Utopistidemokraattien aika?

 

Reaalidemokratia

 

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin erään hullunkurisen termin, jota Neuvostoliitto käytti poliittisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästään.

Sehän oli reaalisosialismi. Sosialismi oli käsite, joka etenkin 1800-luvun alkupuolella oli jokseenkin identtinen utopismin kanssa. Kaikki nuo Saint Simonit, Fourierit ja Proudhonit olivat vakuuttuneita siitä, että kun perustettaisiin uusi, oikeudenmukainen yhteiskuntajärjestelmä, olisi maailmassa kaikki kohdallaan ja ihmiset eläisivät onnellisina ja tasa-arvoisina. Seksuaalisuuden vapauttamista pidettiin usein myös aivan keskeisenä tehtävänä.

Kaiken keskiössä oli omaisuuden tekeminen yhteiseksi (socius tai communis). Yksityisomaisuuden hävittäminen oli välttämätöntä ja joidenkin mielestä tämä koski myös perhettä. Myös Marx ja Engels olivat tätä mieltä ja perustivat oikein kommunistisen puolueen, joka julkaisi hyvin radikaalin manifestin, mutta jäi poliittiseksi nollaksi.

Kuten tunnettua, Lenin otti vuonna 1918 omalle sosialidemokraattisen puolueen fraktiolleen nimen kommunistinen puolue ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta Marxin ja Engelsin ajatuksille, nehän oli jopa tieteellisesti perusteltu tunnetussa Pääoma-teoksessa. Ei tarvinnut kuin toteuttaa.

Aikomukset siis olivat mitä parhaimmat, mutta mitä sitten saatiinkaan aikaan, on toinen asia, jota ei kannata tässä taas enemmälti setviä.

Olennaista on, että todellisuus poikkesi aivan tavattomasti niistä vapauden, tasa-arvon ja vaurauden lupauksista, jotka oppi-isien mukaan ehdottomasti seuraisivat yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta. Sanassa ”reaalisosialismi” oli hyvin vahva apologian maku: kuvitella voitte mitä vain, mutta tällaista siitä todellisuudessa syntyy, vain tällaista…

Toki reaalisosialismi kehui itseään aivan hillittömästi ja lienee saavuttanut tässä suhteessa jonkinlaisen maailmanennätyksen. Itse tuo termi oli kuitenkin koko ajan muistuttamassa siitä, ettei tässä mitään utopiaa eletty, sellainen oli vain tulossa. Aluksi ilmoitettiin mahdollisimman mahtipontisesti, että tulemisen vuosi olisi 1980, mutta jo 1960-luvulla huomattiin, ettei vuotta ollut mahdollista ilmoittaa. Kyseessä olisi pitkän pitkä prosessi…

Kommunismi ei kuulunut antiikin aikana toteutettuihin yhteiskuntajärjestelmiin muuten kuin teoreettisella tasolla, Platonin Utopiassa. Demokratiaa sen sijaan kokeiltiin reaalimaailmassa siinä kuin monarkiaa ja aristokratiaa. Näillä reaalisilla valtiomuodoilla oli aina mahdollisuus kehittyä suuntaan tai toiseen.

Demokratiasta saattoi tulla oklokratiaa eli roskajoukon valtaa, aristokratiasta eli parhaiden vallasta kakistokratiaa eli kehnoimpien valtaa ja monarkia saattoi rappeutua tyranniaksi. Olisi pidetty kovin naiivina sitä, joka ilman muuta olisi ylistänyt jonkin valtion todellista tilaa pelkästään sen takia, että se edusti tiettyä valtiomuotoa. Toki valtiomuotojakin pidettiin yleisesti eriarvoisina: spartalaisilla ja ateenalaisilla oli omat käsityksensä asioista.

Venäjän slavofiilit eivät koskaan pitäneet länsimaisesta demokratiasta. Jo slavofiilien ensimmäinen sukupolvi 1840-luvulta alkaen halveksi demokratiaa, joka toki lännessäkin ilmeni vielä sangen vaillinaisessa muodossa. Periaatteena se joka tapauksessa oli tärkeä jo Ranskan vallankumouksesta lähtien.

Puolan valtiopäivät (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olivat räikein esimerkki demokratiasta eli mahdollisimman monen oikeudesta ajaa omia etujaan. Systeemi merkitsi tosiasiassa vahvemman oikeutta eli väkivallan tunnustamista korkeimmaksi tuomariksi.

 Oliko enemmistön valtakaan pohjimmiltaan mitään muuta kuin väkivaltaa? Mitään muita perusteitahan ei demokratiassa tarvittu vaikkapa lähes puolen valtakunnan alistamiseksi toisen puoliskon mielivaltaan: pulinat pois, me tahdomme tätä ja tätä…

Missä olikaan se jumalallinen oikeus, joka määräisi jokaiselle sen, mitä hänelle kuuluu, eikä jättäisi asioita ahneen ja itsekkään ihmisen omien etujensa mukaan ratkaistaviksi? Slavofiilisessä ajattelussa sellainen hallinto voisi syntyä vain itsevaltiaan alaisuudessa. Itsevaltias saattoi asettaa tavoitteekseen vain oikeuden ja totuuden toteuttamisen ilman puoluenäkökohtia.

Kansan velvollisuus taas oli kunnioittaa oikeutta ja totuutta silloinkin, kun ne eivät edistäneet sen etuja ja henkilökohtaisia pyyteitä. Slavofiilisen ajattelun mukaan näin Venäjällä perinteisesti tehtiinkin: kaikki hyväksyivät tehdyt päätökset yksimielisesti (sobornost). Kaikenlainen oppositio merkitsi syntiä ja nousemista Jumalalta tulevaa valtaa vastaan.

Tämä tässä nyt vain esimerkkinä siitä, että demokratian kunnioittaminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja on sitä paitsi historiallisesti aika uusi asia.

Ja demokratiaahan on sitten kovin monenlaista. Tarkoitan sitä, että demokraattisiksi itseään kutsuvia maita on tässä maailmassa ymmärtääkseni jo suuri enemmistö, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, vaihtelee olennaisen paljon.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on tunnustanut demokratian periaatteita jo kohta kaksi ja puolisataa vuotta. Joidenkin mielestä se on hyvä esimerkki siitä, miten suuresti teoria ja käytäntö voivat poiketa toisistaan tällä alalla. Kuitenkaan Yhdysvallat ei ole ottanut käyttöön termiä reaalidemokratia ja vaatinut, että kaikkien muidenkin demokraattisiksi itseään nimittävien valtioiden pitäisi omaksua sen instituutiot.

On täällä vielä saanut kutsua itseään demokratiaksi, olipa sitten muodollisesti monarkiakin, kunhan vaalit on voitu todeta vapaiksi ja rehellisiksi ja kansanedustuselimellä on voitu havaita olevan todellista valtaa riittävässä määrin.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjän ja Valko-Venäjän muodollisesti demokraattisia järjestelmiä ei yleensä ole enää tunnustettu tosiallisiksi demokratioiksi. Muuan venäläinen tuttavani katsoi, että kakistokratia on paras termi kuvaamaan hänen maansa poliittista järjestelmää.

Siinä kuin aristokratia on parhaimpien valtaa, on kakistokratia moraalisesti kehnoimpien valtaa. Valtaan on vienyt häikäilemättömyys ja häpeämättömyys eikä mitään rikoksia kavahdeta.

Meillä tilanne lienee sentään aika pitkälti toinen. Ehkäpä hallitsevien piiri ei meilläkään täyty etupäässä kaikkein jaloimmista kansan palvelijoista ja ehkäpä politiikassa on tapana etsiä pikemmin oman puolueen ja aatteen etuja rumillakin keinolla, kuin todella palvella koko maan etua.

Muuan merkillinen ilmiö on toki nykyään havaittavissa. Demokratia on yleensä käytännössä toiminut aina enemmistön tuella ja myös sen hyväksi. Mikäli samalla on pahoin sorrettu oppositioon jääneitä, on kyseessä demokratian periaatteiden kannalta epäilemättä vääristymä.

Mutta mitä lieneekään sanottava sellaisesta ilmiöstä, että päätökset onkin tehty pienten vähemmistöjen tai täysin asiaankuulumattomien ulkoisten tahojen hyväksi samalla oman enemmistön etuja loukaten?

Voi väittää, että tällainen ei ole edes mahdollista, mutta jätän tutkimuksen selvitettäväksi, onko se sitä vai ei. Joka tapauksessa kyseessä voisi historiallisesti olla uusi ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa hyperdemokratiaksi.

Luulen, että kyseessä on aivan todellinen ja varsin uusi asia, joka liittyy siihen käsitykseen maamme yltäkylläisen hyvinvoinnin ansaitsemattomuudesta, josta kuulee aina silloin tällöin puhuttavan. Annetaan siis osa hyvästämme muille, olivatpa nuo sen ansainneet tai ei -eihän se meillekään oikeudella kuulu.

Pientenkin vähemmistöjen etujen huomiointi sikäli kuin se ei loukkaa enemmistöjen etuja, on tietenkin oikein ja kiitettävää. Myös maailman pelastaminen on kiitettävä tavoite, vaikka se onkin mahdollisuuksiemme ulkopuolella. Rajattomasti tätä ei voi tehdä ja tärkeää olisi tietää, missä se hyväksyttävä raja kulkee. Tahdon asiahan tämäkin lopulta on, kuten koko politiikka.

Hyväntahtoisuus on ehdottomasti kaiken kunnioituksemme ansaitseva hyve. Asia muuttuu tässäkin tapauksessa toiseksi, jos se menee liian pitkälle. Silloin siihen on liitettävä sana hölmöys.

Reaalidemokratian maailmakin on täynnä merkillisyyksiä, joita siinä ei periaatteessa pitäisi olla. Niiden kanssa me nyt vain joudumme elämään. Terveisiä vain tuonne naapurikortteliin.