maanantai 21. huhtikuuta 2025

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

4 kommenttia:

  1. Onko EU-maassa kuinka innostavaa äänestää, jos komissioista laitetaan raamit sille, millainen yhteiskunnan tulee olla ja jos vaaleissa äänestetään väärin, niin komissio tekee talouspakotteita ja ulossulkua väärin äänestänyttä maata kohtaan.

    VastaaPoista
  2. "demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta."

    Tuosta syystä nykyään puhutaankin demokraattisesta oikeusvaltiosta, joka varsinaisen demokratian lisäksi käsittää vallanjaon, kansalais- ja ihmisoikeudet ja vähemmistöjen suojan.

    VastaaPoista
  3. "Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa"

    Miten slavofiilit ratkaisivat sen ilmeisen teoreettisen ongelman, että myös yksinvaltias oli ihminen ja siten taipuvainen noudattamaan omia pyyteitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelmaa ei ole. Ns. yksinvaltias ei käytä valtaa yksin, vaan hän on valtiovallan esittäjä rahvaaseen ja ulkomaihin päin, siis teatteri-komeljanttari.

      Kunkuksi, tiktaattoriksi ja puolueen pääsihteeriksi kelpaa kuka vain, kyllä taustavoimat valtaa käyttelevät, sikäli kuin tilanteet sallii. Pääasia on, että stara on pop.

      Usein valtiolla ja sen vallankäyttelijöillä ei ole paljonkaan liikkumavaraa. Asiat vyöryvät, ei niitä vyörytellä.

      Poista

Kirjoita nimellä.