Muuttuuko jokin?

 

Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialta

 

Maassamme on vallinnut demokratia jo yli sata vuotta. Demokratiaa eli kansanvaltaa on määritelty monella tavoin. Sen joitakin muotoja on syystä halveksittu, mutta aina sitä on pidetty yksivallan ja jopa myös varsinaisen harvainvallan vastakohtana.

Koska demokratia tässä mielessä voi toteutua lukemattomissa eri muodoissa ja milloin enemmän, milloin vähemmän vastata edes tuota perusvaatimusta, on sen keskeiseksi tehtäväksi joskus määritelty, että se on tapa vaihtaa johtajia äänestämällä.

Muinaisen Ateenan demokratiaa pidettiin aikoinaan esikuvallisena, vaikka tiedämme, millaisia epäkohtia siihen kuului vaikkapa sikäli, että epäluuloinen ja herkkäuskoinen kansa saattoi ostrakismoksella karkottaa todelliset sankarinsa ja äänestää valtaan lurjuksia.

Jotakin myös nykyisen demokratian perusarvoista lienee joka tapauksessa Perikles tavoittanut tunnetussa, Thukydideen sommittelemassa hautajaispuheessaan sodassa kaatuneille (tässä wikipedian mukaan):

Valtiotamme sanotaan demokratiaksi: siinä on päätösvalta kansalaisten enemmistöllä eikä vähemmistöllä. Yksityisiä riitoja ratkaistaessa ovat kaikki kansalaiset tasa-arvoisia lain edessä, mutta arvonanto, jota henkilö jostakin syystä saa osakseen, ei perustu [...] kansanluokkaan, vaan hänen persoonallisiin ansioihinsa. Köyhääkään miestä ei hänen vaatimaton säätynsä estä etenemästä virkauralla [...] Olemme vapaamielisiä julkisessa elämässämme ja kartamme myös kansalaistemme jokapäiväiseen elämään kuuluvan toiminnan epäluuloista urkkimista.

Tämä wikipedian tarjoamasta suomalaisesta versiosta otettu kohta poikkeaa yllättäen merkittävästi englanninkielisestä versiosta, joka kuuluu seuraavasti:

It is true that we are called a democracy, for the administration is in the hands of the many and not of the few. But while there exists equal justice to all and alike in their private disputes, the claim of excellence is also recognized; and when a citizen is in any way distinguished, he is preferred to the public service, not as a matter of privilege, but as the reward of merit. Neither is poverty an obstacle, but a man may benefit his country whatever the obscurity of his condition. There is no exclusiveness in our public life, and in our private business we are not suspicious of one another, nor angry with our neighbor if he does what he likes; we do not put on sour looks at him which, though harmless, are not pleasant. While we are thus unconstrained in our private business, a spirit of reverence pervades our public acts; we are prevented from doing wrong by respect for the authorities and for the laws, having a particular regard to those which are ordained for the protection of the injured as well as those unwritten laws which bring upon the transgressor of them the reprobation of the general sentiment.

Kreikan taitoni ei riitä näiden kiinnostavien erojen selvittämiseen, mutta minua miellyttää englanninkielisen version muotoilu, jonka mukaan demokratiassa hallintoa hoitavat monet, eivätkä harvat. Milloin, jos koskaan,  päätösvalta on kansalaisten enemmistöllä, on kiistanalainen asia. Mikäli enemmistö sentään edes voi vaihtaa niitä harvoja, jotka hallitsevat, on sillä jo olennainen merkitys, joka erottaa systeemin tyranniasta. Mikäli vielä kunnioitus valtaapitäviä kohtaan, eikä pelkkä pakko, estää meitä tekemästä väärin, voimme kiittää sekä itseämme, että poliittista järjestelmäämme, kuten Perikleskin kiitti omaansa.

Pitäisikö sitten myös valtaapitävien kunnioittaa kansaa? Hallitusmuotomme mukaan valta kuuluu kansalle ja sitä saavat sen hallitsijat asemastaan kiittää. Kautta aikojen on kuitenkin ollut tapana, että kansaa, joka kaikki elättää ja tekee koko valtion ja sen mahdin mahdolliseksi, halveksitaan vallan kammareissa ja niiden liepeilläkin.

Nykyisniä aikoina tuollainen asiain tila kannattaa ainakin salata, vaikka se olisi tottakin. Kansan ilmaisemasta mielipiteestä ei silti meikäläisessäkään demokratian inkarnaatiossa ole todellisuudessa tarvinnut paljon lukua pitää, koska sen manipulointi on nykymaailmassa helppoa, ainakin sille, jolla on joukkotiedotusvälineet hallussaan.

Kenen hallussa ne ovat, en viitsi ruveta pohdiskelemaan. Kaipaisin asiasta kunnon tutkimusta, vaikka jo tieto toimittajien puoluekannoista on varmastikin tärkeä suuntaa antava tieto.

Yhtä kaikki, valta maassamme ei ainakaan ole keskittynyt yhdelle henkilölle, vaikka ei se toki tasankaan ole jakautunut. Juuri tällaisella hetkellä, kansan enemmistön lausuttua mielipiteensä, on kuitenkin se harvinainen hetki, kun pitäisi kuunnella sitä.

Äänioikeutetuista suomalaisista äänesti vain hiukan yli 70 prosenttia, mikä on sentään selvä enemmistö ja loput saavat tyytyä heidän päätöksiinsä, koskapa eivät itse vaivautuneet uurnille. Ehkä kannattaa sentään muistaa, ettei jokin 20 prosenttia äänestäneistä ole suinkaan vielä viidesosa kansasta. Ne, jotka nyt pääsevät hallintoa hoitamaan, saavat joka tapauksessa sentään mandaattinsa äänestäjiltä eivätkä peri sitä.

Juuri nyt, hallitusta muodostettaessa, on siis se suuri totuuden hetki. Ketkä pääsevät valtaan?

Meidän järjestelmässämme ei ole amerikkalaista spoils-systeemiä, jossa virat jaetaan voittajille ja voittaja saa kaiken. Meillä voittajia, kuten häviäjiä, on useampia. Nyt voittajia on paradoksaalisesti jopa hävinneessä hallituskoalitiossa. Joka tapauksessa kansan ääni kertoo, keitä se on halunnut kiittää ja keitä rangaista.

On selvää, että edellisen vaalikauden hallituskoalitio ei voi jatkaa, mikäli kansan ääntä kunnioitetaan ja tuskin haluaisikaan.

Hallinnut pääministeripuolue ei kuitenkaan hallituskumppaniensa tapaan hävinnyt vaaleissa, vaan jopa lisäsi kannatustaan. Tätä paradoksia voinee pitää uudentyyppisen, aivan irrationaalisen imagopolitiikan ilmauksena.

Demareihin kuuluminen ei koskaan menneisyydessä ole ollut hienoa, saati houkutellut muotitietoisia naisia. Nyt on. Hienomman väen piirissä puolue on niin sanoakseni in vogue.

Tuskin tämä varsinaisesti vain sitä tarkoittaa, että äänestäjien tyhmyys olisi lisääntynyt. Äänestämisessä vain alkaa yhä useammin olla pikemmin kysymys halusta identifioitua johonkin tahoon, kuin omien etujen ajamisesta. Sellaiseen on yhä enemmän varaa tai näin kuvitellaan olevan. Miljardien suruton kylväminen johonkin identiteettipolitiikkaan ei sureta lainkaan identiteettiäänestäjää. Tuntuu vain hienolta.

Tämän kaikkea hyvää kaikille kannattavan eturientoisen puolueemme halu hallitukseen taitaa yhä olla selviö. Tosiasiahan on, että keskeisen tärkeää on päästä sinne hallitsevien joukkoon. Kansa on aina kyllin tyhmää palkitsemaan sen, joka osaa esiintyä suurena hyväntekijänä, tekipä se mitä tahansa.

Mutta miten vaalien suurimatkin voittajat saataisiin hallitukseen? Millainen ohjelma voitaisiin tehdä? Sosialidemokraatit kyllä voisivat ilmeisesti tehdä mitä tahansa vanhaan tapaansa. Mutta ketkä suostuisivat sen kumppaneiksi? Tuolla puolueella näyttää olevan tappava syleily.

Kansallinen koalitiopuolue, joka aikoinaan perustettiin nimenomaan suomalaiskansallista linjaa ajavia yhdistämään, ei ole ollut missään mielessä kansallinen enää vuosikymmeniin. Ehkä se siis olisikin valmis mihin tahansa?

Amerikassa se sijoittuisi jonkinlaiseksi sosialistipuolueeksi ja sen epäkansallinen linja maahanmuuttokysymyksissä näyttää olevan sen ideologisia kulmakiviä. On turha mainitakaan, ettei perustamisen aikoihin aktuellia kielikuilua ruotsinkielisiin enää ole mutta eipä ole varauksellista asennetta edes englannin kielen suuntaan, päin vastoin.

Koska puolue monella mittarilla saattaisi kuulua poliittisen kenttämme kaikkein epäkansallisimpiin, sopii kysyä, mitä arvoja se oikeastaan edustaa. Vastaus näyttää aika helpolta: it’s the money, stupid!

Velkaahan saa rajattomasti, kuten erovuorissa oleva hallitus havaitsi, joten se tuskin voi olla todellinen kynnyskysymys. Puolueen puheenjohtaja väläytti, että sellainen olisi ilmasto. No, sehän lienee luonnostaan Suomen hallituksen hoidettavaksi lankeava kysymys ja sattumalta myös sopii demarien kunnianhimoiseen imagoon.

Perussuomalaiset, joista on väen vängällä koetettu vääntää populistista ja äärioikeistolaista puoluetta (tahtoivat tai eivät…), edustaa selvästi kokoomukseen ja demareihin verrattuna vanhakantaista poliittista ajattelua, jossa maanläheiset palkansaajien ja pienyrittäjien toimeentulokysymykset liittyvät kansallisiin perinteisiin. Sellaisessa ei vain ole mitään glamouria eikä maailmaa halaavaa kunnianhimoa.

Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa on paljon niitä, joihin hienommat ihmiset varovat visusti assosioitumasta. 1980-luvun uudissanaa käyttääkseni kyseessä on junttien puolue. Voidaan puhua myös rahvaasta, rasvanahkaisista jne.

Mutta toisin kuin muissa puolueissa, tämän puolueen ehdokkaista meni läpi myös intellektuelleja. Toki vasemmalla kovin moni perinteisesti identifioi itsensä intellektuelliksi ihan vain imagosyistä. Se tuntuu epäilemättä niissä piireissä hienolta, vaikka asiasta ei oikeastaan olisi mitään sen kummempaa näyttöä.

Luulen kuitenkin, vasta alustavasti vaalituloksia silmäiltyäni, että intellektuelleja oli ehdokkaina nyt kovin vähän ja läpi meni tietenkin vielä paljon vähemmän. Yliopistolla hehkutettiin kovasti muutamaa ehdokasta, joiden äänisaaliit jäivät vähäisiksi. Perussuomalaisista läpi menivät sentään Teemu Keskisarja ja Jussi Halla-aho.

Toki intellektuelli politiikassa on jonkinlainen elävä paradoksi. Onhan meillä näitä ollut, Jörn Donnerista Arvo Saloon ja jopa Kalevi Sorsaa ja erkki Tuomiojaa voinee pitää ainakin jonkin sortin intellektuelleina, vaikka poliittisen eläimen vaistot näyttävät heissä olleenkin vallitsevina.

Intellektuellien huono puoli on, että he ajattelevat itse, mikä jokseenkin varmasti tuottaa tuskaa politiikassa. Siellähän lauman mukana meneminen on olennaista, ainakin eduskunnassa. Toisaalta he myös saattavat filosofoida ääneen, mitä demagogit aina heti käyttävät hyväkseen ja saavat tyhmät kauhun valtaan.

Platonin mielestä filosofien eli sen ajan intellektuellien pitäisi olla hallitsijoina. Sellaista mahdollisuutta pelkään, sillä he saattaisivat hyvinkin taas kerran yrittää utopian perustamista maan päälle. Demokratia luultavasti kuitenkin pystyy sen estämään siinä aina ilmenevän maalaisjärkeä edustavan joukon ansiosta.

Perikleen ajatuksia tulkiten, olisi varmaan ainakin toivottavaa, että sentään edes joihinkin kulttuurin avainasemiin, erityisesti virkoihin saataisiin intellektuelleja.

Perikles väitti, että Ateenassa hallitsivat monet, eikä harvat. Kaikki on toki suhteellista. Aika harvat ne ovat, jotka sitä yhteistä konjakkiamme nauttivat koko kansan puolesta. Tärkeintä on, että kansaa edes sen verran kuunnellaan, että selvä muutos tuohon edelliseen nyt tapahtuu.