliksi. Kirjahyllyni päällä on Runeberg ja Mannerheimin korkokuva on siellä peräti neljänä kappaleena. Linnan ottaisin sinne ehdottomasti, jos löytäisin jostakin.

      Kuitenkin koko ajatus Linnasta patsaana kaapin päällä olisi ollut vielä 50-luvulla niin absurdi, ettei se olisi ketään edes naurattanut. Runeberghan siellä siihen aikaan oli ja Mannerheim nyt tietysti.

       Nyt asia kyllä kuitenkin on toisin ja sehän merkitsee paradigman muutosta, turha sanoakaan. Linna on nyt sillä tavalla väistämätön ja pyhä, että hänestä kelpaa ja on jo pakkokin tehdä myös parodioita. Niitä on tässäkin kirjassa. Lisäksi Linna on kyllin merkittävä tullakseen jonninjoutavan lätisijän fiktiivisen haastattelun kohteeksi.

      Siinä tämä vittua hokeva tyttönen pääsee poseeraamaan kaikessa blaseerautuneisuudessaan Linnan prima facie edustaman tympeän establishmentin taustaa vasten. Toinen taas pääsee lausahtamaan upeasti Väinö Linna sucked. Otti siis päähän mokoma kipsikuva, kunnes äänikirja paljasti, että hei! Äijähän osaa olla kiinnostava.

       Tässä kaiketi sitten on se uusi näkökulma, joka vielä kerran ja ehkä piankin on tuleva Linnan paradigman tilalle. Mitenkähän tuota nimittäisi? Tai antaapa olla, odotellaan kunnes se ensin tulee.

       On se Linna nyt siis sen verran tärkeä kansakunnan kannalta, että se on pakko nähdä ja noteerata siinä keskellä tietä, jos tämän kansan arvoituksia lähtee tutkistelemaan. Kantaa ottavat niin herrat kuin narrit.

       Vieraille kielille kääntäminen sen sijaan on hankalampaa, eikä Linna ole koskaan pystynyt tunkeutumaan toiseen kulttuuriin. Hänet ymmärtääkseen on tunnettava suomalaiset ja päinvastoin. Kääntäjien yritykset ovat kyllä usein olleet suorastaan ihailtavia.

       Muuan tässä kirjassa kirjoittava saksalainen ei pysty hyväksymään sitä, että suomalaisten sota olisi ollut niin erilainen kuin saksalaisten, kuten Tuntematon antaa ymmärtää. Sodassa on aina sotarikoksia, sanoo hän ja perustelee asiaa sillä, mitä saatiin selville Wehrmachtin kätketyistä tekosista.

      Mutta suomalaiset korpisoturit eivät olleetkaan Wehrmachtia, saati niitä Sturm-joukkoja, joita nuori upseerinkloppi olisi itselleenkin halunnut. Sota oli epäilemättä inhottava ja epäinhimillinen asia, mutta ei se Karjalan korvessa muodostunut rikollisuudeksi olemassa olevien normien mukaan. Muita on jälkeenpäin turha ruveta keksimään.

       Saksalaisille viime sota on keskeinen kansallinen trauma, suomalaisille se merkitsee pikemminkin kansakunnan syntyä kypsässä muodossaan. Siksipä lienee mahdotonta saada saksalainen ymmärtämään, mikä on Tuntemattoman viesti ja merkitys. Eivät sitä ymmärrä venäläisetkään. Ei sinne päinkään.

     Sitten, kun tämä tapahtuu, olemme luultavasti päässeet aivan uudelle tasolle kansakuntien suhteissa ja sitä kyllä kaipailisin.

On tässä kirjassa paljon kiinnostavaa luettavaa. Suosittelen.

 

Pariisi ja kevytmielisyyden synty

Kevytmielisyys ja Pariisi

Markus Nummi kirjoitti aikoinaan kirjan Kadonnut Pariisi, jossa hän osoitti, ettei Pariisia oikeastaan ole olemassa, vaikka moni luulee siellä jopa käyneensä. Sen sijaan on vain pariisipuhetta ja kun yritämme löytää itse sen kovan ytimen, kopaisemme vain tyhjää.

En halua ryhtyä polemisoimaan tuota ilmeisen huolellista argumentaatiota vastaan. Minulle riittävät omat, petolliset vaikutelmani ja mielikuvani, joita sitten suhteutan muiden vastaaviin.

Tuntuu, etten kyllästy Pariisiin koskaan. Minulla oli ensi kerran onni vierailla siellä jo vuonna 1967 eli ennen hullua vuotta. Seuraava visiitti oli kaksi vuotta myöhemmin. Omalla autolla tietenkin, kenelläpä olisi ollut varaa lennellä, näissä meikäläisten piireissä.

Siinä vanhassa Pariisissa, uskallan jo käyttää tuota nimitystä, oli vielä monia piirteitä, joita ei enää ole. Puliukotkin olivat siellä jotenkin pittoreskeja verrattuna meikäläisiin alan miehiin ja muutenkin tietty nukkavieruisuus kuului kuvaan. Kaikki autot olivat ruttuisia ja liikenne täysin mieletöntä anarkiaa. Osa siitä, mitä havaitsin, lienee ollut oman valikoivan kiinnostukseni seurausta, mutta ei sentään kaikki.

Samaan aikaan oli selvää, ettei arkipäivän banaalisuuksista välitetty, vaan kannettiin aina ylpeänä omaa asemaa suuren kansakunnan jäsenenä. Pariisi oli maailman napa vielä puoli vuosisataa sitten ja englanninkielen tarjoaminen keskustelussa olisi ollut miltei yhtä törkeää kuin saksan. Ranskaa sen olla piti ja mikäli jokin äänne ei ulkomaalaisella mennyt kohdalleen, oli ylimielinen hymy vastaanottajan taholta tietenkin aivan paikallaan. Sellainen se maailma oli.

Sitä paitsi vanhassa Pariisissa tarjoilija oli vielä garcon ja jos jostakin löytyi naispuolinen alan edustaja, oli hän garconne. Tätä oli hauska verrata mielessään saksalaiseen termiin Herr Ober. Ero tuntui yhtä merkittävältä kuin saksalainen tapa mitätöidä matkaliput (entwerten), kun ne taas ranskassa ja englannissa tehtiin päteviksi (validation).

No, joka tapauksessa vuoden 1968 jälkeen oli viisaampaa käyttää tarjoilijasta sanaa mademoiselle, mutta saattaahan olla, että sekin on nykyään poliittisesti epäkorrekti. Sillä olen kuitenkin tainnut pärjätä. Ehkäpä madame/monsieur on turvallisempi.

Junnu Vainio lauloi aikoinaan siitä, ettei Kööpenhamina ollut enää kuin ennen. Sama se on Pariisinkin kanssa. Olihan kyseessä sentään synnin pääkaupunki vakavamielisen Euroopan silmissä. Edes vuonna 1967 Pigalle ei ollut oikeastaan mitään Reeperbahniin verrattuna eikä edes Amsterdamiin.

Revyyt ja pornografia kuuluivat luonnostaan Euroopan mahtavimman suurkaupungin moraalisesti arveluttavaan hahmoon. Ne syntyivät juuri samalla, kun itse noita suurkaupunkeja alkoi syntyä. Kaiista suurkaupungeista Pariisi oli se varsinainen jättiläinen. Se oli todella ”Das wahre Milliardenland”, kuten vuosisadanvaihteen suuri ja merkillinen guru Max Nordau asian esitti.

Ehkä olennaisin historiallinen uutuus kuitenkin oli juuri tuo pariisilainen kevytmielisyys. Se oli uuden, urbaanin psykologian ilmaus ja paikan tavaramerkki. Se, että jokaiseen kelpo perheeseen kuului myös ulkojäsenenä rakastajatar, oli normaali asia. Joskus kyseessä saattoi olla varsinainen ménage à trois, mutta useimmiten rakastajatar sentään säädyllisesti pidettiin perheen ulkopuolella.

Pyhää yksiavioisuutta siis loukattiin. Tai mitä siinä nyt niin pyhää olikaan, kysyi ranskalainen? Tietyillä eläinlajeilla on taipumus jyrkkään ja eksklusiiviseen yksiavioisuuteen, näin esimerkiksi joutsenilla. Ihmisillä ilmiö on aika suhteellinen: joillakin on ja joillakin ei ja toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän. Kun nyt biologiaan mennään, muistakaamme ainakin myös ihmislajin jatkuva kiima.

Nykykulttuurissamme tähän asiaan liittyvää monogamian ja folie à deux’n myyttiä on pönkitetty niin ylenmääräisesti, että miehetkin ovat jo kai yhä useammin sisäistäneet uudenlaisen synnintunnon, joka liittyy niin sanottuun ”pettämiseen”. Feministisen militantin vähämielisyyden (folly) kannalta asia kuuluu peruskysymyksiin ja tavoitellun vallan tukipilareihin.

Ettei tässä nyt vallan jäisi naiiviuden pakkopaitaan, kannattaa tutustua siihen, miten asiat ymmärrettiin sata vuotta sitten, jolloin Ilmari Kiannon tapaiset oman tiensä kulkijat haastoivat niin kirkon tekopyhimykset kuin maallisetkin ahdasmielisyyden apostolit.

Pariisi siis leimautui kevytmielisyyden pääkaupungiksi ja miksipä ei. Olihan kyseessä tasavalta, jonka kansallislaulunakin oli tuo vertatihkuva vapauden symboli, marseljeesi. Pariisissa sai olla mitä mieltä halusi, ja suurkaupungin nimettömyydessä oli myös helppo elää, kuten halusi. Kenelläkään ei ollut oikeutta eikä edes mahdollisuutta tulla toisten elämäntapaa mestaroimaan.

Vai oliko asia sittenkään näin? Ehkä ranskalaisessa kulttuurissa kuitenkin oli tietty poroporvarillisuuden juonne, joka pani ihmiset kumartamaan sosiaaliselle paineelle. Vallankumouksellisuus, jolle pariisilaiset ovat aina olleet herkkiä, on sekin sentään massailmiö. Se on tarttuva tauti, joka laskee äkillisesti ihmisten älyllistä tasoa ja saa heidät tekemään yhdessä mielettömyyksiä.

Olen joskus nähnyt tolkuttomasta mellakoinnista näytettävän nimitystä neekeröinti, mikä siis ilmeisestikin viittaa ei-eurooppalaiseen etnisyyteen. Olisi kuitenkin väärin unohtaa, miten alttiita ranskalaiset ovat olleet tällaiselle käytökselle.

Suuren vallankumouksen aikana rahvas suoritti kaikenlaisia julmuuksia ja rehvasteli niillä sen sijaan, että olisi hävennyt. Bastiljin komendantti, markiisi de Launay teurastettiin ja hänen sydäntään kannettiin seipään päässä roskajoukon laulaessa vitsikkäitä kupletteja sydämen merkityksestä silloin kun juhlitaan.

Voin hyvin ymmärtää, että juuri tämän, yhä uudelleen ilmenevän mellakointiherkkyyden takia joku onkin nimittänyt ranskalaisia ”mielisairaaksi kansaksi”. Nimitys tietenkin viittaa kansallisen kulttuurin tiettyihin piirteisiin eikä sen jäsenten psyykkiseen terveyteen, mutta taitaa silti olla hieman kohtuuton.

Epäilemättä ranskalaiset ovat pohjoismaisesta näkökulmasta katsoen yhäkin aika kevytmielisiä ja ehkä myös taipuvaisia perusteettomaan hilpeyteen ja joutavaan venkoiluun muistuttaen tässä savolaisia. Toisaalta kyseessä saattaakin olla tietty taipumus syvällisyyteen eli siihen, ettei arkipäivän pikku asioiden anneta kokonaan pimentää sitä tosiasiaa, että olemme maailmaan heitettyjä, kuolevaisia ihmisiä.

Tämän takia, eli siis tavallaan sub specie aeternitatis, on sallittua ja suotavaa tuhlata joskus rahaa aivan tarpeettomaan ja nautiskella vaikkapa rakastajattaren kanssa hyvästä ateriasta ja viinistä keskellä päivää ja työviikkoa. Vai onko?

En minä voi kehua ranskalaisia erityisemmin tuntevani. Käsitykseni ovat vain rakentuneet eri lähteistä ja lähinnä kirjallisuudesta saatujen vaikutteiden pohjalle. Muuan vaikuttaja on ollut Armas J. Pulla, jonka kirjoja on syystäkin arvosteltu diletanttimaisiksi ja siis kevytmielisiksi. Olen kyllä aina nauttinut niiden lukemisesta.

Kiinnostavaa on, että Aleksandr Herzen, joka aikoinaan 1800-luvun puolivälissä saapui Pariisiin suurena länsimaalaistajana eli zapadnikkinä, korjasi pian näkemyksiään ja rupesi väittämään, että puheet ranskalaisten suuresta kevytmielisyydestä olivat myytti.

Ainakin venäläisiin verrattuna näet ranskalaiset olivat poroporvarillisuutensa vankeja. Venäjä –poliittisen orjuuden maa- oli kuitenkin arkielämän tasolla vapauden valtakunta –страна бытовой свободы.

Nyt tämä alkaa mennä jo monimutkaiseksi, mutta kuten sanotaan, elämä on. Oliko Ranska tuohon aikaan todella poroporvarillisuuden linnake? Entä säilyikö se sellaisena vuosisadan lopulle saakka?

Ehkä voisimme hyväksyä edellisen, mutta jälkimmäinen lienee pakko hylätä. Saattaa olla, että gallialainen keveys ja ésprit olivat keskimäärin juuri niin tyhjänpäiväisiä, kuin Dostojevskin aikalaiskuvaukset antavat ymmärtää, mutta tuntuu selvältä, että ero esimerkiksi pohjoismaihin ja Saksaan oli selvä Ranskan hyväksi: siellä osattiin elää! Ainakin ulkomaalaiset Pariisissa olivat vapaita sovinnaisuuden kahleista.

Saksalaiset ja miksei skandinaavitkin saattoivat olla syvällisiä omalla tavallaan, mutta ehkä ranskalaiset olivat sitä omallaan? Ville Vallgrenin ja muiden Pariisin suomalaisten kuvauksista välittyy yhä uudelleen se, miten vapaalta elämä tuntui tuossa kaupungissa, joka oli kuin olikin itse asiassa maailman napa ja koko maailman edistyksellisen kulttuurin tyyssija. Siitä on aikaa vain sata vuotta.

Meidän globalisoituneena aikanamme Pariisi saattaa näyttää lähinnä vain yhdeltä taantuvan eurooppalaisen maan pääkaupungilta, jonne menemistä vastaan puhuvat ankeat ja nuhjuiset pikku hotellit, amerikkalaiset ja saksalaiset turistit, täyteen ahdetut ravintolapöydät ja tunkeilevat ja joskus vaarallisetkin maahanmuuttajat, jotka ainakin välillä esiintyivät jo isännän elkein. Onhan niitä sellaisiakin puolia.

Ja mitäpä on meille Pariisi enää tänään verrattuna siihen, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten? Osaako nuoriso ranskalaisia lauluja? Lukeeko se ranskalaisia romaaneja? Miten korkealla on ranskalaisen tieteen prestige?

Ei Ranska eikä Pariisi vielä mitättömyyksiin kuulu millään mittarilla, mutta kyllä se taitaa olla yhä kauempana kulttuurimme keskipisteestä. Nykyisellä maailmalla näyttää yhä olevan vain yksi napa, jota on viime aikoina nimitetty myös Trumpistaniksi. Mutta kehitys jatkuu ja huomenna asiat ovat taas toisin kuin tänään.

Jotakin tuntuu kuitenkin säilyvän. Pariisista voi yhä sanoa kuin Egon Friedell lähes sata vuotta sitten sanoi Ranskasta: sitä voi haukkua miltei kaikesta muusta, mutta ei siitä, että se olisi ikävä.

Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.