Nationalisti ja kovat ajat

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää  myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalaueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen  reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.