Suuren leipurin menetetty maine

Vallankumouksen aurinko

Борис Колоницкий, «Товарищ Керенский»: Антимонархическая революция и формирование культа «Вождя народа». Март-июнь 1917 года. Новое литературное обозрение 2017, 511 с.

Kerenskistä on kirjoitettu paljonkin. Richard Abrahamin luonnehdinnan mukaan hän oli ”Vallankumouksen ensi rakkaus” ja tämä onkin ilmeisen onnistunut kiteytys.

Neuvostokaudella Kerenskin nimeä ja mainetta tietenkin pyrittiin kaikin tavoin polkemaan lokaan ja jälkikäteen hän toki onkin suuren epäonnistumisen merkitsemä, lähes koominen hahmo.

Suomessa jokainen tuntee vieläkin sen renkutuksen, joka esittää Kerenskiä suuren taikinan alustajana, jolta Suomi onnistuu pääsemään karkuun.

Vanha ystäväni Boris Kolonitski tuntee tuon lorun myös ja esittää sen kirjassaan. Huomattakoon että venäläiset vallankumouksen tutkijat ”löysivät” Valtionarkiston venäläiset sotilasasiakirjat 1970-luvun lopulla ja ovat sen jälkeen aina muistaneet hyödyntää myös niitä. Uranuurtaja tässä asiassa oli G.L. Sobolev, joka myös on kirjoittanut kirjan Kerenskistä.

Kolonitski, entinen Pietarin Eurooppalaisen yliopiston vararehtori muuten, on jo vuosia tutkinut sitä mentaliteettia, joka ilmeni Venäjän vallankumousvuodessa 1917.

Poliittinen historia ei ole hänelle itsetarkoitus, vaan yksi sen henkisen ilmapiirin selittäjistä, joka Venäjällä vallitsi noina hurjina aikoina. Häntä kiinnostavat erityisesti ihmisten reaktiot ajan ilmiöihin: keisariperheen imagon muuttuminen, työläisen omanarvontunnon kehitys ja johtajien osakseen saama arvostus ja vastustus.

Poliittinen historia siis kuuluu tässä lähestymistavassa taustaan, mutta toki se saattoi olla myös ratkaisevassa roolissa, kun suhtautuminen johtajaan muuttui. Näinhän tapahtui Suomessa.

Tarina Kerenskin Suomessa nauttimasta tavattomasta arvostuksesta on tuttu, olen sitä itsekin tällä palstalla referoinut ja halutessa voi myös katsoa, mitä lehdet meillä kirjoittivat suuren ministerin vieraillessa Helsingissä keväällä 1917.

Sehän oli yhtä ylistystä. Kerenski laski seppeleen itsensä Runebergin (Maamme-laulun ja Porilaisten marssin runoilijan!) patsaalle, suuteli senaatin varapuheenjohtaja Tokoita ja sai valtavat ja kauan kestävät suosionosoitukset puhuessaan Työväentalossa.

Suomalais-venäläistä veljestymistä täydensi Itämerenlaivaston uuden komentajan, amiraali Maksimovin puhe. Tämähän oli puoleksi suomalainen ja osasi suomea ja ruotsia. Laivaston päätukikohta Helsinki oli tärkeä sotaa käyvän maan nurkkapylväs ja innostuneet sotilaat lupasivat tehdä siellä velvollisuutensa.

Suomalaiset vastasivat Kerenskin muiskuihin samalla mitalla ja käydessään parantolassa (Kerenskin munuainen oli muuten hieman aiemmin leikattu Suomessa), Kerenski sai koululaisdelegaation luokseen laulamaan. Ylioppilaat tietenkin myös osoittivat laulaen kunnioitustaan.

Olipa siinä syytäkin. Siinä oli oikeuden mies (oikeusministeri), joka oli vapaan Venäjän symboli ja myös Suomen vapauttaja ja sen laillisten oikeuksien palauttaja. Mitä muuta olisi voinut vaatia?

Osoittautui, että voitiinhan sitä. Ministeri innostui puheessaan lupaamaan suomalaisille kaiken mahdollisen, mitä vapaa kansa saattoi haluta.  Ylioppilaille hän julisti, ettei näiden koskaan pitäisi alistua orjuuteen.

Sitten ilmeni, että Suomen kansa, tai ainakin eräät ministerin sosialistiset aateveljet halusivat käytännössä itsenäisyyttä, vieläpä keskellä suursotaa. Siis tämän valtalain.

Kuten Kolonitski huomauttaa, Kerenski ymmärsi hyvin, että mikään vakavasti otettava poliittinen voima (bolševikit eivät vielä olleet sellainen) Pietarissa ei olisi voinut moista projektia kannattaa eikä yksi ministeri tietenkään ratkaista tämän luokan kysymyksiä.

Koko Venäjän kohtalon ratkaisemista vartenhan oli määrä pitää ja sitten pidettiinkin vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja näin valittu Perustava kokous, Venäjän demokratian satavuotinen unelma, tulisi näistä perustavaa laatua olevista asioista päättämään.

Niinpä Väliaikainen hallitus hajotti Suonen eduskunnan, ja Kerenski sai meillä petturin ja imperialistin leiman. Muualle Venäjälle tämä imagon muutos ei vielä ulottunut.

Muualla Venäjällä Kerenski kultti nousi kevään ja vielä kesänkin kuluessa ylenpalttiseksi ja Kolonitskin huomio keskittyy juuri tähän periodiin.

On kiintoisaa havaita, että johtajan hahmo sai suorastaan yli-inhimillisiä piirteitä. Nikolai Berdjajev kuvaa, miten kirjailija Andrei Belyi kertoi jonkinlaisessa hurmoksessa nähneensä Kerenskin puhumassa joukoille. Yhtäkkiä oli valo langennut taivaasta ministerin päälle ”… ja näin ”uuden ihmisen”… Se on ih-mi-nen!”

Kyseessähän oli aikakauden ajatus yli-ihmisestä. Tässä tapauksessa Berdjajev kuitenkin nauroi koko asialle ja närkästytti Belyin pahanpäiväisesti. Mainittakoon, että Kolonitski on havainnut lähes koko kulttuurieliitin olleen suuria Kerenski-faneja.

Kerenskin kultti kumpusi kuitenkin syvemmältä kuin älymystön kummitusten täyttämistä aivoista. Häntä nimitettiin vallankumouksen ”neroksi”, ”symboliksi” ja jopa ”auringoksi”. ”Johtaja” (вождь) oli myös Kerenskin luonnollinen epiteetti huolimatta siitä, että vallankumouksen henki, ”volnost” oli syvästi auktoriteetin vastainen. Mutta Kerenskihän oli demokraatti ellei peräti itse demokratia.

Samanlaatuista henkilöpalvontaa kohdistettiin samaan aikaan pariin muuhunkin henkilöön, muun muassa venäläisen marxismin isään Plehanoviin, joka kyllä jostakin syystä sai vain vähän seuraajia. Myös Miljukovin kultista voidaan puhua.

Ylisanat eivät olleet tässä ilmapiirissä vieraita. Kulkulaitosministeri Nekrasov sanoi: Kerenski ei ole meille vain ministeri eikä edes vain kansantribuuni. Itse asiassa hän ei ole enää edes inhimillinen olento, vaan demokratian symboli.

Kolonitski huomauttaa, että samaan aikaan esimerkiksi bolševikit eivät vielä palvoneet johtajiaan. Itse sanaa ”johtaja” käytettiin niiden piirissä lähinnä ironisessa mielessä.

Ajatus siitä, että myöhemmät neuvostokauden henkilönpalvonnan ilmiöt liittyvät samaan mentaliteettiin, on tietenkin lähellä ellei peräti väistämätön.

Asiaa symbolisoimaan Kolonitski nostaa esille erään aikalaiskirjoittajan, joka kysyy ”Ketä olisi nyt palveltava? Ketä pitäisi nimittää todelliseksi johtajaksi? Ketä pitäisi seurata?”

Jonkin aikaa siinä roolissa sitten oli suurella menestyksellä Kerenski ja sitten myöhemmin seurasi muita. Huomattakoon, että vielä 1920-luvulla Neuvostoliitossa korostettiin massojen ensisijaisuutta kaikessa, vaikka samaan aikaan jo luotiinkin johtajien kultteja.

Kun tarina Kerenskin paosta naiseksi pukeutuneena keksittiin bolševikkikaappauksen jälkeen, oli tarkoituksena tietenkin mahdollisimman perusteellisesti nolata yli-inhimillisiin mittoihin kasvaneen sankarin maine. Siitä Kolonitski ei tässä kirjassa vielä kerro.