Pyhimyksiä

Pyhimyksiä

Miguel de Unamuno, Pyhän miehen uhri, Kirjaneliö 1996, 111 s. Suom. Taina Hämäläinen, esipuheen kirjoittanut Juhani Rekola.

Manuel Rivas, Timpurinkynä, suomentanut Anu Partanen, Tammi 2001, 207 s.

Kuten tunnettua Espanjan sisällissodassa antiklerikalismilla oli aivan erityinen rooli. Luostareita ja kirkkoja vandalisoitiin, pyhimyksenkuvia ”teloitettiin” ja pyhäinjäännöksiä ja muumioita häpäistiin.

Vastaavat ilmiöt eivät tietenkään ole rajoittuneet Espanjaan tai XX vuosisadalle. Niitä oli jo talonpoikaissotien Euroopassa, niitä oli Ranskassa ja Venäjällä.

Viimemainituissa tärkeä roolinsa oli sekä poliittisella hyökkäyksellä pappispimitystä vastaan että demonstratiivisella valistusajattelulla: haluttiin konkreettisesti osoittaa, ettei uskonnolla ollut tehoa eikä sen loukkaaminen pelottanut.

Espanja oli kuitenkin perinteisesti ollut aivan erityisen uskonnollinen maa, mikä heijastui sen nimistössäkin. Siitä on yhä jäljet Amerikassa, missä kaikkialla espanjalaisten toiminta-alueilla nimet kantavat uskonnollista viestiä.

Vuosisatainen taistelu muhamettilaisuutta vastaan ja lopulta voitokas reconquista sitoivat espanjalaisuuden ja katolisuuden yhdeksi. Espanjan yhdistänyt kuningaspari, Ferdinand ja Isabella ei ole suotta tunnettu yhteisnimellä katoliset kuninkaat, Reyes Catolicos. Suomeksi nimitys on kieltämättä hassu ja katoliset hallitsijat voisi kuulostaa paremmalta.

Kastilian, Katalonian, Galician ja Baskimaan saattoi yhdistää ennen muuta yhteinen uskonto. Kieli ei siihen missään tapauksessa pystynyt. Katolisuuden lisäksi yhdistävä tekijä oli toki myös uskollisuus hallitsijalle. Eihän esimerkiksi Galiciaa ja Portugalia erottanut toisistaan enempää uskonto kuin kieli.

Nykyään katolisuus taitaa Espanjassa olla lähinnä syy pitää kaiken maailman riekkujaisia uskonnollisina merkkipäivinä. Sehän se uskonnon rooli on meilläkin.

Niinpä voikin pitää luonnollisena, että myös Espanja osoittaa hajoamisen oireita. Nyt esillä on voimakkaasti Katalonian separatismi, jolla tuskin on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kielen ja talouden kanssa sitäkin enemmän.

Olisi kuitenkin outoa, ellei vuosisatainen kiinteä suhde espanjalaisuuden ja katolisuuden välillä olisi jättänyt jälkiä, joiden vaikutus ulottuu vielä kauas tulevaisuuteen.

Nobelisti Unamuno on eksistentialisti, jonka ajatuksiin en tässä sen enempää halua uppoutua. Joka tapauksessa hän tuo mieleeni Hans Vaihingerin als ob -filosofian.

Sen ideana on, ettei ihminen kykene tunkeutumaan syvemmälle olevaisen mysteereihin, mutta voi kyllä tavoittaa totuuden, hyvyyden ja kauneuden toimimalla ikään kuin ne olisivat olemassa.

Kun ne eletään tosiksi, niistä tulee osa todellisuutta.

Lyhyesti sanoen Unamunon sankari, pyhimys ei usko kirkon oppeihin eikä kaiketi edes Jumalaan. Siitä huolimatta hänestä tulee pyhimys ja siunaus koko kylälleen.

Rivasin romaani sijoittuu Galiciaan, Espanjan portugalinkieliseen osaan ja siinä on jonkin verran paikallisväriä, joka tuntuu kiinnostavalta. Fiktiivinenhän teos on, kirjoittaja vakuuttelee. Saattaa siis olla, että sillä on todellisia esikuviakin.

Rivasin sankari on myös pyhimys, lääkäri, joka näyttää toteuttavan rooliaan hieman Unamunon papin tavoin. Lääkäri kuuluu Espanjan sisällissodan tasavaltalaisiin ja levittää myös ympärilleen siunausta, mikäli asian haluaisi ilmaista kirkollisesti.

Kirjan kertoja on kansalliskaartilainen, joka on tiedustelun palveluksessa ja jonka tehtävänä on siis löytää vallankumoukselliset ja likvidoida heidät.

Itse asiassa hän toimii eräänlaisena suojelusenkelinä. Myös hän osallistuu pyhimyksen pahoinpitelyyn ja jopa ampuu tätä. Hän kuitenkin myös salaa pitää tämän hengissä ja jopa järjestää tälle hääyön.

Rooli suojelusenkelinä alkaa tapauksesta, jossa kertoja suorittaa eräänlaisen armomurhan. Hän ampuu erään maalarin, jota kansalliskaartilaiset olivat aikoneet kiduttaa ja häpäistä ennen teloitusta.

Kertoja näyttää muutenkin toimivan eräänlaisena oikeuden välineenä. Hän ampuu muka vahingossa kollegansa, mutta joutuu kiinni ja saa itsekin ansaitsemansa rangaistuksen.

Kirjan eetos on niin sanotusti edistyksellinen, joten on selvää, että päähenkilö, pyhimys, on tasavaltalaisten puolella. Epäsovinnaista lienee sen sijaan, että myös falangistien puolella toimii niin sanoakseni oikeuden mies, tuo suojelusenkeli.

Ajatelkaamme vain, että meillä julkaistaisiin vuodesta 1918 romaani, jossa avainasemassa olisi valkoisella puolella toimiva oikeuden mies. Ehkäpä sellainen vielä kirjoitetaankin?

Espanjassa katolisuuden rooli oli vielä hiljattain erittäin tärkeä. Asian voi epäsuorasti todeta myös syntyvyystilastoista, joihin kyllä vaikuttaa uskonnon lisäksi moni muukin tekijä.

Oltuaan vielä sukupolvi sitten suuren syntyvyyden ja suuren köyhyyden maa, Espanja on nykyään hyvin moderni ja hyvin maallistunut maa.

Mutta sisällissodan traumaattiset kokemukset, joissa uskonto näytteli usein hyvin suurta osaa, ovat siellä vielä ihmisten muistissa, ei enää läheisessä, mutta kuitenkin.

Ne, jotka sisällissodan aikaan olivat lapsia, ovat nyt vanhuksia, mutta saattavat yhä muistaa, mitä tapahtui. Sitä paitsi sisällissodan jälkivaikutus jatkui aina Francon kuolemaan saakka, 1970-luvulle ja tietysti vielä sen jälkeenkin.

Itse asiassa Francon ja falangistien ja heidän vastustajiensa välinen historiapoliittinen taistelu jatkuu yhä.