Tässä sitä ollaan.

 

Sekopäisyyden lähteillä

 

Richard Wolin, The Seduction of Unreason. The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism. Princeton University Press 2004, 375 s.

 

Muistan ostaneeni tämän kirjan jo tuoreeltaan ja siitä heti jotakin kirjoittaneeni. Valitettavasti haku koneeltani ei tuottanut tulosta, joten luin sen taas uudestaan, onhan asia entistäkin ajankohtaisempi.

Vielä pari vuosikymmentä sitten saatettiin New York Review’ssä kirjoittaa, että amerikkalaisten yliopistojen opettajanhuoneissa alettiin heti hymyillä, kun joku lausui sanan Cultural Studies. Asian taustalla oli tunnettu Sokal Hoax: Fyysikko Alan Sokal oli julkaissut vuonna 1996 Social Text-nimisessä vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa artikkelin Transgressing the boundaries: Toward a transformative hermeneutics of quantum gravity.

Artikkelissa kirjoittaja väitti, että painovoimakin on sosiaalinen konstruktio, mikä tietenkin on täysin idioottimainen väite. Postmodernissa kulttuurintutkimuksessa sitä joka tapauksessa arvostettiin.

Vuonna 2004 Richard Wolin jo saattoikin arvioida, että postmoderni valistuksenvastaisuus (anti-enlightenment) oli jo hyvää vauhtia hiipumassa ja etenkin kotimaassaan Ranskassa jo pois muodista.

Nykyisestä Black Lives Matter-liikkeen ja cancel-kulttuurin näkökulmasta voimme vain todeta, että tuomio oli ennenaikainen. Itse asiassa rationalismin vastainen liike vasta nyt näyttää todella murtautuneen yliopistojen ansareista ulos politiikkaan, jossa se todella uhkaa muodostua ongelmaksi. Sehän on ideologia, joka nimenomaan on kehittänyt itsensä immuuniksi järkipuheelle.

Niin sanotun postmodernismin juuret ovat tietenkin kauempana, vaikka koko ideologia puhkesi kukkaansa vasta kommunismin romahduksen myötä.

Kaikesta päätellen se kykeni tyydyttämään niiden intellektuellien tarpeita, jotka aiemmin olivat löytäneet tarkoituksensa taistelussa kommunismin näennäisen rationaalisuuden puolesta. Nyt oli tarjolla perusteet vastaavanlaiselle järjen hylkäämiselle ja symbioottiselle liimautumiselle avoimesti mielettömiin liikkeisiin.

Nietzsche, suuri kyseenalaistaja oli myös postmodernismin kotijumalia ja kieltämättä hänkin oli ollut myös suuri innoittaja fasistiselle totalitarismille. Wolin keskittyy kuitenkin postmodernismin läheisempiin oppi-isiin, jotka muun muassa Georges Bataillen ja Maurice Blanchot’n tapauksissa voidaan todeta fasismin avoimiksi kannattajiksi.

Olisi primitiivistä ajattelua käyttää argumenttina assosiaatiota: guilt by association. Tätä Wolin ei teekään, vaan analysoi sen sijaan niin oppi-isien kuin oppilaiden ajattelun suhdetta rationaalisuuteen. Järjettömyyden nostaminen järjen edelle on yhä uudelleen se tunnus, joka kuuluu niin sanottuun postmodernismiin.

Identiteettipolitiikka ja militantti, fasististyyppinen antifasismi toimivat useimmiten ihmisen vapauttamisen ja solidaarisuuden tunnuksin, vaikka kavahtavatkin sanaa humanismi, joka näyttää loukkaavan juuri siksi, että se edellyttää ihmisiä ja ihmisryhmiä yhdistävää yleistä ihmisyyttä. Se taas on haluttu kieltää erinäisissä antimoderneissa piireissä jo de Maistresta ja Herderistä lähtien.

Sen sijaan uusi valistuksenvastaisuus nostaa esille ryhmien, rotujen, sukupuolten ja vastaavien ”yhteisöjen” erikoislaatuisuuden ja muille avautumattoman eksklusiivisen viisauden, jollaiseen pääministerimmekin taannoin viittasi.

Wolin puhuu postmodernista misologiasta (misology), eli järjen ja sen käsitteiden, logoksen vastaisuudesta, jonka kannattajat näyttävät olevan kykenemättömiä ymmärtämään enempää ajattelunsa lähteitä kuin sen implikaatioita. Tämä on antanut pontta ja intellektuaalista tukea oudolle uustribalismille, joka ei loppujen lopuksi perusteiltaan oleellisesti poikkea entisestä ideologisesta rasismista.

 Lienee odotettavissa, että johdonmukaiset tuon tradition kannattajat voivat helposti kääntyä aatteellisiksi rasisteiksi. Postmodernistit ovat lukeneet huonosti kotiläksynsä, päättelee kirjoittaja.

Epäilemättä on olemassa postmoderneja ajattelijoita, joita seuraamalla on mahdollista löytää intellektuaalisesti palkitsevia näkökulmia vaikkapa kirjallisuuteen.

Kun tällaisten ajattelijoiden kyhäyksiä sen sijaan otetaan poliittisen toiminnan osviitoiksi ja mittapuiksi, lienee sanottava, ettei suunta ole romahtaneesta kommunismista eteenpäin, vaan taaksepäin. Olen joskus sanonut, että huuhaa-ajattelijat tarvitsevat aina älyllisen lentolaitteen, joka vapauttaa heidät painovoimasta. Sokal osoitti, että se onnistuu aivan konkreettisestikin.

On tavallaan yllättävää, että koko läntisessä maailmassa tuo suuntaus, joka niin näkyvästi paljastettiin Sokal Hoaxin yhteydessä, ei olekaan sen jälkeen hiipunut, vaan näyttää suorastaan vahvistuneen. Näin on käynyt aina siihen saakka, että se on päässyt erään pikku maan hallituksenkin ohjelmaan, puhumatta nyt siitä, että kansainvälinen radical chic nojaa raskaasti sen traditioon.

Koko niin sanottu cultural studies -traditio siinä mielessä kuin sen löydämme wikipediasta, on postmodernin filosofoinnin läpäisemä. Näin kertoo tämä aikamme oraakkeli:

 Cultural studies combines a variety of politically engaged critical approaches drawn including semiotics, Marxism, feminist theory, ethnography, critical race theory, post-structuralism, postcolonialism, social theory, political theory, history, philosophy, literary theory, media theory, film/video studies, communication studies, political economy, translation studies, museum studies and art history/criticism to study cultural phenomena in various societies and historical periods.

Kyseessä on siis nimenomaan sen esoteerisen ajattelun politisointi, joka on intellektuaalisesti linnoittautunut rationaalista kritiikkiä vastaan ja kykenee osoittamaan, ettei painovoimaakaan ole itse asiassa olemassa.

Koko asetelmassa on jotakin keskiaikaista ja tuntuu varsin pelottavalta, että tämä tieteeksi itseään kutsuva toiminta on nimenomaan prostituoinut itsensä politiikalle. Vielä hiljattain tällainen olisi ollut jyrkästi vastoin yliopistojen credoa, joka korosti tieteen vapautta ja riippumattomuutta.

Se oli humanismin ja sivistysyliopiston aikaa se. Nyt elämme uutta aikakautta.

Politiikassa on vuosisatojen ajan toiminut ajatus vallanjaosta, lainsäädäntövallan, hallinnon ja tuomiovallan erottamisesta toisistaan. Sen edullisuuden vahvistavat empiiriset havainnot.

On myös esitetty, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteille kuuluisi kullekin oma sfäärinsä: vapauden tulisi olla ajattelun alueen ehdottomana arvona, esimerkiksi yliopistoissa. Tasa-arvo taas kuuluu juridiikkaan, jossa privilegiot ja erityiskohtelu ovat sallimattomia. Veljeyden paikka viimein on yhteiskunnassa, taloudessa, jossa ihmisten tahto määrää ja jossa yleinen ihmisyyden vaatimus human fellow-feeling pakottaa meitä ottamaan huomioon ihmisten tarpeet, myös silloin kun se ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Tämä periaate on toki hyvin korkealla abstraktiotasolla, mutta sen muistaminen saattaisi toimia esteenä niille rationaalisuuden vastaisille voimille, jotka pyrkivät puurouttamaan niin ajattelun kuin yhteiskunnan toiminnan irrationaalisella jargonillaan.