Romantiikannälkäisten Mekka

 

Mielipuolisuuden kronikka

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Ihmismieli on niin typerä ja rajoittunut, että se tuntuu aina pyrkivän mahdollisimman simppeleihin kaavoihin saadakseen niin sanotun intellektuaalisen tyydytyksen. Kyseessä on, kuten Seppo Oikkonen aina durkheimilaisittain muistuttaa, ”ymmärryksen noituminen yleiskäsitteillä”.

Toki kaikki tiede pyrkii yleistyksiin (vaikka eihän sitä saa yleistää, kuten muistamme yksityistapausten kohdalla) ja suurin mahdollinen yksinkertaisuus, joka mahdollistaa jopa kalkyylin, tuottanee teoreettisesti ajattelevalle suurimman mielihyvän, sopipa se tosiasioihin tai ei.

Mutta tämä on jo keskustelu, joka vaatii huomattavan tilan ja mielellään kirjankin tullakseen kunnolla käydyksi. ”Älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti” sanoi kiteytyksen mestari Nietzsche, jonka äärimmäisen simppelit paradoksit kuulostivat monen korvaan erityisen hyviltä.

Mutta tässä nyt on taas aiheena Galánin kirja, josta riittää jutun juurta ja oivallista on, että se haastaa yhä uudelleen liian helpoksi pyrkivän ymmärryksen. Tietenkin on aina syytä pyrkiä jotenkin ymmärtämään eli käsitteillä ympäröimään/syleilemään ne asiat, joita maailmassa kohtaa.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuitata niitä liian yleisillä ”lainomaisuuksilla” ja paralleeleilla. Jokaisella historiallisella eli inhimillisellä tapahtumasarjalla on oikeutensa mielenkiintoomme ihan sellaisenaan.

Tätä kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy muutamiin paradokseihin ja asioihin, joita sekä ajan politiikka että jälkikäteisviisaus ovat muovanneet kovin toisenlaisiksi kuin ne aikoinaan olivat.

Espanjan sisällissota/kansalaissota oli taistelua laillisen hallituksen ja kapinallisten välillä. Laillista hallitusta edustivat tässä tapauksessa ainekset, jotka kannattivat ja usein myös toteuttivat vallankumouksellista ideologiaa, jopa sen primitiivisimmissä muodoissa.

Kapinallisarmeijaa alettiin jossakin vaiheessa kutsua nationalisteiksi, mikä epäilemättä kuulostaa kunnioitettavammalta kuin puhuminen kapinallisista/vallankaappaajista. Oli asialle toki perusteitakin, millepä ei olisi.

Kuitenkin kapinallisten varsinainen iskuvoima koostui Afrikan joukoista, joista merkittävimpiä olivat Espanjan Marokosta värvätyt maurit. Papiston piirissä julistettiin pyhää sotaa, ristiretkeä ja uutta reconquistaa, jonka kärjessä nyt kulkivatkin aavikon primitiiviset muslimit, joiden taipumus ryöstöön ja raiskauksiin oli notorinen.

Papit eivät ainoastaan siunanneet aseita, vaan myös heiluttelivat niitä suurella innolla ja tappoivat vihollisia jopa kirkossa, kuten toki pyhään sotaan kuuluukin.

Nunnat eivät edes ilmaisseet paheksuvansa haavoittuneiden vihollisten ampumista ja muutenkin hengen riistosta tuli hyvin arkipäiväistä, kuten se on ollut muissakin sodissa ja erityisesti sisällissodissa sitten Peloponnesolaissotien ja tietenkin jo sitä ennen.

Älymystö oli enimmäkseen hallituksen puolella. Salamancan yliopiston rehtorina toiminut Miguel de Unamuno joutui pitämään puheen kapinallisille vallanpitäjille, mutta vimmastutti paikalla olleen ja sodassa haavoittuneen kenraalin muistettavaan repliikkin: Kuolema älymystölle: Muera la inteligencia!

Unamuno, kristillinen eksistentialisti ei suinkaan salannut inhoaan kapinallisten kyynistä typeryyttä ja raakuutta kohtaan ja taisi sen takia itsekin joutua hengenvaaraan. Ainakin hän oli kotiarestissa ja joutui puheensa jälkeen käytännössä pakenemaan salista saatettuna.

 Runoilija ja julkihomo Federico Garcia Lorca murhattin jo sodan alkumetreillä ja siinä yhteydessä huomioitiin myös hänen homoutensa, kuten vimmaisesti perinteisen elämänmuodon kannattajien mukaan kuuluikin.

Muuan Unamunon pilkkaamista asioista oli kapinallisten piirissä syntynyt tunnus ja sotahuuto Eläköön kuolema! Viva la muerte! Se on nekrofiilinen ja mieletön tunnus, julisti filosofi.

Kenraali Millan Astráy oli salissa jo huutanut kuolemaa intelligentsijalle, mutta muuan sovitteleva ääni halusi muuttaa sen siedettävämpään muotoon Eläköön älymystö! Kuolkoot huonot älyköt! Asianmukaisen radikaalia puhetta toki sekin oli.

Unamuno joka tapauksessa tuomitsi kapinalliset ja varoitti, että jos he voittavat, tulee Espanjasta imbesillien maa. Hän sanoi kapinalisten tosiasiassa edustavan antikristillisyyttä ja henkistä sairautta. Taistelussa olisi itänyt noudattaa järkeä ja oikeutta, mutta sen sijaan siellä vain sokeasti tuhottiin. Sellainen joukko saattaa voittaa, mutta ei vakuuttaa: venceréis, pero no conveceréis.

Kirjeessään ABC-lehdelle Unamuno käytti jopa sangen raflaavaa seksuaalista terminologiaa: Älymystön vihaaminen ilmenee homoutena, kuppatautisuutena ja eunukkien masturbointina!

Kristillistä mystiikkaa kauniisti kuvannut Unamuno (ks. Vihavainen: Haun unamuno tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuoli vuoden 1936 lopulla luonnollisen kuoleman.

Muuten, mitä tulee niihin vaaleihin, joissa kansanrintama sai vallan, menivät äänet miltei tasan: kansanrintamalle tuli 4,654,116 ääntä ja oikeistolle 4, 503,524 ääntä, mutta edustajia parlamenttiin sai vasemmisto 278 ja oikeisto vain 130. Tilanne oli epäilemättä oikeistolle turhauttava ja epäreilu.

Sotilasvallankaappaus, pronunciamento on ollut erityisesti monessa espanjankielisessä maassa kauan suorastaan kansanperinnettä ja vuonna 1936 tietenkin aiottiin jälleen vain kaapata valta. Eri syistä stten vain päädyttiin pitkään sisällissotaan ja paradoksaalisesti hallituksen kannattajien tekemään vallankumoukseenkin niiden hallitsemilla alueilla.

Hallitus oli periaatteessa  vahvempi kuin ne kenraalit, jotka ryhtyivät kapinoimaan ja joista Franco oli vain yksi ja aluksi haluttiin pitää vallan kahvasta erossakin. Hallituksen puolelle voitiin laskea 80% sotilaista ja ¾ kaarteista (Guardo de Asalto ja Guardia Civil), 303 lentokoneesta 207 oli hallituksella ja 97 kapinallisilla. Lähes kaikki sotalaivat olivat hallituksella.

Franco oli sikäli vahva kapinakenraali, että hänen käytettävissään olivat nuo afrikkalaiset värvätyt, mutta kun hallituksen laivasto hallitsi merta, ei pääsyä mantereelle aluksi voitu järjestää. Kollegat myös ihmettelivät Francon saamatonta koketeerausta Teneriffalla ja joku pilkkasi häntä nimityksellä Miss Teneriffa 1936.

Henkilönä Francolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Mussolinilla tai Hitlerillä. Hän oli kylmä ja kyyninen tyyppi, joka laskelmoi kuin Stalin ja syrjäytti ja tuhosi kilpailijoitaan.

Vasta kun Saksa antoi kolmimoottorisia Junkers-koneitaan Francon käyttöön, saattoi ilmasilta toimittaa Francon joukkoja mantereelle. Vahva mies siellä oli kuitenkin kenraali Mola pohjoisessa. Ulkomaat olivat aluksi kovin haluttomia puuttumaan Espanjan asioihin, mutta sitten kun se tapahtui, se tapahtui varsin tehokkaasti.

Saksan ja Italian ilmavoimat ja laivastot olivat kapinallisten eli kansallisten keskeinen tuki ja hallitus eli republikaanit saivat puolestaan Venäjältä uusimpia ja erittäin tehokkaita aseita, kuten moderneja lentokoneita ja panssarivaunuja. Niiden vaikutus muutti koko sodan luonteen ja suurvallat alkoivat käydä Espanjassa eräänlaista valtakirjasotaa, joka tuo mieleen nykypäivän Ukrainan.

Amatöörisotilaista leivottiin nyt armeijoita, mitä kyllä haittasi muun muassa väestön oppimattomuus. 40% espanjalaisista oli vielä lukutaidottomia…

Teneriffaa

 

 

Makaronesiassa

 

Kun eläkeläinen lomailee, se on kuin panisi voita läskin päälle, mutta meneehän se näinkin. Itse asiassa on ihan mukavaa vaihtaa maisemia, kun vielä voi. Ei täällä nyt enää kovin kauan olla eläkerahastoja kuluttamassa.

Makaronesian (Koirasaaret, Islas Canarias, ks. Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset)) saaret ovat yleisesti ottaen varsin karuja ja jopa ankeita. Joillakin, kuten Teneriffalla ja eritysesti sen pohjoisosassa kuitenkin vallitsee paratiisimainen vihreys, mikä aiheuttavat usein toistuvat sateet, jotka pysäyttävät pilvet lepäilemään vuorten rinteille.

Tulee ihan mieleen Mihail Lermontovin runo kultaisesta pilvestä, joka yöpyi Kaukasuksen vuorten sylissä. Tuon nimenhän antoi sittemmin myös Anatoli Pristavkin liikuttavalle kirjalleen. Tässä nyt Ukrainan sodasta huolimatta linkki tuohon runoon lausuttuna: Видео Bing. No mutta…! Lausujahan on nimeltään Pavel (Pavlik) Morozov… runoillakin on kohtalonsa.

Mutta nyt ollaan Espanjan yliherruuden alaisessa paikassa ja on syytä muistella pikemmin sitä. Teneriffahan oli myös se paikka, jossa Nelson vuonna 1797 yritti maihinnousua, mutta maihinnousujoukko joutui antautumaan ja Nelson menetti käsivartensa tykinkuulan satuttamana.

Tämän kunniaksi on Santa Cruzin sotamuseossa, tuolla kolmenkymmenen kilometrin päässä komea maalaus ”Englantilaisten antautuminen”, jossa englantilaiset, lahjoittavat espanjalaisille oluttynnyrin ja jälkimmäiset puolestaan kestitsevät tappion kärsineitä suurella sammiollisella lohtujuomaa, punaviiniä. Näinhän herrasmiehet menettelevät. Siinä on mallia nykyajallekin.

Mutta tavat rappeutuvat ja kun sodasta tulee koko kansan asia, käy myös demagogia välttämättömäksi: kansaa kiihotetaan villiyteen saakka ja se alkaa primitiivisessä tilassaan huohottaa verenhimoisesti ja kiristelee hampaitaan. Kuolema ei silloin epää pelota, vaan päin vastoin houkuttelee, kun siihen liittyy narsistinen ajatus vihollisen tappiosta oman uhrautumisen hinnalla.

Tällaista oli ilmassa silloin, kun Espanjan sisällissota syttyi. Intohimot loimusivat korkealla ja viha oli voittamaton.

Kaikki ei alkanut Teneriffalta, mutta juuri täältä lähti matkaan se mies, joka nousi Espanjan mahtavimmaksi, vaikka hänellä oli tuskin mitään suurmiehen ominaisuuksia ja vaikka hän itse asiasta tuli syrjästä mukaan eikä oikeastaan edustanut espanjalaisten kiistojen osapuolten kumpaakaan valtavirtaa.

Sen sijaan hänellä oli komennossaan marokkolaiset sotilaat, jotka onnistuttiin vastoin odotuksia laivaamaan mantereelle.

Tässä nyt jo vanhempi blogi, jossa asiaa käsitellään:

tiistai 30. tammikuuta 2024

 

Mielipuolisuuden kronikka

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Ihmismieli on niin typerä ja rajoittunut, että se tuntuu aina pyrkivän mahdollisimman simppeleihin kaavoihin saadakseen niin sanotun intellektuaalisen tyydytyksen. Kyseessä on, kuten Seppo Oikkonen aina durkheimilaisittain muistuttaa, ”ymmärryksen noituminen yleiskäsitteillä”.

Toki kaikki tiede pyrkii yleistyksiin (vaikka eihän sitä saa yleistää, kuten muistamme yksityistapausten kohdalla) ja suurin mahdollinen yksinkertaisuus, joka mahdollistaa jopa kalkyylin, tuottanee teoreettisesti ajattelevalle suurimman mielihyvän, sopipa se tosiasioihin tai ei.

Mutta tämä on jo keskustelu, joka vaatii huomattavan tilan ja mielellään kirjankin tullakseen kunnolla käydyksi. ”Älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti” sanoi kiteytyksen mestari Nietzsche, jonka äärimmäisen simppelit paradoksit kuulostivat monen korvaan erityisen hyviltä.

Mutta tässä nyt on sen sijaan aiheena Galánin kirja, josta riittää jutun juurta ja oivallista on, että se haastaa yhä uudelleen liian helpoksi pyrkivän ymmärryksen. Tietenkin on aina syytä pyrkiä jotenkin ymmärtämään eli käsitteillä ympäröimään/syleilemään ne asiat, joita maailmassa kohtaa.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuitata niitä liian yleisillä ”lainomaisuuksilla” ja paralleeleilla. Jokaisella historiallisella eli inhimillisellä tapahtumasarjalla on oikeutensa mielenkiintoomme ihan sellaisenaan.

Tätä kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy muutamiin paradokseihin ja asioihin, joista sekä ajan politiikka että jälkikäteisviisaus ovat muovanneet kovin toisenlaisiksi kuin ne aikoinaan olivat.

Espanjan sisällissota/kansalaissota oli taistelua laillisen hallituksen ja kapinallisten välillä. Laillista hallitusta edustivat tässä tapauksessa ainekset, jotka kannattivat ja usein myös toteuttivat vallankumouksellista ideologiaa, jopa sen primitiivisimmissä muodoissa.

Kapinallisarmeijaa alettiin jossakin vaiheessa kutsua nationalisteiksi, mikä epäilemättä kuulostaa kunnioitettavammalta kuin puhuminen kapinallisista/vallankaappaajista. Oli asialle toki perusteitakin, millepä ei olisi.

Kuitenkin kapinallisten varsinainen iskuvoima koostui Afrikan joukoista, joista merkittävimpiä olivat Espanjan Marokosta värvätyt maurit. Papiston piirissä julistettiin pyhää sotaa, ristiretkeä ja uutta reconquistaa, jonka kärjessä nyt kulkivatkin aavikon primitiiviset muslimit, joiden taipumus ryöstöön ja raiskauksiin oli notorinen.

Papit eivät ainoastaan siunanneet aseita, vaan myös heiluttelivat niitä suurella innolla ja tappoivat vihollisia jopa kirkossa, kuten toki pyhään sotaan kuuluukin.

Nunnat eivät edes ilmaisseet paheksuvansa haavoittuneiden vihollisten ampumista ja muutenkin hengen riistosta tuli hyvin arkipäiväistä, kuten se on ollut muissakin sodissa ja erityisesti sisällissodissa sitten Peloponnesolaissotien ja tietenkin jo sitä ennen.

Älymystö oli enimmäkseen hallituksen puolella. Salamancan yliopiston rehtorina toiminut Miguel de Unamuno joutui pitämään puheen kapinallisille vallanpitäjille, mutta vimmastutti paikalla olleen ja sodassa haavoittuneen kenraalin muistettavaan repliikkiin: Kuolema älymystölle: Muera la inteligencia!

Unamuno, kristillinen eksistentialisti ei suinkaan salannut inhoaan kapinallisten kyynistä typeryyttä ja raakuutta kohtaan ja taisi sen takia itsekin joutua hengenvaaraan. Ainakin hän oli kotiarestissa ja joutui puheensa jälkeen käytännössä pakenemaan salista saatettuna.

 Runoilija ja julkihomo Federico Garcia Lorca murhattiin jo sodan alkumetreillä ja siinä yhteydessä huomioitiin myös hänen homoutensa, kuten vimmaisesti perinteisen elämänmuodon kannattajien mukaan kuuluikin.

Mainittakoon, että homous 1930-luvun alussa kirjoittaneen Stalinin kirjallisuuspaavin Maksim Gorkin mielestä homous kuului kapitalismiin ja oli yksi sen rappeutumisilmiöistä. Neuvostoliitossa sitä ei ollut lainkaan.

Joka tapauksessa, muuan Unamunon pilkkaamista asioista oli kapinallisten piirissä syntynyt tunnus ja sotahuuto Eläköön kuolema! Viva la muerte! Se on nekrofiilinen ja mieletön tunnus, julisti filosofi. Asiaa on myöhemmin pohdiskellut psykoanalyytikko Erich Fromm.

Kenraali Millan Astráy oli salissa jo huutanut kuolemaa intelligentsijalle, mutta muuan sovitteleva ääni halusi muuttaa sen siedettävämpään muotoon Eläköön älymystö! Kuolkoot huonot älyköt! Asianmukaisen radikaalia puhetta toki sekin oli.

Unamuno joka tapauksessa tuomitsi kapinalliset ja varoitti, että jos he voittavat, tulee Espanjasta imbesillien maa. Hän sanoi kapinalisten tosiasiassa edustavan antikristillisyyttä ja henkistä sairautta. Taistelussa olisi pitänyt noudattaa järkeä ja oikeutta, mutta sen sijaan siellä vain sokeasti tuhottiin. Sellainen joukko saattaa voittaa, mutta ei vakuuttaa: venceréis, pero no conveceréis.

Kirjeessään ABC-lehdelle Unamuno käytti jopa sangen raflaavaa seksuaalista terminologiaa: Älymystön vihaaminen ilmenee homoutena, kuppatautisuutena ja eunukkien masturbointina!

Kristillistä mystiikkaa kauniisti kuvannut Unamuno (ks. Vihavainen: Haun unamuno tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuoli vuoden 1936 lopulla luonnollisen kuoleman.

Muuten, mitä tulee niihin vaaleihin, joissa kansanrintama sai vallan, menivät äänet miltei tasan: kansanrintamalle tuli 4,654,116 ääntä ja oikeistolle 4, 503,524 ääntä, mutta edustajia parlamenttiin sai vasemmisto 278 ja oikeisto vain 130. Tilanne oli epäilemättä oikeistolle turhauttava ja epäreilu.

Sotilasvallankaappaus, pronunciamento on ollut erityisesti monessa espanjankielisessä maassa kauan suorastaan kansanperinnettä ja vuonna 1936 tietenkin aiottiin jälleen vain kaapata valta.

Eri syistä sitten vain päädyttiinkin pitkään sisällissotaan ja paradoksaalisesti hallituksen kannattajien tekemään vallankumoukseenkin niiden hallitsemilla alueilla. Tuo ”vallankumous” ilmeni erityisesti kristillisyyden häpäisynä, hautojen, kirkkojen ja luostarien vandalisointina ja pappien murhaamisena.

Hallitus oli periaatteessa vahvempi kuin ne kenraalit, jotka ryhtyivät kapinoimaan ja joista Franco oli vain yksi ja joka aluksi haluttiin pitää vallan kahvasta erossakin. Hallituksen puolelle voitiin laskea peräti 80% sotilaista ja ¾ kaarteista (Guardo de Asalto ja Guardia Civil), 303 lentokoneesta 207 oli hallituksella ja 97 kapinallisilla. Lähes kaikki sotalaivat olivat hallituksella.

Franco oli sikäli vahva kapinakenraali, että hänen käytettävissään olivat nuo afrikkalaiset värvätyt, mutta kun hallituksen laivasto hallitsi merta, ei pääsyä mantereelle aluksi voitu järjestää. Kollegat myös ihmettelivät Francon saamatonta koketeerausta Teneriffalla ja joku pilkkasi häntä nimityksellä Miss Teneriffa 1936.

Henkilönä Francolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Mussolinilla tai Hitlerillä. Hän oli kylmä ja kyyninen tyyppi, joka laskelmoi kuin Stalin ja syrjäytti ja tuhosi kilpailijoitaan omastakin leiristään, kuten myös Stalin teki.

Vasta kun Saksa alkoi ottaa kapinalliset vakavasti ja antoi kolmimoottorisia Junkers-koneitaan Francon käyttöön, saattoi ilmasilta toimittaa Francon joukkoja mantereelle. Vahva mies siellä oli kuitenkin kenraali Mola pohjoisessa. Ulkomaat olivat aluksi kovin haluttomia puuttumaan Espanjan asioihin, mutta sitten kun se tapahtui, se tapahtui varsin tehokkaasti.

Saksan ja Italian ilmavoimat ja laivastot olivat kapinallisten eli ”kansallisten” keskeinen tuki ja hallitus eli tasavaltalaiset (”republikaanit”) saivat puolestaan Venäjältä uusimpia ja erittäin tehokkaita aseita, kuten moderneja lentokoneita ja panssarivaunuja. Niiden vaikutus muutti koko sodan luonteen ja suurvallat alkoivat käydä Espanjassa eräänlaista valtakirjasotaa, joka tuo mieleen nykypäivän Ukrainan.

Amatöörisotilaista leivottiin nyt armeijoita, mitä kyllä haittasi muun muassa väestön oppimattomuus. 40% espanjalaisista oli vielä lukutaidottomia…

Kun sota viimein saatiin päätökseen, oli raakuudessa päästy uusiin ennätyksiin ja molemminpuolisten lahjojen sijasta kiehuttiin kostonhalua. Pelastiko Franco Espanjan ja jos, niin miltä, on kiinnostava kysymys.

Yhä vahvemmaksi sodan kukuessa oli käynyt stalinistinen suuntaus, joka suvaitsi vain omaa puhdasoppisuuttaan ja taisteli parhaansa mukaan muun muassa Kataloniassa hyvin suosittua anarkismia vastaan.

Tästähän mukana ollut George Orwell on mieliinpainuvasti kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun valiente tulokset).

Pelastuiko Iberian niemimaa ja ehkä koko Eurooppa lopultakin stalinistiselta herruudelta tuossa sodassa? Yritys oli ainakin sekä Neuvostoliiton että Saksan ja Italian taholta kovaa, kun taas Englanti ja Ranska taipuivat pikemmin legalismiin ja laillisen hallituksen hyväksymiseen.

Vapaaehtoisia kyllä tuli kaikista maista. Suomestakin, lähinnä tasavallan puolelle, mistä muistona baskerista tuli eräänlainen symbolinen päähine meilläkin. Ehkäpä sillä on yhäkin tuo merkitys, ellei sitä sitten assosioida Ranskaan. Olen käyttänyt omaani vain hyvin harvoin, vaikka se kulkee kätevästi mukana.

 

Pyhimyksiä

Pyhimyksiä

Miguel de Unamuno, Pyhän miehen uhri, Kirjaneliö 1996, 111 s. Suom. Taina Hämäläinen, esipuheen kirjoittanut Juhani Rekola.

Manuel Rivas, Timpurinkynä, suomentanut Anu Partanen, Tammi 2001, 207 s.

Kuten tunnettua Espanjan sisällissodassa antiklerikalismilla oli aivan erityinen rooli. Luostareita ja kirkkoja vandalisoitiin, pyhimyksenkuvia ”teloitettiin” ja pyhäinjäännöksiä ja muumioita häpäistiin.

Vastaavat ilmiöt eivät tietenkään ole rajoittuneet Espanjaan tai XX vuosisadalle. Niitä oli jo talonpoikaissotien Euroopassa, niitä oli Ranskassa ja Venäjällä.

Viimemainituissa tärkeä roolinsa oli sekä poliittisella hyökkäyksellä pappispimitystä vastaan että demonstratiivisella valistusajattelulla: haluttiin konkreettisesti osoittaa, ettei uskonnolla ollut tehoa eikä sen loukkaaminen pelottanut.

Espanja oli kuitenkin perinteisesti ollut aivan erityisen uskonnollinen maa, mikä heijastui sen nimistössäkin. Siitä on yhä jäljet Amerikassa, missä kaikkialla espanjalaisten toiminta-alueilla nimet kantavat uskonnollista viestiä.

Vuosisatainen taistelu muhamettilaisuutta vastaan ja lopulta voitokas reconquista sitoivat espanjalaisuuden ja katolisuuden yhdeksi. Espanjan yhdistänyt kuningaspari, Ferdinand ja Isabella ei ole suotta tunnettu yhteisnimellä katoliset kuninkaat, Reyes Catolicos. Suomeksi nimitys on kieltämättä hassu ja katoliset hallitsijat voisi kuulostaa paremmalta.

Kastilian, Katalonian, Galician ja Baskimaan saattoi yhdistää ennen muuta yhteinen uskonto. Kieli ei siihen missään tapauksessa pystynyt. Katolisuuden lisäksi yhdistävä tekijä oli toki myös uskollisuus hallitsijalle. Eihän esimerkiksi Galiciaa ja Portugalia erottanut toisistaan enempää uskonto kuin kieli.

Nykyään katolisuus taitaa Espanjassa olla lähinnä syy pitää kaiken maailman riekkujaisia uskonnollisina merkkipäivinä. Sehän se uskonnon rooli on meilläkin.

Niinpä voikin pitää luonnollisena, että myös Espanja osoittaa hajoamisen oireita. Nyt esillä on voimakkaasti Katalonian separatismi, jolla tuskin on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kielen ja talouden kanssa sitäkin enemmän.

Olisi kuitenkin outoa, ellei vuosisatainen kiinteä suhde espanjalaisuuden ja katolisuuden välillä olisi jättänyt jälkiä, joiden vaikutus ulottuu vielä kauas tulevaisuuteen.

Nobelisti Unamuno on eksistentialisti, jonka ajatuksiin en tässä sen enempää halua uppoutua. Joka tapauksessa hän tuo mieleeni Hans Vaihingerin als ob -filosofian.

Sen ideana on, ettei ihminen kykene tunkeutumaan syvemmälle olevaisen mysteereihin, mutta voi kyllä tavoittaa totuuden, hyvyyden ja kauneuden toimimalla ikään kuin ne olisivat olemassa.

Kun ne eletään tosiksi, niistä tulee osa todellisuutta.

Lyhyesti sanoen Unamunon sankari, pyhimys ei usko kirkon oppeihin eikä kaiketi edes Jumalaan. Siitä huolimatta hänestä tulee pyhimys ja siunaus koko kylälleen.

Rivasin romaani sijoittuu Galiciaan, Espanjan portugalinkieliseen osaan ja siinä on jonkin verran paikallisväriä, joka tuntuu kiinnostavalta. Fiktiivinenhän teos on, kirjoittaja vakuuttelee. Saattaa siis olla, että sillä on todellisia esikuviakin.

Rivasin sankari on myös pyhimys, lääkäri, joka näyttää toteuttavan rooliaan hieman Unamunon papin tavoin. Lääkäri kuuluu Espanjan sisällissodan tasavaltalaisiin ja levittää myös ympärilleen siunausta, mikäli asian haluaisi ilmaista kirkollisesti.

Kirjan kertoja on kansalliskaartilainen, joka on tiedustelun palveluksessa ja jonka tehtävänä on siis löytää vallankumoukselliset ja likvidoida heidät.

Itse asiassa hän toimii eräänlaisena suojelusenkelinä. Myös hän osallistuu pyhimyksen pahoinpitelyyn ja jopa ampuu tätä. Hän kuitenkin myös salaa pitää tämän hengissä ja jopa järjestää tälle hääyön.

Rooli suojelusenkelinä alkaa tapauksesta, jossa kertoja suorittaa eräänlaisen armomurhan. Hän ampuu erään maalarin, jota kansalliskaartilaiset olivat aikoneet kiduttaa ja häpäistä ennen teloitusta.

Kertoja näyttää muutenkin toimivan eräänlaisena oikeuden välineenä. Hän ampuu muka vahingossa kollegansa, mutta joutuu kiinni ja saa itsekin ansaitsemansa rangaistuksen.

Kirjan eetos on niin sanotusti edistyksellinen, joten on selvää, että päähenkilö, pyhimys, on tasavaltalaisten puolella. Epäsovinnaista lienee sen sijaan, että myös falangistien puolella toimii niin sanoakseni oikeuden mies, tuo suojelusenkeli.

Ajatelkaamme vain, että meillä julkaistaisiin vuodesta 1918 romaani, jossa avainasemassa olisi valkoisella puolella toimiva oikeuden mies. Ehkäpä sellainen vielä kirjoitetaankin?

Espanjassa katolisuuden rooli oli vielä hiljattain erittäin tärkeä. Asian voi epäsuorasti todeta myös syntyvyystilastoista, joihin kyllä vaikuttaa uskonnon lisäksi moni muukin tekijä.

Oltuaan vielä sukupolvi sitten suuren syntyvyyden ja suuren köyhyyden maa, Espanja on nykyään hyvin moderni ja hyvin maallistunut maa.

Mutta sisällissodan traumaattiset kokemukset, joissa uskonto näytteli usein hyvin suurta osaa, ovat siellä vielä ihmisten muistissa, ei enää läheisessä, mutta kuitenkin.

Ne, jotka sisällissodan aikaan olivat lapsia, ovat nyt vanhuksia, mutta saattavat yhä muistaa, mitä tapahtui. Sitä paitsi sisällissodan jälkivaikutus jatkui aina Francon kuolemaan saakka, 1970-luvulle ja tietysti vielä sen jälkeenkin.

Itse asiassa Francon ja falangistien ja heidän vastustajiensa välinen historiapoliittinen taistelu jatkuu yhä.

Lapsi helvetissä

 

Lapsuus keskitysleirissä

 

Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1957, 234 s.

 

Luettuani tätä kirjaa noin neljänneksen verran, aloin epäillä sitä vain aikansa muodikkaan väkivaltapornon näytekappaleeksi, joka oli kuviteltu hiljattain paljastuneiden natsien raakuuksien innoittamana.

Wikipedian eri versiot kuitenkin vahvistivat sen, että kyseessä oli ainakin henkilö, jonka elämäkerta vastasi kirjan päähenkilön kokemuksia. Michel del Castillo kuoli viime vuonna (1933-2024).

Kyseessä oli espanjalaisen äidin ja ranskalaisen isän poika, joka joutui hylätyksi erilleen vanhemmistaan, ensin keskitysleirille Vichyn Ranskaan, josta saksalaiset siirsivät hänet muiden Espanjan sisällissodan pakolaisten kanssa Mauthauseniin, josta oli kehittynyt tuhoamisleiri.

Muuten, on varsin kiinnostavaa, miten suuressa määrin wikipedian erikieliset versiot tässäkin tapauksessa poikkesivat toisistaan.  

Englantilainen ja venäläinen versio eivät edes tiedä kirjailijan tulleen lähetetyksi Saksaan. Ranskalainen kertoo hänen joutuneen työleirille ja espanjalainen ruhoamisleirille. Saksalainen tietää hänen joutuneen Mauthauseniin, mikä sopii hyvin yhteen Espanjan-pakolaisten yleisen kohtalon kanssa.

Englantilainen ja venäläinen eivät mainitse hänen kohtalostaan sodan jälkeen, mutta ranskalaien ja espanjalainen osoittavat, että se näyttää sopii yksi yhteen tämän romaanin sankarin elämäntarinan kanssa.

Kyseessä on siis ilman muuta omaelämäkerrallinen romaani, mikä antaa sille runsaasti lisää uskottavuutta. Välillä kertoja on muutellut hieman ihmisten nimiä ja pitää tärkeänä huomauttaa, että hänen kuvaamansa kasvatuslaitos ei ole sama kuin eräs Espanjassa tuolloin tunnettu vastaava instituutio.

Itse kaameaan tarinaan. Kahdeksanvuotiaana poika joutui pakenemaan Espanjasta, jossa francolaiset voittivat ja olivat tuominneet hänen äitinsä kuolemaan. Matka suuntautui Ranskaan, jossa aluksi vietettiin auvoisaa perhe-elämääkin, mitta ennen pitkää tie vei Menden pakolaisleirille ja sieltä Mauthauseniin.

Leirien todellisuudesta on kerrottu niin paljon, ettei siihen ole juuri lisättävää, mutta uskomattomalta sentään tuntuu, että kymmenvuotias lapsikin sijoitettiin raskaisiin lapiotöihin ja häntä muiden mukana näännytettiin surkeilla annoksilla. Ilman läheistä ystävää hän olisi pian kuollut monien muiden tavoin.

Saksalaisten suhtautuminen vankeihin, ja tämä koski niin siviilejä kuin sotilaita, oli uskomattoman karkeaa ja sadistista ja jopa pienet lapset osallistuivat innolla avuttomien kiusaamiseen.

Tässä tulee mieleen Maksim Gorkin lausahdus, jonka mukaan venäläiset palvovat sitä, joka(Leninin tavoin) antaa heille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Sama taitaa koskea muitakin kansallisuuksia. Venäläisten kohtalo oli leirillä vielä tavanomaista raaempaa.

Kuitenkin jokaisessa kansallisuudessa oli omat hyvät ja inhimilliset yksilönsä ja pikku Tanguyn rakas ystävä oli saksalainen, joka pianistina sai joskus esiintymispalkkiona ruokaa, jonka jakoi lapsen kanssa.

Vankien joukossa oli sekä hyvä että pahoja ihmisiä, eikä sankari näytä siellä varsinaisesti tunteneen vihaa. Hän vain ajatteli, että kaikki kuului jonkinlaiseen järjestelmään, jolle kukaan ei voinut mitään. Kaiken kuoleman ja kärsimyksen ohella säilyi kuitenkin toivo paremmasta: sodan loppumisesta.

Sodan loputtua orpolapsi palasi Espanjaan, jossa hän joutui itse asiassa elämänsä kauheimpaan paikkaan. Francon Espanjassa lasten, niin orpojen kuin rikollisten kasvatuslaitosta ylläpitivät eräät maallikkoveljet, joita ei nimittää muuten kuin rikollisjoukkioksi.

Lapsia pidettiin nälässä ja seksuaalisen riiston kohteina, heitä pahoinpideltiin järjestelmällisesti eikä opetettu lainkaan, sen sijaan he joutuivat tekemää raskasta työtä.

Vasta nyt Tanguy oppi vihaamaan. Hän halveksi ja vihasi kaikesta sydämestään noita sadistisia ja irstaita veljiä, joista kaikki eivät osanneet edes lukea, mutta tekopyhästi nauttivat joka aamu ehtoollisen ja puhuivat Vapahtajasta.

Hyvällä onnella Tanguy pystyi pakenemaan ja löysi toisen, jesuiittaisän ylläpitämän laitoksen, joka oli edellisen täydellinen vastakohta.

Tässä uudessa laitoksessa hän pääsi opiskelemaan, muun muassa klassisia kieliä ja musiikkia, siellä häntä myös hoidettiin ja ravittiin kunnolla ja hän sai kokea aitoa kristillistä rakkautta.

Kyseessä oleva laitos kuului todellisuuteen. Sen oli tuon ajan kauhistuttavan köyhään ja oppimattomaan Andalusiaan perustanut jesuiittaisä Mariano Prados (romaanissa Pardo), joka oli monipuolinen oppinut ja suuri humanisti.

Hänen suhteensa uskonnon transkendenttiseen puoleen näyttää pysyneen avoimen kyselevänä hieman Unamunon tapaan (ks. Vihavainen: Haun pyhimyksiä tulokset ).

Sodanjälkeisessä rutiköyhässä Espanjassa Tanguy kokeili vielä tehdastyötä, joka oli liian raskasta ja epäterveellistä hänelle ja siirtyi sitten Ranskaan etsimään vanhempiaan, jotka löytyivätkin.

Äärimäisen kovan elämänkoulun käynyt Tanguy kohtasi rakastavien vanhempien sijasta kylmiä ja pelkurimaisia ihmisiä. Äiti rakasti fanaattisesti koko ihmiskuntaa siinä määrin, ettei häneltä riittänyt mitään tunnetta lapselleen ja isä oli sielultaan moukkamainen kuvien kumartaja.

Päähenkilö oli joka tapauksessa elänyt sellaisen” aikansa lapsen” elämän, joka oli opettanut hänet erottamaan aidon epäaidosta. Kirjailijan kutsumus oli luonnollinenjatko lapsuudelle ja uoruudelle.

Se tuotti runsaan tuloksen, kärsimystä ei tarvinnut etsiä kuvitelmista ja toisten kertomuksista, eikä liioin hyvien ja pahojen tai huonojen ihmisten tyyppejä.

Hänestä tuli espanjalais-ranskalainen kirjailija, joka kirjoitti ranskaksi. Tässäkin heijastuu hänen elämäkertansa ja Espanjan historia, johon kuului francolainen komento aina 1970-luvulle saakka.

Del Castillon esikuvia kirjallisuudessa olivat Miguel de Unamuno ja Fjodor Dostojevski, mikä ei ole kirjan lukeneelle yllättävää Tämä on toistaiseksi ainoa hänen kirjansa, jona ole lukenut, mutta tuskin viimeinen.