Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.