Muuan sankarihahmo

 

Ajankohtaisia tarkasteluja

 

Historia muuttaa aina muotoaan sen mukaan, mistä päin menneisyyttä katsotaan. Sen takia jotkut asiat nousevat unholan yöstä aina pinnalle ja toisaalta asiat, jotka aikoinaan saattoivat olla aivan keskeisiä ja ratkaiseviakin, painuvat samalla unhoaan, kun niillä ei ole tarinan pääjuonen kanssa mitään tekemistä.

Tässä takavuosina meillä muisteltiin Leniniä ja oltiin innokkaasti pystyttämässä hänelle vielä yhtä uuttakin patsasta. Syytä olikin. Siinä oli mies, jonka vaikutus maamme historiaan oli jopa ratkaiseva aivan riippumatta siitä, mihin hän oli pyrkinyt ja erityisen tärkeää oli, että näin saatiin synergiaetua hyvän naapurimme Lenin-kultista.

Mutta kaikella on aikansa, kuten Saarnaaja on sanonut. Patsaat ovat kaatuneet ja sitten niitä on taas nostettu. Kansojen ystävyys on paisunut valtiolliseksi symbioosiksi ja sitten taas painunut kyräilyksi ja ilkeäksi irvistelyksi.

Tällä hetkellä meillä ei ole tilausta enempää Leninin kuin Stalininkaan ansioiden ylistämiselle Suomessa (vrt. Vihavainen: Haun stolypinistä leniniin tulokset). Sen sijaan saattaisi hyvinkin olla aika pohtia heidän vastustajiensa roolia historiassa.

Kerran tämä maa eli Kerenski-hurmoksessa. Se oli lyhytaikaista ja päättyi kuin seinään, kun itse juhlakalu joutui käyttämään voimaa estääkseen suomalaisia karkaamasta pilttuustaan keskellä suursotaa. Se olisi jättänyt Pietarin saksalaisten käsiin, jos sillä nyt ylipäätään olisi ollut mitään reaalista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Eihän mitään voimaa ollut ja niin pantiin vain yksinkertaisesti sotamiehet estämään eduskunnan kokoontuminen. Edes lakkoilua ei yritetty. Kerenskin vuoro vain oli nyt tulla pilkkalaulun kohteeksi ja saada imperialistin maine.

Vielä keväällä 1918 Kerenski vieraili Suomessa ja ihasteli sitä tarmoa, jolla meillä pantin bolševikit kuriin. Vastaavaahan ei Venäjällä koskaan saatu aikaan (ks. Vihavainen: Haun kerenski tulokset).

Mutta jospa muistellaan nyt sitten vaihteeksi tuota Kerenskin hahmoa silloin kun hän ratsasti Venäjän uuden demokratian aallonharjalla. Tällaista se meno oli:

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Suuren leipurin menetetty maine

 

Vallankumouksen aurinko

 

Борис Колоницкий, «Товарищ Керенский»: Антимонархическая революция и формирование культа «Вождя народа». Март-июнь 1917 года. Новое литературное обозрение 2017, 511 с.

 

Kerenskistä on kirjoitettu paljonkin. Richard Abrahamin luonnehdinnan mukaan hän oli ”Vallankumouksen ensi rakkaus” ja tämä onkin ilmeisen onnistunut kiteytys.

Neuvostokaudella Kerenskin nimeä ja mainetta tietenkin pyrittiin kaikin tavoin polkemaan lokaan ja jälkikäteen hän toki onkin suuren epäonnistumisen merkitsemä, lähes koominen hahmo.

Suomessa jokainen tuntee vieläkin sen renkutuksen, joka esittää Kerenskiä suuren taikinan alustajana, jolta Suomi onnistuu pääsemään karkuun.

Vanha ystäväni Boris Kolonitski tuntee tuon lorun myös ja esittää sen kirjassaan. Huomattakoon että venäläiset vallankumouksen tutkijat ”löysivät” Valtionarkiston venäläiset sotilasasiakirjat 1970-luvun lopulla ja ovat sen jälkeen aina muistaneet hyödyntää myös niitä. Uranuurtaja tässä asiassa oli G.L. Sobolev, joka myös on kirjoittanut kirjan Kerenskistä.

Kolonitski, entinen Pietarin Eurooppalaisen yliopiston vararehtori muuten, on jo vuosia tutkinut sitä mentaliteettia, joka ilmeni Venäjän vallankumousvuodessa 1917.

Poliittinen historia ei ole hänelle itsetarkoitus, vaan yksi sen henkisen ilmapiirin selittäjistä, joka Venäjällä vallitsi noina hurjina aikoina. Häntä kiinnostavat erityisesti ihmisten reaktiot ajan ilmiöihin: keisariperheen imagon muuttuminen, työläisen omanarvontunnon kehitys ja johtajien osakseen saama arvostus ja vastustus.

Poliittinen historia siis kuuluu tässä lähestymistavassa taustaan, mutta toki se saattoi olla myös ratkaisevassa roolissa, kun suhtautuminen johtajaan muuttui. Näinhän tapahtui Suomessa.

Tarina Kerenskin Suomessa nauttimasta tavattomasta arvostuksesta on tuttu, olen sitä itsekin tällä palstalla referoinut ja halutessa voi myös katsoa, mitä lehdet meillä kirjoittivat suuren ministerin vieraillessa Helsingissä keväällä 1917.

Sehän oli yhtä ylistystä. Kerenski laski seppeleen itsensä Runebergin (Maamme-laulun ja Porilaisten marssin runoilijan!) patsaalle, suuteli senaatin varapuheenjohtaja Tokoita ja sai valtavat ja kauan kestävät suosionosoitukset puhuessaan Työväentalossa.

Suomalais-venäläistä veljestymistä täydensi Itämerenlaivaston uuden komentajan, amiraali Maksimovin puhe. Tämähän oli puoleksi suomalainen ja osasi suomea ja ruotsia. Laivaston päätukikohta Helsinki oli tärkeä sotaa käyvän maan nurkkapylväs ja innostuneet sotilaat lupasivat tehdä siellä velvollisuutensa.

Suomalaiset vastasivat Kerenskin muiskuihin samalla mitalla ja käydessään parantolassa (Kerenskin munuainen oli muuten hieman aiemmin leikattu Suomessa), Kerenski sai koululaisdelegaation luokseen laulamaan. Ylioppilaat tietenkin myös osoittivat laulaen kunnioitustaan.

Olipa siinä syytäkin. Siinä oli oikeuden mies (oikeusministeri), joka oli vapaan Venäjän symboli ja myös Suomen vapauttaja ja sen laillisten oikeuksien palauttaja. Mitä muuta olisi voinut vaatia?

Osoittautui, että voitiinhan sitä. Ministeri innostui puheessaan lupaamaan suomalaisille kaiken mahdollisen, mitä vapaa kansa saattoi haluta.  Ylioppilaille hän julisti, ettei näiden koskaan pitäisi alistua orjuuteen.

Sitten ilmeni, että Suomen kansa, tai ainakin eräät ministerin sosialistiset aateveljet halusivat käytännössä itsenäisyyttä, vieläpä keskellä suursotaa. Siis tämän valtalain.

Kuten Kolonitski huomauttaa, Kerenski ymmärsi hyvin, että mikään vakavasti otettava poliittinen voima (bolševikit eivät vielä olleet sellainen) Pietarissa ei olisi voinut moista projektia kannattaa eikä yksi ministeri tietenkään ratkaista tämän luokan kysymyksiä.

Koko Venäjän kohtalon ratkaisemista vartenhan oli määrä pitää ja sitten pidettiinkin vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja näin valittu Perustava kokous, Venäjän demokratian satavuotinen unelma, tulisi näistä perustavaa laatua olevista asioista päättämään.

Niinpä Väliaikainen hallitus hajotti Suonen eduskunnan, ja Kerenski sai meillä petturin ja imperialistin leiman. Muualle Venäjälle tämä imagon muutos ei vielä ulottunut.

Muualla Venäjällä Kerenski kultti nousi kevään ja vielä kesänkin kuluessa ylenpalttiseksi ja Kolonitskin huomio keskittyy juuri tähän periodiin.

On kiintoisaa havaita, että johtajan hahmo sai suorastaan yli-inhimillisiä piirteitä. Nikolai Berdjajev kuvaa, miten kirjailija Andrei Belyi kertoi jonkinlaisessa hurmoksessa nähneensä Kerenskin puhumassa joukoille. Yhtäkkiä oli valo langennut taivaasta ministerin päälle ”… ja näin ”uuden ihmisen”… Se on ih-mi-nen!”

Kyseessähän oli aikakauden ajatus yli-ihmisestä. Tässä tapauksessa Berdjajev kuitenkin nauroi koko asialle ja närkästytti Belyin pahanpäiväisesti. Mainittakoon, että Kolonitski on havainnut lähes koko kulttuurieliitin olleen suuria Kerenski-faneja.

Kerenskin kultti kumpusi kuitenkin syvemmältä kuin älymystön kummitusten täyttämistä aivoista. Häntä nimitettiin vallankumouksen ”neroksi”, ”symboliksi” ja jopa ”auringoksi”. ”Johtaja” (вождь) oli myös Kerenskin luonnollinen epiteetti huolimatta siitä, että vallankumouksen henki, ”volnost” oli syvästi auktoriteetin vastainen. Mutta Kerenskihän oli demokraatti ellei peräti itse demokratia.

Samanlaatuista henkilöpalvontaa kohdistettiin samaan aikaan pariin muuhunkin henkilöön, muun muassa venäläisen marxismin isään Plehanoviin, joka kyllä jostakin syystä sai vain vähän seuraajia. Myös Miljukovin kultista voidaan puhua.

Ylisanat eivät olleet tässä ilmapiirissä vieraita. Kulkulaitosministeri Nekrasov sanoi: Kerenski ei ole meille vain ministeri eikä edes vain kansantribuuni. Itse asiassa hän ei ole enää edes inhimillinen olento, vaan demokratian symboli.

Kolonitski huomauttaa, että samaan aikaan esimerkiksi bolševikit eivät vielä palvoneet johtajiaan. Itse sanaa ”johtaja” käytettiin niiden piirissä lähinnä ironisessa mielessä.

Ajatus siitä, että myöhemmät neuvostokauden henkilönpalvonnan ilmiöt liittyvät samaan mentaliteettiin, on tietenkin lähellä ellei peräti väistämätön.

Asiaa symbolisoimaan Kolonitski nostaa esille erään aikalaiskirjoittajan, joka kysyy ”Ketä olisi nyt palveltava? Ketä pitäisi nimittää todelliseksi johtajaksi? Ketä pitäisi seurata?”

Jonkin aikaa siinä roolissa sitten oli suurella menestyksellä Kerenski ja sitten myöhemmin seurasi muita. Huomattakoon, että vielä 1920-luvulla Neuvostoliitossa korostettiin massojen ensisijaisuutta kaikessa, vaikka samaan aikaan jo luotiinkin johtajien kultteja.

Kun tarina Kerenskin paosta naiseksi pukeutuneena keksittiin bolševikkikaappauksen jälkeen, oli tarkoituksena tietenkin mahdollisimman perusteellisesti nolata yli-inhimillisiin mittoihin kasvaneen sankarin maine. Siitä Kolonitski ei tässä kirjassa vielä kerro.