Stolypinistä Leniniin

StolypinistäLeniniin

Venäjällä nousi Pjotr Arkadjevitš Stolypinin arvostus tässä takavuosina aivan uusiin ulottuvuuksiin. Muutaman vuoden pääministerinä toiminut kovaotteinen hallintomies sai osakseen suitsutusta puheissa, monia kirjoja julkaistiin ja patsaitakin pystytettiin.

Stolypinin ansioihin oli tietenkin luettava suuri maareformi, jonka tarkoituksena oli hajottaa kyläyhteisö (mir) ja luoda itsenäinen ja vauras talonpoikaisto. Maattomille hän jakoi maata myös Siperiasta.

Reformi oli kuitenkin jo hänen edeltäjänsä, Sergei Juljevitš Witten johdolla valmisteltu ja sitä paitsi se jäi pahasti kesken. Sen epäsuosiota kuvastanee, että vallankumouksen jälkeen palattiin takaisin kyläyhteisöön, joka purettiin vasta vuonna 1930, kollektivisoinnin aikana.

Stolypinin politiikka kuitenkin joka tapauksessa oli lupaus siitä, että vallankumous Venäjällä voitaisiin välttää. Kuuluisiksi tulivat hänen sanansa vasemmistolle. ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Vallankumous tapahtui sitten kaikesta huolimatta ja Stolypinin jälkimaineesta huolehtivat bolševikit, jotka korostivat hänen toimintaansa säälimättömänä pyövelinä ja taantumuksen käsikassarana.

Merkittäviin murhatun pääministerin kunnian palauttajiin kuului Solženitsyn, joka kuvasi, miten ”musta myrsky” tuli Venäjälle sen jälkeen, kun esteenä ollut Stolypin oli raivattu tieltä.

Näin yksinkertainen ei historian juoni ollut, mutta ajatus ”suuresta Venäjästä”, jonka nousu tietoisesti, ”pimeiden voimien” toimesta katkaistiin laukaisemalla niin sanottu Helmikuun vallankumous, elää nyt voimakkaana Venäjällä.

Siksipä sitä ei juhlita. Venäjän sairaushan oli kyseessä, mutta riita koskee yleensä vain sitä, mistä tartunta saatiin. Solženitsyn korosti aikanaan sen läntistä alkuperää.

Tsaarin syökseminen vallasta ja hänen murhaamisensa ovat saaneet joidenkin kirjailijoiden mielikuvituksessa yliluonnollisen merkityksen, mille ei kannattane panna kovin suurta painoa. Selvää on kuitenkin myös se, että ajatus vallankumouksesta Venäjän kohtuuttomana onnettomuutena nauttii varsin suurta arvostusta korkeimmissakin piireissä.

Asia ei koske vain bolševikkivallankumousta, jota yleensä Venäjällä nykyään nimitetäänkin vallankaappaukseksi. Myös demokraattisia ihanteita julistanut Helmikuun vallankumous tulkitaan onnettomuudeksi. Venäjällä kansa ei ollut kypsää demokratiaan ja niinpä se johti maan romahdukseen kesken suursotaa.

Tämä on mielenkiintoinen idea, joka ei suinkaan ole vailla mieltä, kuten myös monien viimeaikaisten ”demokraattisten” vallankumousten historiasta voimme päätellä. Tietenkin siitä voidaan tehdä myös muita aikakausia koskevia demokratian ja liberalismin vastaisia johtopäätöksiä, mutta sellaiset eivät nauti tieteen arvovaltaa.

Stolypinin kuoltua Suomen lehdistö antoi hänestä tylyn tuomion. Hänen rauhoittamispolitiikkansa kovakouraisuus todettiin, samalla kun hänen uudistustensa arvoa epäiltiin. Stolypinin Suomen-politiikka, eli toinen sortokausi tulkittiin halpamaiseksi yritykseksi hankkia imperialistien suosiota sortamalla aiheettomasti pientä kansakuntaa.

J.K. Paasikiven muistelmissaan Stolypinistä antama arvio noudatteli samaa linjaa. Hän viittasi myös siihen, että sekä pääministerin äly että hänen rehellisyytensä olivat puutteelliset. Tällainenhan ei tosin ollut Pietarin Suomen-politiikan luojien taholla mitenkään tavatonta.

Suomalaisten suuri rakkaus sen sijaan oli jonkin aikaa Aleksandr Kerenski, joka lupasi kaiken sorron ja oikeudettomuuden loppumista, laski seppeleen Runebergin patsaalle ja suuteli Suomalaista kollegaansa Tokoita.

Ääriään myöten täynnä olevassa työväentalossa yleisö yltyi yhä uudelleen ”myrskyisiin” suosionosoituksiin ja hurraahuutoihin. ”Oikeuden miehen” kunniaksi julkaistiin runokin. Venäjän kansan vapaus olisi myös Suomen kansan vapaus, todisti kunniavieras, oikeusministeri ja hallituksen vahva mies.

Mutta kansat olivat kovin erikokoisia ja lähihistoria pani pelkäämään, että tuulet saattaisivat Venäjällä taa kerran kääntyä ja Venäjän kansan edustajat saattaisivat olla yhtä innokkaita kuristamaan Suomen vapauksia, kuin oli Stolypinin ajan duuma. Kansaahan sekin edusti.

Suomen itsenäisyyden satavuotisuuden juhlinta on taas ansaitusti nostanut esille sen, että aivan erityisesti sosialidemokraatit olivat aktiivisia ja aloitteellisia niissä puuhissa, joiden tarkoituksena oli venäläisen ylivallan lopettaminen Suomessa.

Ei kukaan muu kuin Otto Ville Kuusinen korosti keväällä 1917 eduskuntapuheessaan sitä, että tsaarinvalta oli nyt kukistunut Venäjällä, mutta imperialismi ja militarismi eivät. Venäläinen imperialismi oli nyt jo kaksi kertaa (sortokausina) hyökännyt Suomeen. Pitäisikö sille antaa vielä kolmas mahdollisuus?

Valtalain nimellä tunnetun säädöksen oli määrä antaa juridiset takeet siitä, ettei Venäjä enää tulevaisuudessa pääsisi suomalaisen kansakunnan oikeuksia ja etuja tallomaan. Asialle haluttiin saada jopa kansainväliset takuut.

Vaikka vallankumoushuuma olikin pahasti sokaissut kovin monia sekä Suomessa että Venäjällä, ei jälkimmäisen maan hallitus ollut halukas ottamaan nimiinsä moista ratkaisua. Olihan kyseessä vain väliaikaisesti vallassa oleva hallitus ja asia sentään koski koko Venäjän tulevaisuutta. Siitä päättämään saattoi olla pätevä vain yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu Perustava kokous, jonka valitseminen olisikin pian tapahtuva.

Sitä paitsi oli käynnissä sota. Kuten sittemmin saatiin havaita, edes bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien uusi ”väliaikainen” hallitus ei pysynyt koossa jouduttuaan keväällä 1918 Brest-Litovskissa allekirjoittamaan rauhansopimuksen, joka merkitsi Suomen, Baltian ja Ukrainan vapautumista Venäjän imperiumista.

Imperialismi ja militarismi koskivat jopa liberaaleja kadettejakin, kuten Kuusinen oli edellisenä vuonna arvioinut. Lisäksi ne siis koskivat myös kaikkein äkkiväärimpiä sosialisteja Venäjälläkin.

Suomalaisia sosialidemokraatteja ne eivät koskeneet. He olivat kiivaita nationalisteja, mikä voitiin todeta kautta koko vuoden 1917 ja vielä seuraavana keväänäkin, kun Suomen ja Venäjän välistä valtiosopimusta tehtiin. Tämä sanottakoon puolueen kunniaksi.

Jotakin hyvin tärkeää tältäkin puolueelta sentään puuttui, kuten pian saatiin nähdä.

On tavallaan paradoksi, että Suomessa ovat suureen kunniaan nousseet niin itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit kuin aikanaan myös Lenin, mutta eivät sen sijaan Kerenski tai edes Miljukov ja ne monet muut kadetit, SR:t ja menševikit, jotka olivat aktiivisia ja pelottomia Suomen ystäviä ja puolustivat sen oikeuksia duumassa ja muuallakin.

Ehkäpä se onkin niin, että Venäjän epäonnistuneet demokratiakokeilut olivat suomalaistenkin kannalta niitä kaikkein vaarallisimpia hetkiä. Ajatelkaamme vain tuota niin sanottua yhdenvertaisuuslakia, jota pidettiin sortotoimista pahimpana. Nykyään, avoimien rajojen aikana asiaa saattaa olla toki vaikea ymmärtää.

Joka tapauksessa Venäjän demokratian kortit jäivät lopulta katsomatta. Perustava (perustuslakia säätävä) kokous hajotettiin asevoimin leniniläisten bolševikkien toimesta. He viittasivat kintaalla kaikille demokratian periaatteille ja uskoivat diktatuuriin.

Suomelle oli paikka valmistettu suuren neuvostovaltion kansojen joukossa, mutta Leninin suuri ansio meidän kannaltamme oli, että hänen politiikkansa tuhosi imperiumin ja tarjosi Suomelle sen ikkunan, josta se viimein pääsi pakenemaan, enemmän tai vähemmän paniikissa.

Leninin rinnalla kansakunnan kaapin päällä ovat itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit, joiden kunniaksi on sanottava, etteivät he ainakaan lietsoneet kansalaissotaa Suomessa eivätkä myöskään hyökänneet sen poliittisia instituutioita vastaan.

Leninin paikka on monessa suhteessa ongelmallinen. Toki hänellä on Suomen kannalta suuria ansioita, mutta niin on myös Hindenburgilla, Wilhelm II:lla ja jopa Hitlerillä. Kiistatonta on kuitenkin Leninin suuri aktiivisuus Suomen puolesta, olkoonkin, että ideana oli toimia väliaikaista hallitusta vastaan eikä erityisesti kenenkään, kaikkein vähiten porvarillisen kansakunnan puolesta.

Koska ulkomailla –edes Saksassa- tuskin ymmärrettäisiin ainakaan noiden saksalaisten patsaiden lisäämistä kansallisgalleriaan, voisi olla viisaampaa olla heitä ylen määrin juhlimatta.

Koska kuitenkin ihmisiä olisi aiheellista kohdella ansionsa mukaan, voitaisiin kai ainakin vahvistaa kaapin päällä olevaa pystien riviä joillakin demokraattisilla venäläisillä hahmoilla.

Kerenskillä on kiistämättömät ansionsa, vaikka hänet nykyään muistetaan lähinnä pilkkalaulusta. Duumassa aktiiviset Suomen-ystävät, kadettien johtaja Miljukov ja miksei myös gruusialaiset Gegetškori ja Tšheidze kannattaisi varmaankin nostaa unohduksesta. Vuonna 1917 noita ystäviä oli paljon muitakin.

Venäjä on harvoin ollut demokratia ja aina sen poliittisessa järjestelmässä on ollut merkittäviä erityispiirteitä, joita meidän on vaikea sulattaa. Onhan sellaisia toki Amerikassakin ja missäpä ei olisi.

Yhtä kaikki, historiassa ei ole ollut tapana jakaa palkintoja sen mukaan, miten kiivaasti itse kukin on tiettyä järjestelmää kannattanut, vaan sen mukaan, mitä on saatu aikaan. Kovakätinen Stolypin sai Venäjän kannalta aikaan yhtä ja toista, mutta Suomen kannalta hän oli huono. Vallankumoustakaan hän ei kyennyt estämään ja se taas oli paljolta Leninin syytä.

Vallankumous tuhosi Venäjän, mutta vapautti siten samalla Suomen. Ilman Leniniä voisimme kenties yhä kuulua imperiumiin, mene ja tiedä. Pidetään vain hänen kuvansa esillä, antaahan se ainakin ajattelemisen aihetta.

Muuan sankarihahmo

 

Ajankohtaisia tarkasteluja

 

Historia muuttaa aina muotoaan sen mukaan, mistä päin menneisyyttä katsotaan. Sen takia jotkut asiat nousevat unholan yöstä aina pinnalle ja toisaalta asiat, jotka aikoinaan saattoivat olla aivan keskeisiä ja ratkaiseviakin, painuvat samalla unhoaan, kun niillä ei ole tarinan pääjuonen kanssa mitään tekemistä.

Tässä takavuosina meillä muisteltiin Leniniä ja oltiin innokkaasti pystyttämässä hänelle vielä yhtä uuttakin patsasta. Syytä olikin. Siinä oli mies, jonka vaikutus maamme historiaan oli jopa ratkaiseva aivan riippumatta siitä, mihin hän oli pyrkinyt ja erityisen tärkeää oli, että näin saatiin synergiaetua hyvän naapurimme Lenin-kultista.

Mutta kaikella on aikansa, kuten Saarnaaja on sanonut. Patsaat ovat kaatuneet ja sitten niitä on taas nostettu. Kansojen ystävyys on paisunut valtiolliseksi symbioosiksi ja sitten taas painunut kyräilyksi ja ilkeäksi irvistelyksi.

Tällä hetkellä meillä ei ole tilausta enempää Leninin kuin Stalininkaan ansioiden ylistämiselle Suomessa (vrt. Vihavainen: Haun stolypinistä leniniin tulokset). Sen sijaan saattaisi hyvinkin olla aika pohtia heidän vastustajiensa roolia historiassa.

Kerran tämä maa eli Kerenski-hurmoksessa. Se oli lyhytaikaista ja päättyi kuin seinään, kun itse juhlakalu joutui käyttämään voimaa estääkseen suomalaisia karkaamasta pilttuustaan keskellä suursotaa. Se olisi jättänyt Pietarin saksalaisten käsiin, jos sillä nyt ylipäätään olisi ollut mitään reaalista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Eihän mitään voimaa ollut ja niin pantiin vain yksinkertaisesti sotamiehet estämään eduskunnan kokoontuminen. Edes lakkoilua ei yritetty. Kerenskin vuoro vain oli nyt tulla pilkkalaulun kohteeksi ja saada imperialistin maine.

Vielä keväällä 1918 Kerenski vieraili Suomessa ja ihasteli sitä tarmoa, jolla meillä pantin bolševikit kuriin. Vastaavaahan ei Venäjällä koskaan saatu aikaan (ks. Vihavainen: Haun kerenski tulokset).

Mutta jospa muistellaan nyt sitten vaihteeksi tuota Kerenskin hahmoa silloin kun hän ratsasti Venäjän uuden demokratian aallonharjalla. Tällaista se meno oli:

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Suuren leipurin menetetty maine

 

Vallankumouksen aurinko

 

Борис Колоницкий, «Товарищ Керенский»: Антимонархическая революция и формирование культа «Вождя народа». Март-июнь 1917 года. Новое литературное обозрение 2017, 511 с.

 

Kerenskistä on kirjoitettu paljonkin. Richard Abrahamin luonnehdinnan mukaan hän oli ”Vallankumouksen ensi rakkaus” ja tämä onkin ilmeisen onnistunut kiteytys.

Neuvostokaudella Kerenskin nimeä ja mainetta tietenkin pyrittiin kaikin tavoin polkemaan lokaan ja jälkikäteen hän toki onkin suuren epäonnistumisen merkitsemä, lähes koominen hahmo.

Suomessa jokainen tuntee vieläkin sen renkutuksen, joka esittää Kerenskiä suuren taikinan alustajana, jolta Suomi onnistuu pääsemään karkuun.

Vanha ystäväni Boris Kolonitski tuntee tuon lorun myös ja esittää sen kirjassaan. Huomattakoon että venäläiset vallankumouksen tutkijat ”löysivät” Valtionarkiston venäläiset sotilasasiakirjat 1970-luvun lopulla ja ovat sen jälkeen aina muistaneet hyödyntää myös niitä. Uranuurtaja tässä asiassa oli G.L. Sobolev, joka myös on kirjoittanut kirjan Kerenskistä.

Kolonitski, entinen Pietarin Eurooppalaisen yliopiston vararehtori muuten, on jo vuosia tutkinut sitä mentaliteettia, joka ilmeni Venäjän vallankumousvuodessa 1917.

Poliittinen historia ei ole hänelle itsetarkoitus, vaan yksi sen henkisen ilmapiirin selittäjistä, joka Venäjällä vallitsi noina hurjina aikoina. Häntä kiinnostavat erityisesti ihmisten reaktiot ajan ilmiöihin: keisariperheen imagon muuttuminen, työläisen omanarvontunnon kehitys ja johtajien osakseen saama arvostus ja vastustus.

Poliittinen historia siis kuuluu tässä lähestymistavassa taustaan, mutta toki se saattoi olla myös ratkaisevassa roolissa, kun suhtautuminen johtajaan muuttui. Näinhän tapahtui Suomessa.

Tarina Kerenskin Suomessa nauttimasta tavattomasta arvostuksesta on tuttu, olen sitä itsekin tällä palstalla referoinut ja halutessa voi myös katsoa, mitä lehdet meillä kirjoittivat suuren ministerin vieraillessa Helsingissä keväällä 1917.

Sehän oli yhtä ylistystä. Kerenski laski seppeleen itsensä Runebergin (Maamme-laulun ja Porilaisten marssin runoilijan!) patsaalle, suuteli senaatin varapuheenjohtaja Tokoita ja sai valtavat ja kauan kestävät suosionosoitukset puhuessaan Työväentalossa.

Suomalais-venäläistä veljestymistä täydensi Itämerenlaivaston uuden komentajan, amiraali Maksimovin puhe. Tämähän oli puoleksi suomalainen ja osasi suomea ja ruotsia. Laivaston päätukikohta Helsinki oli tärkeä sotaa käyvän maan nurkkapylväs ja innostuneet sotilaat lupasivat tehdä siellä velvollisuutensa.

Suomalaiset vastasivat Kerenskin muiskuihin samalla mitalla ja käydessään parantolassa (Kerenskin munuainen oli muuten hieman aiemmin leikattu Suomessa), Kerenski sai koululaisdelegaation luokseen laulamaan. Ylioppilaat tietenkin myös osoittivat laulaen kunnioitustaan.

Olipa siinä syytäkin. Siinä oli oikeuden mies (oikeusministeri), joka oli vapaan Venäjän symboli ja myös Suomen vapauttaja ja sen laillisten oikeuksien palauttaja. Mitä muuta olisi voinut vaatia?

Osoittautui, että voitiinhan sitä. Ministeri innostui puheessaan lupaamaan suomalaisille kaiken mahdollisen, mitä vapaa kansa saattoi haluta.  Ylioppilaille hän julisti, ettei näiden koskaan pitäisi alistua orjuuteen.

Sitten ilmeni, että Suomen kansa, tai ainakin eräät ministerin sosialistiset aateveljet halusivat käytännössä itsenäisyyttä, vieläpä keskellä suursotaa. Siis tämän valtalain.

Kuten Kolonitski huomauttaa, Kerenski ymmärsi hyvin, että mikään vakavasti otettava poliittinen voima (bolševikit eivät vielä olleet sellainen) Pietarissa ei olisi voinut moista projektia kannattaa eikä yksi ministeri tietenkään ratkaista tämän luokan kysymyksiä.

Koko Venäjän kohtalon ratkaisemista vartenhan oli määrä pitää ja sitten pidettiinkin vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja näin valittu Perustava kokous, Venäjän demokratian satavuotinen unelma, tulisi näistä perustavaa laatua olevista asioista päättämään.

Niinpä Väliaikainen hallitus hajotti Suonen eduskunnan, ja Kerenski sai meillä petturin ja imperialistin leiman. Muualle Venäjälle tämä imagon muutos ei vielä ulottunut.

Muualla Venäjällä Kerenski kultti nousi kevään ja vielä kesänkin kuluessa ylenpalttiseksi ja Kolonitskin huomio keskittyy juuri tähän periodiin.

On kiintoisaa havaita, että johtajan hahmo sai suorastaan yli-inhimillisiä piirteitä. Nikolai Berdjajev kuvaa, miten kirjailija Andrei Belyi kertoi jonkinlaisessa hurmoksessa nähneensä Kerenskin puhumassa joukoille. Yhtäkkiä oli valo langennut taivaasta ministerin päälle ”… ja näin ”uuden ihmisen”… Se on ih-mi-nen!”

Kyseessähän oli aikakauden ajatus yli-ihmisestä. Tässä tapauksessa Berdjajev kuitenkin nauroi koko asialle ja närkästytti Belyin pahanpäiväisesti. Mainittakoon, että Kolonitski on havainnut lähes koko kulttuurieliitin olleen suuria Kerenski-faneja.

Kerenskin kultti kumpusi kuitenkin syvemmältä kuin älymystön kummitusten täyttämistä aivoista. Häntä nimitettiin vallankumouksen ”neroksi”, ”symboliksi” ja jopa ”auringoksi”. ”Johtaja” (вождь) oli myös Kerenskin luonnollinen epiteetti huolimatta siitä, että vallankumouksen henki, ”volnost” oli syvästi auktoriteetin vastainen. Mutta Kerenskihän oli demokraatti ellei peräti itse demokratia.

Samanlaatuista henkilöpalvontaa kohdistettiin samaan aikaan pariin muuhunkin henkilöön, muun muassa venäläisen marxismin isään Plehanoviin, joka kyllä jostakin syystä sai vain vähän seuraajia. Myös Miljukovin kultista voidaan puhua.

Ylisanat eivät olleet tässä ilmapiirissä vieraita. Kulkulaitosministeri Nekrasov sanoi: Kerenski ei ole meille vain ministeri eikä edes vain kansantribuuni. Itse asiassa hän ei ole enää edes inhimillinen olento, vaan demokratian symboli.

Kolonitski huomauttaa, että samaan aikaan esimerkiksi bolševikit eivät vielä palvoneet johtajiaan. Itse sanaa ”johtaja” käytettiin niiden piirissä lähinnä ironisessa mielessä.

Ajatus siitä, että myöhemmät neuvostokauden henkilönpalvonnan ilmiöt liittyvät samaan mentaliteettiin, on tietenkin lähellä ellei peräti väistämätön.

Asiaa symbolisoimaan Kolonitski nostaa esille erään aikalaiskirjoittajan, joka kysyy ”Ketä olisi nyt palveltava? Ketä pitäisi nimittää todelliseksi johtajaksi? Ketä pitäisi seurata?”

Jonkin aikaa siinä roolissa sitten oli suurella menestyksellä Kerenski ja sitten myöhemmin seurasi muita. Huomattakoon, että vielä 1920-luvulla Neuvostoliitossa korostettiin massojen ensisijaisuutta kaikessa, vaikka samaan aikaan jo luotiinkin johtajien kultteja.

Kun tarina Kerenskin paosta naiseksi pukeutuneena keksittiin bolševikkikaappauksen jälkeen, oli tarkoituksena tietenkin mahdollisimman perusteellisesti nolata yli-inhimillisiin mittoihin kasvaneen sankarin maine. Siitä Kolonitski ei tässä kirjassa vielä kerro.